Olen nähnyt syksyn aikana monta kertaa seuraavanlaisen unen: Huomaan yhtäkkiä, etten ole muistanut ruokkia ja hoitaa lampaitani viikkokausiin. Sitten pelosta ja kauhusta kankeana kävelen lampolaan ja siellä makaa sikin sokin lampaat henkitoreissaan, kuivaksi käppyräksi kuihtuneet kielet suusta sojoittaen. Ne yrittävät määkiä mutta ei kuulu muuta kuin kähinää. Alan paniikissa nesteyttää niitä ensin lääkeruiskulla, ja kun ne vähän kostuvat ja piristyvät, niin annan enemmän vettä. Ja sitten paljon heinää eteen. Lampaat tokenevat ja alkavat syödä ja kirmailla pitkin peltoja.

Ja unessa salaa ajattelen mielessäni: onneksi kukaan ei huomannut ennen minua. Kamalan itsekästä! Parempihan lampaille olisi jos joku, kuka vain, olisi huomannut lampaiden hädän jo aiemmin. Ihminen on itsekkyydessään raatelevan julma. No, meillä ei ole enää lampaita ja sen vuoksi en ole hoitanutkaan niitä kuukausiin. (Pitäisikö kuitenkin käydä varalta tarkistamassa, jos sinne on jokunen määkijä unohtunut?)

Mistä johtuu että näen tuommoisia unia, taas viime yönä yks kaks? En lampurinaikanani tainnut koskaan unohtaa lampaidenruokkimista. Toki monesti illalla muistin, että ai niin, iltaruokinta, mutta se muistaminen ei tainnut jäädä kertaakaan seuraavaan aamuun. Mikä psykologia tuommoisten unien taakse kätkeytyy? Kertokaapa te viisaammat.

Toinen on tuo raksakammo. Kammoan rakennuksia, keskeneräisiä. Jo kuvat jostakin rakennusvaiheesta saavat puistatukset pintaan. Ja se haju. Kaikki semmoinen. Tuolla saunallakaan en ihan itsestään viihdy, toki pystyn siellä olemaan ja puuhailemaan, jos pakko on, ei se niin paha tauti sentään ole. Mutta mistä moinen kammotus johtuu? Minulla on kaksi ehdotusta: joko se, että isä rakensi meille taloa, kun olin ihan pieni, ja siihen liittyy jotakin tympeitä kokemuksia, tai sitten se, että olen joskus myöhemmin elämässäni joutunut hommiin rakennuksen tai remontin keskellä. Hommat raksalla ovat tietysti tällaiselle laiskanpuoleiselle haaveilijalle toki traumatisoivia. Heh.

Olen kovasti ja koko ajan ylen kiitollinen siitä, että minulla on tekevä mies. Sen vuoksi, että tykkään itsetehdystä, käsityöstä. Tykkään oikeasta puusta ja luonnonmukaisista materiaaleista ja rakennustavoista. En minä vastaan pistä sitäkään tosiasiaa, että itse rakentaminen ja tekeminen on edullisempaa. Siis rahallisesti, ei ajallisesti. Ja ei ole siihenkään vastaansanomista, että miehellä on sellaiset mukavat työajat aina toisinaan, että rakentamaankin ehtii. Niin kuin tässäkin jaksossa jouluun asti, perjantaisin ei opetusta ollenkaan.

Ja siitäkin olen kiitollinen, että minulla on varsin kammoton vaihtoehto, nimittäin lasten hoitaminen kotona kun mies rakentaa. Ja mikä parasta, hommat edistyvät!

Pakkasterveisin nimimerkki “jouluksi saunaan”.

On talvi. Kohta joulu jo tulla tohisee ja ohi vilahtaa. Minä se vain olen paikallani ja ihmettelen kun kaikki menee niin nopeasti. Päivät vyöryvät päälle ja pakenevat pian taas pois.

En tiedä onko muita, joilla elämä tuntuu välillä epäselvältä mössöltä. Kalenteria kun katsoo, ja vaikka kuinka terästää katseensa ja näkee että eihän tuossa ole kuin tuommoiset, niin siltikin ne omassa päässä puuroutuvat sekalaiseksi kaaokseksi.

