Tänään on ollut tällainen päivä. Näitä aina silloin tällöin on toisten päivien välissä.

Aamulla heräsin, eikä oikein painunut mieleen, että missä vaiheessa sitä oikein heräsi. Kahvi tuoksui hyvälle ja leipäjuustoa syötiin vierekkäin keittiön pöydän ääressä. Ensin isäntä sanoi Liinalle, että vois jo alkaa sisäistää että äiti ja isä ei jaksa survoutua tuonne reunapaikoille niin helposti kuin he lapset. Sitten hän (isäntä) heilutteli leipäjuustonsiivua kädessään ja sanoi ettei ole oikein koskaan ymmärtänyt näitä tämmöisiä. Minä haukkasin omasta siivustani ja sanoin että “leipäjuustoa”. Sitten hörppäsin kahvia.

Sen jälkeisestä ajasta en muista oikein mitään. Pitelin varmaan Sallia sylissä ja tuumailin ja tunnustelin kurkkuni karheusastetta, taisin juoda ylimääräisen kupin teetä sen kunniaksi. Keittiöradio ei toiminut. Tuhahdin mielessäni jo kuudennen kerran että minä en sitten tuohon saunaan jalallani astu. Seinäpaneelit vain 8 senttiä leveitä kun piti olla 10,5! En pystynyt istua harmitukseltani aloillani. Kävelin edestakaisin ja yritin kuvitella mielessäni miten kaamean jannumaiselta näyttää 8 cm kapea vaakapaneli saunan seinässä. Pökerryttävän mautonta. En ole sellaista kyllä missään nähnyt, vain kymmenenjapuolisenttistä, miten tyylikästä, muu leveys ei tule kuuloonkaan. Katselin harmistuneena saunaa ikkunan läpi teekuppi kädessä. Isäntä laitteli ovia ja ikkunoita siellä paikalleen. Ne näyttivät siltä miltä pitivätkin. Sentilleen oikean kokoiset ja tyyliset. Vanhat oikeat ovet ja ikkunat Jäälistä Typpi Oy:n entiseltä huvilalta.  Mieliala kohosi pikkuisen ja karjaisin terassinovesta pihalle että “kivan näköset!”. “Kiitos!” karjaisi Samppa takaisin. Minä vetäydyin sisään kurkkimaan ikkunasta tien suuntaan, oliko naapureita lenkillä kuuloetäisyydellä. Ei näkynyt.

Ruoka-aika lähestyi armottomalla tarmolla ja nälkä loikkasi Martan muodossa keittiön pöydälle syömään tomaattia. Mieliala kohosi lisää, kun huomasin että aurinko paistaa ja on korkeapaineen tuntu ilmassa. Voin siis lämmittää piisiä. Laitoin puita pesään ja ruoan tulelle. Martta, Salli ja minä otettiin varaslähtö ja syötiin lauantaista jauhelihakeittoa.

Ruokailun aikana Aune soitti että saako tulla käymään. Tervetuloa tervetuloa, sanoin ja jatkoin syömistä. Aune ja lämpimäiset tulivat ja kysyin, haluaako hän syödä, olis jämämääriä riisiä ja kanaa ja jauhelihakeittoa. Aune otti vähän keittoa ja me muut söimme leivinuunituoretta rieskaa. Leevi olisi halunnut käydä kiinni lämpimään ruislimppuun, mutta uskoi kyllä kun sanoimme että se on illalla parempaa. (Se olikin illalla parempaa, jopa aivan parasta. Syötiin sitä ja juotiin maitoa äskettäin iltapalaksi.) Mutta Auneen palatakseni vielä. Tykkään hänestä, ja ihailenkin. Osaa hän leipoa, mutta ei se ihailu johdu siitä. Se johtuu vain Aunesta, ei siitä mitä hän osaa tai tekee. Tänään hän sanoi että kesti naimisissaoloa 18 vuotta ennen kuin he pääsivät Matin kanssa kahdestaan lähtemään kotoa reissuun. Sitä ennen oli käyty vuorotellen. Klup, minulta pääsi salaa. Kun minä olen luullut että me Sampan kanssa olemme kotikissoja. Aunen kanssa nähtiin päästäinenkin ja Aune kysyi että missä kissa. Viiru on yleensä vieraiden aikana piilossa, selitin ja sanoin että Viiru ei päästäisestä välitä, tai ehkä se on kyllästynyt koko hiirestyshommaan.

Aune lähti kuitenkin ennen pitkää ja minä olin taas kaulaani myöten tässä päivässä, josta ei oikein saanut mitenkään päin kiinni. Soittelin pianolla yhtä fuugaa. Oli tavoite että osaisin sen ennen kuin olen 30 vuotta. Tavoite ei täyttynyt, niin kuin minulla tahtoo usein käydä, ja ajattelin tänään että josko esittäisin sen viisikymppisilläni. Kävin ruokkimassa kanoja jotka eivät ole sisäänoton jälkeen oikein munineet, sitten kävelin kananruokakuppi kädessä sanomaan Sampalle että se olis nyt uimareissun paikka, tuota meteliä ja kisuamista ei kuuntele einokaan. “Sitten kun tää lattia on valmis”. Sinä ja sun lattias, ajattelin ja kävelin sisään.

