Eilen kuulin radiosta hauskan pakinan, jossa puhuttiin taskumarsuista. Saatatte arvata, että puhe on tuosta ylistetystä iPhonesta. Aifouni tai ai-phone tai taskumarsu. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kuinka se on niin sileä ja kätevä ja aina valmis auttamaan ja palvelemaan. Pelastaa sellaisesta kamalasta tilanteesta, kun ei oo mitään tekemistä. Se muuttaa elämäsi. Enää sinun ei tarvitse murehtia, sinulla on aina tekemistä, kun on tylsää. Jos vaikka kylässä kahvin juomisen jälkeen ei juttu luista, aina voi ottaa tuon marsulaisen taskusta ja katsoa, mitä feispuukkilaiset ovat asiasta mieltä. Konserteista voi lähettää suoraan paikan päältä pätkän videota penkistä, kaikille niille onnettomille, jotka eivät päässeet paikan päälle nauttimaan musiikista. Hyvää sanomaa kaikelle kansalle.

Ja kotonakin. Voi olla netissä, vaikka söisi tai laittaisi ruokaa. Läheisten kanssa oleiluun käytetty aika ei mene hukkaan, kun voi samalla lukea uutisia ja tsätätä työkaverin kanssa seuraavan päivän strategioista. Illalla jos ei uni tule, on apu aina lähellä. Siinä menee rattoisasti useampikin uneton tovi niin että hujahtaa.  Ja lähimmäisiä ovat tänään kaikki, jotka ovat feispuukissa. Ei vain perheenjäsenet, vaan kaikki.

Mitä ennen vanhaan äidit ja isät tekivät, kun ei voinut kaivaa taskusta tuota kaikkivoipaa ihmemarsua? Niin, mitä silloin tehtiin, kun ei ollut mitään tekemistä? Kun istuttiin kiikkustuolissa nukkuva lapsi sylissä. Rupesikohan siinä ajattelemaan jotakin? Jotakin, mitä ei tarvinnut nopsasti selvittää. Hyräilikö siinä ja katseli ympärilleen, että näkyykö juttuseuraa lähistöllä. Ehtikö sitä puhella joskus kaikessa rauhassa, ilman häiriötä?

Mitä ennen vanhaan nuoriso puuhasi kaiken luppoaikansa? Mihin he turvautuivat, jos oli yksinäistä tai elämäntuskaa, tai vain tylsää tai paukkuva pakkanen ulkona? Tai jos joku asia askarrutti tai kiinnosti kovasti? Kävelivätkö he tylsästä huoneestaan keittiöön. Istuivat siinä, vaikka ei ollut nälkäkään. Juttelivat sisarusten, ehkä äidin ja isänkin kanssa? Ilman sen kummempaa menoa ja kiirettä.

En tiedä.

Olin syksyllä vanhenpainillassa, jossa tunnettu lastenpsykiatrimme Jari S. oli huolissaan riippuvuuksista. Ja halusi nimenomaan tähdentää, että aivot kehittyvät vielä koko nuoruusiän aina tuonne kahdenkympin korville asti. Etenkin etuotsalohko.  Etuotsalohko on aivojemme kontrollikeskus, joka säätelee käyttäytymistämme. Sen tehtäväkenttää ovat itsekuri, keskittyminen, motivaatio, päätöksenteko ja tulevaisuudensuunnitelmat. Vakavat riippuvuudet saavat alkunsa nuoruusiässä. Jo lapsi voi olla riippuvainen vaikkapa tietokonepeleistä. Minulla on ystävä, jonka mies oli peliriippuvainen. Lasten syntyminen, juhla-ajat, vuorokaudenajat, mitkään eivät katkaisseet riippuvuutta. Joululomalle otettiin koneet ja pelit mukaan. Kun asiasta keskusteltiin, oltiin samaa mieltä. Että pitää lopettaa tai vähentää. Mutta ei pystynyt. Ammattiauttajalle meno oli liian korkean kynnyksen takana.