Onko minusta mihinkään. Olen jo päättänyt, että ei kanttoriksi ainakaan. Ja kun täällä kotona hiippailee ja seuraa tätä meininkiä täällä, voisi helposti päättää että ei minusta ole perheenemännäksikään. Saatikka eläinten pitäjäksi, kukkokin kuoli. Ja naapuritkin huolestuvat että osaanko hoitaa koiran tassussa olevaa haavaa. Leevin puvusta meni vetoketju rikki, sekin asia pitäisi hoitaa. Nyt sillä on tyttöjen värinen ruskea puku hoidossa, voi voi poika parkaa. Sallille puskee hampaita suuhun kuin sieniä sateella. Nukupa siinä kun toisella tunkee ikenistä tomeria luutatteja suuhun.  Sitten kun vielä ajattelee, että nyt olen kolkyt, ja jos tämä tätä vauhtia virtaa, niin pian nelkyt. Tähänkö ihmettelyyn ja tuumailuun tämä elämä kuluu? Muut viuhtovat sivummalla ja minä kökötän yksin tässä ja muljotan ihmeissäni ympärilleni.

Suunnittelutyöhön tai pikemminkin haaveiluun minusta kyllä on. Ehdotin Sampalle, (kun ensin olin pyytänyt häneltä sen herneen siitä nenän lähettyviltä itselleni) että laitettaisiin saunan pukuhuoneeseen penkiksi tuolta pihalta yksi vanha harmaa iso hirsiparru. Huomasin että mies yritti vähän katseellaan salaa etsiä hernettään, mutta kun se oli piilossa niin hänen ei auttanut muuta kuin sanoa että joo, miksi ei ensihätään laitettaisi. Kun sitten yritin jatkaa pöytäasialla, niin silloin sain vain ennenaikaiset tyrmäävät naurut naamalleni. Ei kuulemma mitään sahapukkeja autotallin takaa pöytälevyn alle. En sanonut, että mistä arvasit. Muutin vain ilmeeni kyllästyneen halveksivaksi ja sanoin jotakin “hohhoijaa sun kanssas” tai jotakin muuta yhtä huonosti keksittyä.

Minulla on huono, tai ennemminkin hidas tilannetaju. Katsokaas jos tulee joku äkkinäinen tilanne, missä pitäisi jotain sanoa, niin menen hädikseeni. Ei se haittaisi, jos menisin sanattomaksi, mutta se haittaa, että minulle tapahtuu päinvastoin. Sanaa kyllä pukkaa jos jonkinlaista, laidasta laitaan. Harvemmin kuitenkaan mitään kokonaista ajatusta ja varsinkaan asiaankuuluvaa. Sen tämä ihmisen hitaus teettää. Mutta voin vakuuttaa teille, että ajatuksissani huomaan itseni usein aika fiksuksi ja filmaattiseksi. Jonkun tärkeän puhelun jälkeen esimerkiksi saatan usein mielessäni korjailla käyttämiäni puheenvuoroja niin, että ne menisivät täydestä vaikka ykkösaamussa P. Kejosen haastattelussa.

No se siitä, olen joka tapauksessa ajatellut, että saa tuo mieskin rakentaa tuota saunaa. Kunhan menee illalla ihmisten aikaan nukkumaan. Minä ehdin täällä sisällä möljöttää ja lämmittää piisiä ja tehdä ruokaa että lapset pysyvät tolpillaan.Saunassa on jo lattia ja seinätkin melkein. Ja isäntä siellä vasta melkein koko ajan onkin. Lohdutusta tuo ajatuskuva tulevalta jouluaatolta, missä tilan Salonpää yli marssii polkua pitkin kylpytakkinen jono erikokoisia Sorvareita kohti tilaa Pajukko. Pajukossa on näet pieni rakennus, jonka piipusta tupruttaa savu. Ja sen ulko-oven vieressä roikkuu lyhty, josta tuikkaa pieni tuli. Tuo kylpytakkikansa katoaa rakennuksen ovesta sisään, tietystikin ensin ojennettuaan äänekkääsi yhtä pientä sinitakkia, joka on löytänyt polun varrelta mukaansa kepin, jolla on sohaissut lyhtyä niin, että sen sisällä tuikkaileva tuli on mennyt kumoon ja sammunut. Ovi sulkeutuu ja avautuu jälleen. Valkoinen isotakkinen yksilö ojentautuu ulos puoliksi ja heittää äskenmainitun kepin niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Keppi lentää kaaressa kohti lasten tekemää lumiukkoa ja jää törröttämään ukon rintaan. Kai se siinäkin voi joskus pippuri kasvaa, ajattelee yksi tyhjäntoimittaja saunan ikkunasta kepin kohtaloa katsoessaan ja hymyilee. Ihmeitten aika näet ei vielä ole ohi.

