Eilen ulkona tapahtui ihme. Valkoinen, sininen ja harmaa saivat joukkoonsa tummaan auringon kultaa. Kävelin kanalaan mutta en katsonut menosuuntaan, vaan suoraan sivulle. Siellä paistoi aurinko. Ahmin itseeni valoa ihan ilmaiseksi. Hengitin sisäänpäin että saisin mahdollisimman suuren määrän säteitä, jotka tähän aikaan vuodesta ovat harvinaisia ja siksi arvokkaita. Meinasin lentää nenälleni lumipenkkaan, mutta sain polvillani torjuttua tappiot, eikä Nalle päässyt työntämään kuonoansa kananruokakuppiin. Kanalassakin olivat huomanneet auringon. Kahdessa pesässä hautoi kolme kanaa hedelmättömiä munia. Joku piti suureen ääneen muninnanjälkeistä aariaansa orrella. Sitä en olekaan muutamiin kuukausiin kuullut.

Että kevättä kohti mennään. Ajattelin tuolla raitilla kävellessäni, että on se ihminen niin helposti nenästä vedettävä otus. Pimeään aikaan ihminen luulee, että on pimeää. Että koko elämä on aika tummaa ja missään ei näy valoa. Ehkä pieni myrskylyhdyn liekki mutta sekin valo väpäjää. Valo on loppunut valtion viljavarastoista ja kaikki elävät pimennossa niin kuin männiäiset ja kakkiaiset Matiaksenmetsässä. Järjen valo on sammunut ja hyvyyden hyasintti kuivunut kokoon. Ystävyys ja välittäminen palelevat ja niillä on kiire omaan kotiin vällyjen väliin. Luistinkentän laidalla aikuiset seisovat olkapäät korvissa, käsivarret jäätyneinä suoriksi irti vartalosta. Lapset itkevät jäällä kun ovat muksahtaneet takapuolelleen. Kiekko on hävinnyt lumipenkkaan ajat sitten.

Mutta sitten hyppääkin aurinko esiin valkoisten puiden takaa ja irvailee. Hähää, se näytös loppui nyt, ette kai vain vahingossa luulleet että se oli totta? Ei veikkoseni pienet, tässä maailmassa mikään muu ei ole totta kuin minä. Vain valo, joka lentää ja valuu kaikkiin kolkkiin, leijailee joka pirtissä. Muuttaen kaikki pimeät ja synkät ajatukset ilmassa hyppiviksi pölyhiukkasiksi, joita katselemme ja häpeämme. Me katsomme aurinkoa joka loistaa ohuen pilviverhon takana ja hihittää, ja siristämme silmämme. Katsomme sitä järkevästi ja ajattelemme, että emme anna tuon möllyskän huijata meitä. Elämä  o n  vaikeaa ja synkkää, sille ei yksi aurinko mitään mahda. Heti kun päämme käännämme, ajattelemme, että tuohon tontin reunaan pitää sitten istuttaa kuusentaimia heti kun maa sulaa. Sitten selaamme siemenluotteloa ja katselemme ikkunalautoja eteläpäädyssä. Aurinko pilkottaa puiden välistä. Seisomme valokylvyssä ja ajattelemme, että sama kait se on ruveta reippaammaksi, se mitään maksa jos vähän piristyy. Ihan tuon auringonkin takia. Ettei sille tule paha mieli. Ei muuten. —

Pakko on myöntää, että meitä huijataan ja vedetään nenästä jatkuvasti. Nenästävetäjät ovat huomanneet, että se jos mikä kannattaa. Olemme hetkien ja mielikuvien, olosuhteiden ja ajan vankeja. Välillä onnistumme pyrähtämään irti niistä, mutta silloinkin on joku ulkopuolinen taho meitä siihen auttanut. Kuin kaarnalaivoja vesistössä. Jokin pyörre tarttuu meihin ja pyörimme kunnes toinen virtaus ottaa ja lähdemme ilman vauhtirajoituksia kohti puronsuuta. Tormäämmekin rantaan juuri ennen sitä, muut vilahtavat ohitse. Kohta tulee tuulenpuuska joka kääntää meidät kulkemaan ihan toiseen suuntaan. Sinne sitten porskutamme tuulen mukana, ja kun törmäämme toiseen laivaan, kerskumme että olemme nyt tässä näin, kun olemme sitä tarkkaan miettineet ja pohtineet. Toinen nyökkää viisaan näköisenä ja on aivan samaa mieltä kanssamme. Sitten siinä yhdessä vierekkäin ihmettelemme maailman menoa ja pudistamme hitaasti päätämme, kun vähän matkan päässä muutama venepahanen pyörii päättömästi pyörteen silmässä.