Täytyy sanoa, että minua hirvittää. Yhä nuorempien pitää saada oma taskumarsu, kun kerran kaikilla muillakin on. Marsu, jonka kautta pääsee näkemään ja kuulemaan ihan mitä vain ihminen voi ikinä keksiä. Nuori hakee kokemuksia ja elämyksiä. Uusia ja voimakkaampia. Nuoren aivot eivät ole vielä kehittyneet juuri tuolla säätelyn ja kontrollin alueella. Marsu on pieni ja huomaamaton, ja se kulkee joka paikassa mukana.

Joulu on tulossa, ja täällä Sivuseikassa jauhetaan tylsiä. Miten kehtaankin. Luin eilen kummisetäni kuntaministerin joulukirjoituksen, joka oli hyvä. Siellä puhuttiin pahoinvoinnista, kaiken hyvän tahdon keskellä. Minäkin toivoisin itselleni ja kaikille hyvää tahtoa. Taskumarsuista sitten rupean paasaamaan kuin mikäkin totuuden torvi juuri joulun alla. Taskumarsuthan ovat kivoja, sujuvia ja joustavia. Hauskoja ja näppäriä, ja ilahduttaviakin, kun saa nähdä vaikka sukulaispojan syömään opettelua jota ei muuten näkisi. Mutta minun mielestäni taskumarsuilla on terävät hampaat. Aikuisen paksua nahkaa ne eivät kylläkään saa nakerrettua, varsinkaan jos se nahka on hyvin kehittynyt ja terve, mutta entäpä lapsen tai nuoren hauras läpikuultava iho? Minusta hyvinvointi tai pahoinvointi lähtevät pienistä asioista. Toisen huomioimisesta, läsnäolosta, katseesta ja sylissäpidosta, yhdessä tekemisestä. Halauksesta ja ajasta, jota antaa toiselle. Tai niiden vähiin jäämisestä tai puuttumisesta. Mihin suuntaan nämä marsut ja taulunäytöt ja kaikki tämä koneiden sekamelska vaikuttavat tässä pahoinvointi – hyvinvointimittelössä? Minä veikkan että huonoon suuntaan. Ollaan niin kuin laskemassa Stiga -kelkalla jyrkähköä mäkeä, emmekä tiedä mitä on alhaalla, vaikka ilma sakenee ympärillä ja vauhti kovenee. Panemmeko silmät kiinni ja annamme mennä, vai painammeko jarrua ja ehkäpä saamme lunta niskaamme, mutta kuitenkin pysähdymme ja mietimme, mihin tämä hyppyrimäki vielä johtaa?

Koska kohta on joulu, hyvän tahdon juhla. Koska olemme rakkaittemme lähellä, koska meillä voi olla vähän sellaistakin aikaa, ettei ole mitään tekemistä. Koska seimessä makasi pieni lapsi, ei kova ja kestävä aikuinen. Koska pimeys väistyy ja valo lopulta voittaa. Koska on niin tärkeää ja niin ihanaa, että voimme hyvin. Siksi. Vaikka tiedän, että en itse ole muita parempi enkä taitavampi. En kärsivällisempi enkä jaksavampi. En viisaampi enkä äidillisempi. Niin kuitenkin siksi, koska nämä ovat minun ajatuksiani ja semmoisina ne kelpaavat tänne päiväkirjaan juuri parahiksi. Ja ketään (muuta kuin Samppaa) en ole pyytänyt näitä lukemaan, joten lukijan olkoon vastuu. :)

Hyvää joulua, ja ihanaa uutta vuotta!

Eilen tuli tämmöinen mieleeni, kun istuin erään kirkon urkupenkillä puoli yhdentoista aikaan ja soitin erästä koraalia. Että tämä on minulle kuin balsamia. Saan soittaa tätä tässä. Ihmeellisen kaunis koraali, ja minä osaan soittaa sen. Tuli varma tunne siitä, että en olekaan koskaan istunut urkupenkillä turhaan. Ei yhtään hukkaanheitettyä minuuttia.

