Tämä elämä on mennyt melkoisen helpoksi. Helpommaksi ja liukkaammaksi kuin vesiliukumäen lasku. Mitä siitä, jos vähän päässä huimaa tai mahassa pyörii. Vauhti se on joka merkitsee.

Niin kuin nytkin, kun taivaalta putoo lunta niin että isännät pitkin facebookia lähettävät viestejä nettiavaruuteen, että saisi jo se lumentulo riittää. Minullekin totta puhuen piisaisi tuo määrä, mikä tuolla nurmikoilla ja tienpenkoilla makaa.  Äskenkin tuhlasin elämästäni tunnin lumenlykkimiseen. Lämmin tuli, jopa hiki. Käsivarsia jomotti valmiiksi eilisten kolaamisten jäljiltä ja tänään lumi tuntui entistä raskaammalta. Katselin nurkkasilmällä naapuriin, jossa isäntä käveli rauhaisasti pihassaan edestakaisin yhden jylisevän ja luntanakkelevan koneen perässä. Kone hoiti homman, isäntä vain hellästi ohjasi. Ollapa meilläkin tuommoinen laite, kyllä pysyisi piha siistinä. Ei tulisi kuuma eikä tarvitsisi harkita suihkureissuja homman jälkeen. Voisi vain tepastella ja katsella koneen jättämää siistiä suoraa vanaa, ja tähyillä vaikka samalla taivaanrantaa silmiä siristellen, että joko se aurinko sieltä pilkottaisi. Koneen melulta ei kuulisi ollenkaan roska-auton mökää eikä naapurin koirien räksytystä. Oi sitä rauhaa ja helppoutta. (Vieläkin muuten kuulen naapurin pihalta koneen ihanan hurinan.)

Tämäkin kone tässä nyt, jota näpyttelen, hurisee rauhallisesti ja helposti. Sen kun vain sormenpäitäni liikuttelen ja kohta ihmiset ympäri lumisia tienoita saavat luettavakseen minun ajatukseni. Heidän ei tarvitse edes hymähtää, ei tervehtiä, ei takapuoltaan kohottaa penkistä. Muutama sormenpään nitkautus, ja siinä se on. Missä minäkin olisin nyt, jos ei tätä konetta tässä olisi? Olisin viemässä rahaa ratsastuskoululle. Kuvitelkaa mikä homma! Jalkapatikassa neljä kilometriä tuolla valkoisessa maailmassa. Tulisi lämmin ja punaiset posket, turkanen. Ja taas menisi sitä kallista aikaa. Ja kun minullahan ei koskaan ole sitä käteistä, kaikki on numeroina pankkitilillä. Lähdepäs tästä vielä pankkiinkin, kuluta leukaniveliäsi pankkivirkailijalle ja hymyjäkin menisi ainakin yksi tai kaksi kuin tuhka tuuleen. Ratsastuskoululla pitäisi aukaista suunsa ja vaihtaa väkisinkin pari sanaa tallitytön kanssa. Jokunen ylimääräinenkin sana tulisi varmasti epähuomiossa tuhlattua. Kohteliaisuudesta pitäisi käydä hevosia tervehtimässä, voi voi sitä ajan menekkiä. Hajujakin pitäisi haistella. Ja matkalla. Mikä suuri riski, että tulee joku puolituttu vastaan, sitähän joutuu tuskailemaan että nostaako kätensä vai sanooko jotain ja mitä sitten. Tuommoiseen sitä on ennen pitänyt päivänsä kuluttaa, eikä ole paljon muuta ehtinyt. Miten kummassa entisaikojen ihmiset ovat jaksaneet?

Olen harkinnut kirkasvalolampun ostamista, kun meinaa kaamos masentaa. No eihän täällä ole ihan oikeaa kaamosta, mutta melkein. Kuka sitä ehtii ulos valoisan aikaan tässä kiireisessä ajassa? Vielä ei kylläkään ole löytynyt kunnon rahoja sellaiseen arvolamppuun, mutta ehkäpä ensi talvena? Kyllä kuluisi talvi kuin unta vain, ei tarvitsisi ulos lähteä metsästämään auringonsäteitä, kun vain ajastaisi lampun syttymään ihan itsestään. Sisällä voisi ottaa ihania valokylpyjä, ja nauraa räkäisesti auringolle, joka yrittää säälittävästi tuikkia taivaanrannassa. Täällä ei nyt sinua tarvita, kjäh kjäh!