Jotenkin se vain sitten ilta luiskahti niin, että porukka oli hävinnyt sinne uimareissulleen ja minä lähdin Sallin ja Nallen kanssa lenkille. Lenkilläkään ei tuntunut kovin erikoiselta. Nalle haisteli joka ruohonkorren tyvestä latvaan mitä matkalla vastaan tuli ja minä odottelin minkä jaksoin, hoputin ja vähän nyinkin, koska meinasi kylmä tulla. Salli istui kärryssä, mutusti Aunen rieskaa ja katseli hämärään. Kymmenen vuotta vanhat Emmaljungat puolsivat oikealle voimakkaasti. Niska jumiutui jatkuvasta kääntelystä, eikä yhtään ihmistä tullut vastaan. Ajattelin, että olenpas yksinäinen ja synkkämielinen. Sen tämä syksy teettää.

Mutta turha se on enää tässä iässä odottaa että aika kuluisi ja tulisi taas kevät. Koska se aika kuluu odottamattakin. Aika vikkelään jopa.

Se olisi hyvinkin jo aika kirjoittaa taas tänne jotakin. Mutta ei ole yhtään sellainen olo, että kirjoittaisi. (On vain hyvin hönö olo.) Ajatukset ovat sekaisin ja tunnit vierivät ja päivät vyöryvät ja yöt nukutaan melkein kokonaan putkeen. Kun olin ajatellut viikko sitten, että viikonloppuna olen reissussa ja nautin ja ahmin sitä iloa kun näen kehä kolmosen ja sen molemmin puolin pienet suuret keskikokoiset jättimäiset tuhannet punaiset valkoiset keltaiset ja vaaleansiniset valot. Kun olin jo ajatellut vaikka mitä siitä suurkaupungin ihanuudesta ja minusta ihan yksin siellä keskellä. Kun olin ajatellut että tuo mieskin tuolla saunaa pystyttää ja me laitetaan siihen toiseen huoneeseen semmoinen itse tehty kattolamppu. Tuli sitten keskiviikkoilta ja huomasin että en ollutkaan ajatellut oikeastaan mitään. Huomasin että olin kuunnellut viikkokausia radiosta keskusteluja rahasta ja homojen oikeuksista ja kuluttamisesta ja luonnosta ja joskus tärkeistä totuuksista, jotka ohitetaan hymähdyksellä. Reissuun lähtö pelotti ja meinasin perua niin kuin aiemminkin. Elämä tuntui kipeältä kultahiekalta joka valuu sormien läpi veteen. Kimaltaa hetken ja häviää.

En antanut itselleni enkä ukolle periksi vaan lähdin. Ilahduin kun havaitsin että vietän aikaa kolmen pikkusiskon kanssa. Heiltä olen kaikilta vaihtanut joskus vaippoja. Työntänyt kärryssä ja nukuttanut illalla. Vanhimmalle olen laulanut pinnasängyn vieressä koraalikirjasta järjestyksessä virsiä. Hämärässä väsyivät silmät ennen kuin Vienukka. Se oli silloin Vienukka. Nyt viikonloppuna se ei ollut Vienukka vaan rouva J. Nyt viikonloppuna huomasin yhtäkkiä myös, että en ole nuori enää.

Sellon ostostaivaassa harhailtuani ja istuuduttuani kahville yhden pöydän ääreen tein lisää huomioita. Huomasin että minulla oli vain oma laukkuni ja riisipaketti. Vinopäätä istui äiti joka imetti, ja jonka futuristisen lapsenkuljetuslaitteen alatasolla oli kolme eriväristä ostoskassia ja kolme riisipakettia. Kaukana käytävällä jakoi kaksi kohdetta riisipaketteja ohikulkijoille. Sulattelin mennyttä nuoruuttani ja sitä, että en jaksanut ostaa mitään. Käytävän ja minun välissäni oli iso näyttö, jossa velloivat mainokset. Kahvinmyyjät eivät hymyilleet. Äiti joka imetti, hymyili.

Minä en hymyillyt vaan ajattelin Tommy Hellsteniä ja sitä, miten hänen Tietäjänsä on minuun vaikuttanut. Ja myrkkydokumentit ja sukupuuttoon kuolevat eläimet ja nälkään nääntyvät ihmiset. Ajattelin että olisiko aika sanoa tällaisille rahaa eikä ihmisiä varten rakennetuille paikoille että se on moro sitten. Kuluttaa nyt lyhyestä elämästä aikaa tällaiseen. Hönöä.

Söin savulohisalaattia J:n kodissa. Nukuin pienet päiväunet hiljaisuudessa ja asensin repun selkääni ja lähdin ulos kävelemään sokkona kohti juna-asemaa. Ajattelin kysyä tietä ihmisiltä. En kuitenkaan kysynyt, koska heti näin talosta tulevan nuoren pariskunnan, joka lähti määrätietoisesti kävelemään johonkin. Päätin ottaa riskin ja kävelin perässä 1,4 kilometriä. Kohta istuin junassa. Illalla olin Hra ja rva K:n kodissa veljen ja neljän veljenlapsen kanssa. Siellä tunsin että tämä paikka on ihmisten paikka. Veli oli vieroittunut vuosien aikana eri perheen jäseneksi, mutta lapset olivat tuttuja niin kuin lapset aina ovat. Olin kuin kotonani ja meillä oli mukava ilta.

Kotiin oli hyvä tulla. Silloin vasta huomasin, että olipa metka reissu. En ollut hoksannut sitä matkalla, koska olin keskittynyt enemmän koti-ikävöimiseen.

Olette tähän mennessä jo varmaan huomanneet, että ajatuksia riittää kyllä, mutta ne eivät ole minkäänlaisena keränä eikä vyyhtinä. Ennemminkin kuin lattialle vedetty lankaläjä, jota on vielä pilkottu saksilla. Pelkkiä langanpäitä joka välissä. Niistä on sitten pahempi ruveta punomaan juttua.

Vastaan mielelläni kysymyksiinne sanan hönö alkuperästä ja merkityksestä. Hyvää matkaa!