Semmoistahan tämä on, eikö vain?

Olen nähnyt otsikon nimisen lehden kaupan hyllyssä. Kansikuvassa sävy sävyyn joko siniharmaata tai punaruskeaa. Kauniisti kirjailtuja villasukkia ja puhdas lumipiennar, jonka takana häämöttää punamultainen vanha hirsiseinä, jonka edessä könöttää sympaattinen sinkkiämpäri. Kuvan nainen on hoikka, punoittavat posket ovat sileät. Hiukset kiiltelevät paksulla palmikolla ja laadukas poncho laskeutuu tyylikkäästi villasukkien ja nahkasaapikkaiden korkeudelle.

Ihana lehti. Olisipa niin ihana asua maalla, vanhassa talossa, hirsien sisällä. Ulkona pihaa kiertäisi idylliset hirsiaitat ja navetat. Navetan takana heinäseipäistä rakennetussa pihatossa määkisi kaksi lammasta ja yksi vuohi karvapörröisen islanninponin seurassa. Heinää olisi jokaisen edessä ja vesi kannettaisiin sillä sinkkiämpärillä tarhaan, jonka lumessa ei näkyisi yhtään kakkakikkaretta eikä keltaista kohtaa. Ei haisisi mikään muu kuin heinä ja pakkanen.

Sisällä istuttaisiin kuluneessa nappanahkaisessa nojatuolissa, jalat huovutetuissa töppösissä omamuokkaaman harmaasävyisen lampaantaljan päällä. Puuhellalla padassa porisisi tuoksuva lihapata, ja hyllyllä korissa olisi kauniina kekona vaaleanruskeita leimaamattomia kananmunia. Oma koira makaisi matollaan ja tuhisisi, aina välillä vilkaisisi emäntäänsä. Lapset kulkisivat rauhallisina mutta iloisina huoneissa, puuhaten milloin mitäkin järkevää ja hyvää. Yllään heillä olisi hahtuvasta ja karitsanvillasta neulotut villavaatteet, vanhin harjoittelisi kaulaliinan neulomista, kaksi seuraavaa pianon ääressä tavaisi laulua “kun kuuhut illalla loistaa” ja nuorimmaiset rakentelisivat isän tekemistä puupalasista torneja. Isäntä toisi sisään halkoja.

Menin kerran kyläilemään yhteen maalaistaloon. Ostin sieltä koiran. Heillä oli pari muutakin koiraa ja hevosia. Unelmaelämää, ajattelin automatkalla mennessäni sinne. Maisemat näyttivät ikiaikaisen kauniilta, tähdet loistivat samalla tavalla kuin sata vuotta sitten kun kuljettiin hevospelillä karhuntaljan sisässä. Kuulin melkein aisakellojen helinän. Oikea osoite löytyi helposti. Näimme ensiksi lasikuitukepein ja sähkölangoin aidatut hevoset tumman tien vierestä. Sitten tuli keltainen talo, jonka maalista osa oli kuprulla ja toinen osa ottanut hatkat. Ikkunoissa oli vihreät reunaräppänät. Pihassa oli paljon harmahtavia lumikasoja ja juoksulangassa hyppi hurjistuneena haukkuva musta koira edestakaisin. Polku kuistin portaille oli liukas, ja tupakantumpit olivat täyttäneet portaiden reunassa olevan kanervaruukun. Kanervasta näkyi kolme oksaa. Ehdimme pimpottaa ovikelloa, kun piharakennukselta päin tuli vaalean mintunvihreässä toppatakissa oleva nainen avaamaan meille oven. Takki oli auki, ja se oli tummunut kauluksesta ja käsivarsista. Hiuksetkin olivat auki, ja niissä oli punaista ja vieolettia. Pääsimme sisään, ja siellä tuoksui tupakka tai tunkkainen ja koira haukkui kylmän kuistin oven takana, jossa oli keittiö. Lattialla oli erikuntoisia ja -ikäisiä räsymattoja niin, ettei keltaista lautalattiaa näkynyt ollenkaan. Kahden hengen ruokapöydällä oli kahvikupit ja kulho täynnä lakumiksejä. Vahakankainen pöytäliina oli kulmista kulunut puhki. Ruskealla veltolla plyyshillä päällystetyllä sohvalla istui isäntäväki, edellä mainittu nuori nainen ja vanhempi mies. Sohvan vieressä seisoi kaksi koululaisen kokoista koiranruokasäkkiä. Minä etsin katseellani koiraa. Nainen meni perähuoneeseen ja viittasi minut mukaansa. Siellä oli parisänky ja televisio ja vinyylitapetti. Koira makasi sängyllä korvat höröllä. Kiltti koira, joka tuli haistelemaan kun sitä kutsuttiin. Se tuli keittiöönkin, jossa sitten istuimme tuoleilla juomassa kahvia ja kyselemässä koirasta. Lakumikseihin emme koskeneet. Siinä tuvassa istuessani mietin, että taidan olla asumisen suhteen aika hyvään tottunut. Koira lähti mukaamme ja se istui kiltisti takapenkillä vieressäni. Silitin tupakanhajuista koiraa ja katselin tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla vähän eri järjestyksessä kuin tulomatkalla. Samuli tuhahteli kenkäänsä, joka oli uponnut reunojaan myöten hevosenläjään. Samuli tuhahteli muutakin, mutta minä olin onnellinen.