Sanokaa minun sanoneen, että tulee vielä se armas päivä, jolloin markkinoille tuodaan laitteiden laite. Se on niin älykäs, omatoiminen ja ennen kaikkea niin helppokäyttöinen, ettei sitä oikeastaan tarvitse käyttää ollenkaan! Siinä voi sitten ihminen ihan leppoisan rennosti istahtaa nojatuoliin ja huokailla helpotuksesta vaikka joka päivä, aamusta iltaan.

Kevättä kohti olaan menossa, ei sitä voi silmä välttää eikä mieli estää. Aurinko tuolla yrittää nousta taivaanrannasta mutta vielä ei irtoa, ei. Loiste kyllä kiirii tänne vanhan osulan yläkertaan, ja minä yritän imeä itselleni kaiken valon minkä kiinni saan.

On se kesä vain niin poikaa. Vadelmapenkin aion perustaa, ja laajentaa mansikkamaata ja pottumaa tehdään oikein kunnollinen. Jospa sitä saisi niin paljon aikaiseksi että hommaisi jostakin kasvihuonetarvikettakin ja pystyttäisi tuonne tarpeeksi kauas jonkunlaisen hökötyksen muutamalle tomaatintaimelle. Lampaista en vielä tiedä, että otanko vai enkö. Ehkä jos pari paistia kaupanpäällisinä hyvät turkistyyppiset harmaat taljat sattuu kohdalle osumaan niin mikä ettei. Ympärivuotisesti enää tuskin. Eipä niistä tiedä vielä. Mutta kukkia. Niitä alan kylvää potteihin kohta jo muutaman viikon perästä, aion kokeilla ahkeraliisojen ja lobelioiden lisäksi ehkä orvokkia ja hyvää pienikukkaista petuniaa jos löytyisi jostakin. Syksyllä otin talteen auringonkukasta siemenet, nehän täytyy tietysti kokeilla. Ja otinpahan ensi kertaa ruiskukista ja kehäkukistakin siemeniä. Oikea keto tuohon saunan edustalle kuulkaa. Ja yksi kunnon perennapenkin alku, Sievistä käyn hakemassa mukuloita ja juuria ja muutama marjapensaan alkukin on luvattu, ne tökkään riviin tuonne aidan viereen. Oi kesä, oi kukat ja lämpö.

Mutta mitä vikaa talvessakaan, kun on sopiva määrä asteita ja vaatteita yllä. Eilen kävimme Varjakan saaressa retkellä, oli kaksi koiraa, lähes kymmenkunta tenavaa ja muutama meitä aikaihmisiäkin. Käveltiin jäällä ja ihmeteltiin, kun ei rösähdetty ja sitten sytytettiin nuotio ja halstrattiin melkein kaikkea mitä jääkaapista oli mukaan kerätty. Seisottiin ja lämmiteltiin käsiä ja liikuteltiin varpaita. Kahvia hörpittiin ja kääretorttua mutustettiin ja juttua väännettiin. Metsä oli yhtä jännittävä kuin lapsena. Ja niin kaunis, valkoinen ja tumma. Etsittiin Martan ja Leevin kanssa hyvää pesäkuusta, jonka alle voi mennä vaikka asumaan. Ja eksyttiin oikeaan lumimaahan, missä nuokkui koivut, haavat ja pajut raskaiden lumitaakkojen painosta yllämme kuin koristettu katto. Eivät vedä mitkään jouluvalaistukset semmoiselle häikäisevälle lumi-ihmemaalle vertoja. Sohvi leikki ja seikkaili serkkujen ja tätinsä kanssa, Liina seisoskeli nuotion äärellä aikuisten kanssa. Äiti meinasi jo ajatella, että eikö tuo Liina osaa oikein nauttia tästä ulkoilusta. Kotona tämä kuitenkin kiitteli, että vähän kait oli huippusiistiä käydä retkellä. Äidin sydän läikähti.

Salli on opettelemassa puhumaan. Ssa. (Kissa) Ssa. (Tossa) Ssä. (Tässä) Mamma. Paapaa! (Ei nukkumaan!) Poppa. Saiaiaa. (?) Hän on myös löytänyt kirjat. Ensin hän hoksasi, että Armi on vauva -kirjaa voi lukea ja katsella. Sitten hän hoksasi että sitä voi katsella äidin ja isän kanssa. Sitten hän hoksasi, että sitä voi katsella uudestaan ja taas uudestaan. Loman aikana se kirja luettiin riekaleiksi. Onneksi ennen sitä Salli oivalsi, että muitakin kirjoja voi katsella. Riekaleita tulee riittämään. Ja aika kuluu kun on meilläkin jotain tekemistä. Laulukirjat ovat mieluisia. Harmillisesti vielä ei saa laulaa yhtään laulua paria säettä pidempään, kun pitää jo vaihtaa sivua. Siitä se alkaa.