Aiemmin näet olen usein luullut, että olen kuluttanut takapuoltani ja aikaani ihan turhaan urkuluokissa ja kylmissä kirkoissa. Kun en oikein koskaan päässyt urkumusiikin “sisälle”. Suhde urkuihin oli etäinen ja epämiellyttävä, pakon sanelemana synnytetty. (Minkä pakon, kysytte. Tottahan se on, että urkujensoitto on niin kauan vapaaehtoista kun ei rupea opiskelemaan kirkkomuusikoksi. Sen jälkeen se on ihan muuta.) Mutta eilen, silloin pääsin johonkin sisälle, ja heti tiesin että luulo ei ole tiedon väärti. En väitä ollenkaan, että olisin siellä nyt tänä maanantiana enää. Mutta eilen minä tunsin, että elän siinä musiikissa, pystyn tuntemaan sen mitä siinä tarvitsee tuntea. Ja sanoa täräytän vielä, että soitin hyvin. Sen vuoksi, että olin jyvällä. Nuoteissa ja sävelissä voi olla mukana helpohkosti, jos pänttää ja opettelee. Mutta että olla siinä musiikissa läsnä. Että osaa kertoa niin että sen kuulee ja ymmärtää.

Olen minä ennenkin nauttinut soittamisesta. Silloin kun soitin paljon, niin olihan niitä hyviäkin hetkiä, oli toki. (Tuon toki -sanan käytön olen oppinut Martalta hiljattain.) Mutta jos sitä musiikkia tekee ja harjoittelee koko ajan, niin missäs joku pieni hyvä fiilis tuntuu, ei muistissa ainakaan kovin pitkään. Nyt on ihan eri tilanne. Soitan ja laulan vain vähän ja säälittävästi. Olen kotona metelissä ja kuuntelen radiosta huolestuneiden ihmisten puhetta ja jos joku hyvä kappale sattuu kuulumaan, niin en ole viitsinyt ruveta teippaamaan lasten suita sen ajaksi. (En ole muutenkaan hyvä äänilevyjen kuuntelija.) Ja tuo saunahommeli tuolla, tämä kiire ja viuhtominen siellä täällä ja huolet ja murheet, kaikki ne ovat saaneet minut ihan rohtuneeksi. Eilen taisin tajuta senkin, että miksi olen päässytkin näin kuivumaan ja penseytymään. Enpä ole viime aikoina liiaksi antanut itseäni voideltavan tuolla väkevällä balsamilla, musiikilla. Olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, en ole osannut kaivata sitä mikä on ollut lähellä.

Musiikista vielä sananen. Onhan sitä maailma pullollaan, joka puolella jotakin. Mutta se musiikki, jota minä tarkoitan, on jotakin mitä ei olekaan pullollaan missään. Sitä on vaikeampi kuunnella äänilevyiltä tai etsiä tuubista. Eikä sitä välttämättä tavoita samantien vaikka kuinka uutterasti rupeaisi koluamaan noita kirkkoja ja konserttisaleja. Joku, joka on elänyt musiikin kanssa tai löytänyt tiensä sen luokse, tietää mitä tarkoitan. Tarkoitan, että musiikki on elävä olento. Se ei ole nuotteja eikä säveliä, ei rytmejä eikä sointuja, ei dissonansseja eikä konsonansseja. Se on se, mikä elää, kaikkien tuon edellämainitun sälän sisällä, se, joka kertoo jotakin. Se antaa sisällön niille sävelille. Ja olenpahan myös sitä mieltä, että kaikesta metelistä tuota eloa ja sisältöä ei löydy.

En halua linkittää yhtään videota tai äänitettä tähän, koska en löytänyt nyt sitä, mitä eilen löysin, mutta suosittelen kuitenkin kuuntelemaan, jos on aikaa ja rauhaa siihen. J.S.Bach: Nun komm der Heiden Heiland, BWV 659. Hyvää adventin aikaa!