Tiistai-iltana voi joskus tulla juttu, kun on niin ihana rauha. Lapset tuhisevat ja hönkivät sängyissään, Nalle portaiden alla ja kanit mökkinsä katolla. Ja Samppa sählyssä.

Tuo viimeinen ominaisuus on se ratkaiseva. Nimittäin minä olen niin läheisriippuvainen että en saa kirjoitettua jos Samppa on lähipiirissä. Eilenkin se oli tuolla saunalla yöhön asti ja minä kävin kolmesti ulko-ovella kuikistelemassa ja tästä yläkerran ikkunastakin tuijasin että siellä tuo nyt levittää foliota saunan seiniin. No ehkä olisin saanut pungettua yhden jutun ulos jos olisin ollut sinne päin kallellaan, mutta en jaksanut. Kahvi  nimittäin loppui eilen  ennen iltapäiväkahviaikaa. Olin koko illan kuin heikkomielinen, vaihdoin kyllä vaippaa ja latasin tiskikonetta mutta tuijotin tylsänä eteeni samalla ja yritin saada edes jostakin ajatuksesta kiinni. Illalla kun kävin sänkyyn yksin maate (jotkut sanovat noin koirallensa) niin koin yhden kirkastumisen hetken. Tajusin että olen alkanut väsyä tuohon koko saunaprojektiin. Tämä akka on tainnut saada tarpeekseen koko mörskästä. Käkkikööt kylmänä minun puolestani vaikka tuomiopäivään asti.

Tänään oli sentään kahvia. Ja olipa tuota äksöniäkin sitten. En kuitenkaan kylille asti lähtenyt, huh en sentään, mutta paljon muuta. Ompelin jihänkejä tiernoille ja mäiskin vaatteita pyykkikoneeseen ja toisia kuivaustelineelle. Ompelemaan päästyäni teimme myös Leeville pellavaisen (sitä sattui olemaan sopiva riekale) käärmeen ja sille punaiset silmät ja kielen. Martalle possun ja nappisilmät, nekin punaiset, toisen sydämenmuotoisen ja toisen kukanmuotoisen. Ja mikä merkillisintä, sain melkein ajallaan lapset iltakuosiin, luin energisesti eläytyen iltasatua ja hääräsin melkein niin kuin äidit yleensä, nostelin vaatteita lattioilta oikein ajatuksen kanssa, tuo pyykkiin, tuo Liinan sukkakoriin, tuo alakertaan… Alakertaan päästyäni raivasin tiskipöydän tyhjäksi ja hinkkasin sen niin että se kiilsi kuin Musorskin nenä.

Niin että kyllä on emäntä voimansa tunnossa. Tämä ohjelmallinen päivä huipentui kananruokintaan (eivät muni vieläkään) ja Nallen kanssa pihaulkoiluun. Olin varustautunut isohkolla köntäreellä juustoa, ja se sai Nallen motivaation kohoamaan pilviin. Tokoiltiin ja koirassa oli vauhtia kuin pienessä päästäisessä. Nalle kyllä tykkää tokoilusta, vaikka itse en oikein käsitä mitä hyötyä siitä on. Siis käsitän, että hauskaa se on meistä molemmista, mutta näin niin kuin pitemmällä tähtäimellä. Pitäisi olla kansantaloudellista hyötyä. Eihän sitä kukaan muuten mitään tuommoista jaksa. Enkä minä ole mikään himotreenaaja, silloin tällöin leikitään, kuitenkin vissiin niin usein että ei ole koira pentukurssilla opittuja liikkeitä unohtanut. No, päätin että täytyy ottaa joku päivä videolle taas. Ette kato usko että on sama koira.

Nyt näyttää tuommoinen harmaa hassu sitikka kaartavan Ervastinkylän raitille. Että tähän loppui turinat tältä tiistailta. Sen vielä ajattelin kertoa, että mulla on ollut jääkaapissa tummaa suklaata, josta muut ei oikein tykkää. Välillä kun tarvitsee potkun takapuoleen, ja jos isäntä ei siihen hätään ole maisemissa, käyn ottamassa kaapista aimo nokareen tuota järeää tavaraa. Sitä sitten sulattelen suussani ja hommat luistaa taas jonkun tovin.

Ps. Oikein otettu olen että joku odottaa täältä juttua. Se joku saa nyt lukea, mutta varmaan se samalla haistaa, että täällä taitaa turista aika väsynyt eukko. Ei se mitään. Ei minulla ole ollut tapana muutenkaan paljoa punnita sanottaviani. Lukemisiin!