Martta tahtoo. Tai ei tahdo. Muuta hän ei joululomalla olekaan ehtinyt. Olemme huolissamme hänen äänenkäytöstään. Tai siis emme kovin huolissaan, mutta kovin terveeltä se ei vaikuta. “Mutta kun minä TAHDON!” huutaa hän kaulasuonet sinisenä, naama punaisena leuka kohti kattolistaa. Ääni on käheä. Ehkä se siitä ajan kanssa.

Leevi on leikkinyt serkkujen ja sisarusten kanssa ja nauttinut isän lomasta täysin siemauksin. Loma on tehnyt hyvää Leeville, niin kuin meille kaikille. Isän kanssa puuhaileminen on parasta. Ihanaa että on isä.

Tytöt ovat innostuneet pianonsoitosta. Sukulaiset ja lähipiiri tietävät kyllä, mitkä kappaleet Liina on opetellut ohjelmistoonsa. Sini on opettanut myös Sohvia. Sello ja viulu on jääneet vähemmälle käytölle, mutta ei tuosta pianonsoittotaidostakaan haittaa ole, takokoot sitä rautaa ennen kuin jäähtyy.

Ollaan iltana muutamana saunottu myös. Pahin on ylitetty siinä mielessä, että nyt saunassa voivat lapset vähän hengittääkin, kun isäntä on huomannut, ettei se ihan herkästä rikki mene. Ei vaiskaan, koko perhe Sallista Samuliin on nauttinut saunomisesta täysin siemauksin. Mikä mainio keksintö tuo sauna!

Nyt lähden paistamaan karitsanfilettä. Eilen illalla unohtui paistaminen ja huomenna olisi jo myöhäistä. Aurinkoa teillekin!

Tarjoilen teille vähän näkymisiä kirjoitetussa muodossa meidän viime vuoden joulunajasta. Olkaatte hyvät.

Kuusi on harmistuneen näköinen. Seisoo nurkassa, ja on jo osittain luovuttanut. Matto kuusen alla säkkikankainen, punareunainen ja ryttyinen ja vähän märkä ja kokonaan neulasten peittämä. Miksi se on märkä, kysykää Nallelta. Kuusen alimmilta oksilta on tippunut kultanauhaa ja valoja lattialle, jotka kiertävät maton reunamilla. Koristeet ovat uuvuttavia kantaa. Kuusen matalaan tunnetilaan vaikuttaa myös, että se on hieman kallellaan. Ensin se kallisteli pirtin keskustaa kohti, mutta sitten se ajatteli omaa turvallisuuttaan ja kunniaansa ja oli kohta kallellaan nurkkaa kohti. Kelpo kuusi muuten. Paitsi että Liina tuli joulun alla itku kurkussa pihalta ja sisään päästyään kysyi, miksi meillä on niin huono kuusi. Miten niin, kysyin ja sain vastauksen, että kun siihen ei voi laittaa koristeita, kun siinä ei ole tarpeeksi oksia. Samana iltana kanalaan juostessani katsoin kuusta tyhjän lampolan edessä ja hätkähdin myös minä vähäsen. Kanalassa ajattelin kuusen vielä harvemmaksi. Sitten oli turvallista taas kiiruhtaa kuusen ohi ja huomata, että ei se onneksi kuitenkaan niin harva ole.