(Se koira oli meidän makuuhuoneemme sängyn takana neljä kuukautta. Sitten se sai uuden kodin, jossa ei ollut pieniä pelottavia lapsia.)

Tänään olin kuoroja pyöräyttämässä käyntiin loman jälkeen. Naiskuoro aloitti oikein tohinoissaan, kun oli 4 uutta hyvää laulajaa ilmoittautunut mukaan. Joka ääneen uusi ääninen, olin sitten iloinen ja innoissani. Ja sehän tarttuu. Yksikin laulaja oli laulanut Jyväkylässä Rita Varosen kuorossa mutta sitten (ilmeisesti, näin luulisin,) ajatteli, että pitääpä edetä astetta laadukkaampaan kuoroon ja muutti näin ollen Oulunsaloon ja tuli minun kuorooni. Tervetuloa vain, sanoin minä!

Olisiko muuten kenelläkään hyvää ehdotusta kuoromme nimeksi?

Kanaraukat ovat innostuneet hautomaan. Eivät näemmä ole vielä lukeneet biologiaansa ihan kokonaan. Kyllä, hautomalla niitä tipuja tehdään, mutta että ilman kukkoa, voi voi. Elämä on kovaa, sanoin kun ryöstin lämpimät munat tulevien luuloemojen alta pois. Mielessäni päätin että maaliskuun korvalla se pitää uusi kukko saada taloon. Tipuille olisi vientiä keväämmällä.

Älkää koskaan lähtekö retkelle pulkkamäkeen pentumaisen jättikoiran, kolmen pikkulapsen, potkurin, Stigan ja kaakaotermoksen kanssa. Jos siis ette halua nähdä mielessänne palavaa punahehkuista mielikuvaa koirasta, joka on menossa makkaransiivutuskoneeseen. En kerro yksityiskohtaisempaa kuvausta retkestämme. Mutta jos joku tosiaan haluaa tuon mielikuvaharjoituksen toteuttaa, voi kyllä tulla meiltä vuokraamaan pariksi tunniksi tarvittavat tykötarpeet.

Samuli on lähellä böön auttia. Rankan syksyn ja joululoman jälkeen. Mitä minä hänelle keksisin? Toin ensiavuksi kaupasta kokista ja karkkia, vanukasta ja pihvit, mutta saivat vain hetkellisen elämän reaktion aikaan miehessä. Olen ymmälläni. Yritin varovasti ehdottaa että lähtisi Espooseen äitin ja isän hoiviin viikonlopuksi, mutta ehkä se oli minunkin mielestäni kömpelöhkö ehdotus. Miesraukka. (Taidan laittaa kaiken toivoni hänen äkkipikaisuuteensa. Jospa se piristyminen tulisi yhtä äkkiä kuin moni muukin mielentila.)

Minä olen tullut siihen tulokseen, että olen toisinajattelija. Se tulos helpottaa kummasti. Saan ajatella aivan rauhassa mitä tahdon, eikä ole tarkoituskaan että toisten pitäisi olla samaa mieltä. Olen aivan häikäistynyt tästä oivalluksesta. Saan oikein luvan kanssa olla eri mieltä. Ja minähän olen.