(Viime vuonnahan kuusenhaku piti hoitaa eri tavalla kuin ennen. Isäntä on ennen kuusen tuonut, ja usein saanut vastailla sellaisiin kysymyksiin kuin että minkä tähden juuri tämä yksilö juuri meille. Viime marraskuussa isäntä jo ilmoitti, että nyt kuusen valitsee emäntä, niin ei tule sanomista. Kyllä se emännälle sopi, pienen nielasun jälkeen. Miksikäs ei. Yhtenä päivänä ennen joulua istuimme kumpikin autossa kotimarkettimme parkkipaikalla, jonka päädyssä myi mies joulukuusia joulukuusien ympäröimänä. Sama mies kuin edellisinäkin vuosina. Isäntä marssi kaupan suuntaan ja huikkasi vaimolleen, että siitä vain rohkeasti valitsemaan. Vaimo ei ensin aikonut mennä, koska jo kaukaa havaitsi kuusten läpinäkyvyyden. Mutta jostakin jotenkin sisuuntuneena kuitenkin harppasi pakkaseen ja käveli kuusten ja miehen luokse. Katseltiin ja mies asetteli kuusia esille. Emäntä esteli että ei noin tarvitse nostella ja käännellä, tässä vain katselen. Mies ei kaiketi kuullut, kun nosteli ja käänteli puuhakkaana kuusen toisensa perään vaivojaan säästämättä. Lopulta isäntäkin tuli paikalle, ja siinä ei hennottu heti lähteä pois. Kohta ei hennottu lähteä ostamatta, kun oli niin kauan jo katseltu. Se vähiten harva valittiin. Ja sanottiin, että kun me ollaan sinulta aina ennenkin ostaneet ja naurahdettiin. Niin kuin että ei muuten kyllä… Sitten istuttiin autoon ja ihmeteltiin, että mitä nyt, kuusi on hankittu ja aikaa vielä jäljellä. Katsottiin tovi harmaita tuulipusseja lipputangoissa ja päätettiin vielä käydä jossakin kaupassa.)

Siirtykäämme kuitenkin ripeästi seuraavaan näkymään. Vain lyhyesti. Amaryllis hankittiin Lidlistä. Lupaava alku, kaksi vartta. Se kyydissäni kaartelin kotiin auto roinaa täynnä, ja ovelan tehoisasti ajattelin, että sama se ostaako Lidlistä vai Prismasta, ihan kelpo kukat saa kummastakin, tuurista se riippuu kuitenkin miten onnistuu. Tapaninpäivänä kun katselin amaryllistä, se ei ollut vielä kunnolla auennut. Kaksi päivää joulun jälkeen yksi vieras kertoo, että se avautuu nopeammin, jos kastelee. Minä katselen, ja silti avautuminen näyttää olevan hidasta. Kastelen toisenkin kerran, ja seuraavana aamuna avautuminen on tapahtunut, mutta toinen kukka on rupsahtanut. Ensimmäinenkään ei oikein parhaalta näytä. On sitä tyhmä kun lankeaa noihin Lidlin kavaliin houkutuksiin, ajattelen ja annan lasten leikata toisen varren pois. No onpahan heille siitä leikkaamisen ilo.

Joulutähdet eivät ole kuolleet eivätkä rupsahtaneet, mutta näyttävät juuri siltä että kohta, kohta. Sitten kun on vieraita niin sitten tulen sen huomaamaan. En ennen.

Liika materialismi haihtuu sitä mukaa kuin liiat joulukoristeet kulkeutuvat koiran kitaan ja siitä erikokoisiksi palasiksi matoille ja nurkkiin.

Liiat toiveet leppoisasta kirjanlukujoulusta haihtuivat myös nopeasti, en tiedä minne.

Ei se mitään, nyt on lopulta yksi ohut mutta ja antoisa kirja luettu melkein kokonaan. Semmoinen, jonka löysin kirjaläjäni uumenista. Kirpputorilta ostettu pieni kirja, jonka sisäkanteen onnellisena kirjoitin eilen illalla nimikirjaimeni. Se on yksi niistä kirjoista, jotka valitaan siihen kirjahyllyyn jonka Samuli vielä jonakin päivänä tekee.

Olen käynyt joulunjälkeisissä alennusmyynneissäkin. Tai -myynnissä, tuolla yhdessä Prismassa. Tein hyviä löytöjä. Huomiseksi kaksi kappaletta maksalaatikkoa -30% ja pakasteeseen saman verran alennettuja a-luokan makkaroita. Nimittäin lomaa on vielä monta monta päivää jäljellä, sitä ei tiedä vaikka retkelle jossakin välissä lähdettäisiin.

Eipä tosiaan tiedä.

Uusi vuosi alkoi muuten paremmin kuin vanha loppui. Tässä vertauslukuja: vanhan vuoden viimeisenä päivänä kolme munaa kanalassa, ja uuden vuoden ensimmäisenä kaikkien aikojen ennätys, kymmenen munaa ja risat! Joka ikinen kana oli laittanut itsensä likoon että tämä vuosi olisi rikkaampi kuin edellinen. Mitkä ihanat kanaseni. Vai olisiko ilotulitus vaikuttanut munimiskeleihin?

Hyvää alkanutta vuotta Sinulle, tärkeä lukijani, kuitenkin.