PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATSyyshommia
Täällä maalla, vanhassa talossa ja luonnon lähellä kun elää, niin vuodenajatkin jaotellaan hommien mukaan. On talvihommat, keväthommat, kesähommat ja niin edelleen. Nyt on siis syyshommien aika.
Tärkein homma on nauttia syksystä. Katsella koivuja ja haapoja ja muita puita, kuinka lehdet muuttuvat keltaisiksi pikku hiljaa. (Vielä ei ole yöhallaa ollut.) Pitää tuijotella pihlajia ja sanoa joka kerta Niemenrannan kohdalta ajettaessa, että on nuo pihlajat sitten kauniita, niitä pitäis saada meille lisää. Voi tatti sentään kun on niin ihanaa kun on syksy ja nuo pihlajanmarjatkin niin kultaisen ja rakkaan värisiä. En selitä enempää, katsokaa itse. Ja sitten seuraava homma on tuskaisin silmin, hymyillen katsella lobelioita, neilikoita ja petunioita, jotka ovat nyt niin kauniita vielä! Ne ovat parhaimmillaan, mutta kauhu rinnassa ajattelen, että ehkä ensi yönä kohtalon hallainen koura muuttaa ne väriloistosta kompostikuntoon. Ja kevätkesällä noista kesäkukista nautti enemmän. Nyt ei osaa enää, kun tietää että kohta niistä on luovuttava.
Syksyyn kuuluu myös se, että aamupala syödään aamulenkillä metsässä. Koska lapset lähtevät joinakin päivinä hoitoon, ja minä jään kotihommiin, ja tunnen siksi syyllisyyttä (joka loppuviikon aikana laimenee kun lapset ovat taas kotona), niin paikkailen sitä syyllisyyttä mm. edellä mainitulla tavalla. Mikä onkaan parempi syyllisyyden poistaja kuin puolukoiden ja mustikoiden suorasyönti metsästä! Kyllä siitä karttuu selvää säästöä. Ja rahalla voi selittää lasten hoidossakäynnin aina, sen olen huomannut. Lisään tästälähin selittelyihini pianotuntien pidon (jota on vaivaiset 5 tuntia viikossa) lisäksi marjojen suorasyönnin. Sieniäkin mahtuu tuulitakin taskuihin ainakin kaksi litraa kerralla. (Kokeiltu on)
(Syyllisyydestäni: tiedän että se on aiheetonta. Kuitenkin tunnen sitä. Vaikka kokemus on osoittanut, että lapsille ja minulle näin on parempi, niin silti tunnen. Olisi se niin paljon oikeutetumpaa ja muodikkaampaa olla nääntynyt ja väsynyt ja hermoraunio, töiden uuvuttama, burn outin partaalla. Se ymmärrettäisiin ja ihmiset kannustaisivat. Mutta nyt, kun en ole missään töissä (kuin vain sivutoimisesti jossakin ties missä), niin sanotaan että ai nekö käy hoidossa, mä en tiennytkään. Onneksi olemme perhepiirissä havainneet, että on kaikkien etu, jopa miehenkin, kun äiti ei ole äkäinen, turhautunut ja väsynyt. Olen tuntenut itseni jopa aikaansaavaksi, minulle hyvin harvinainen tunne.)
Eilen illalla metsäkierrokseltani Nallen kanssa palatessani taskut pullollaan rouskuja (pyhätöiksi meni), vastaan tuli viininpunainen farmarisitikka. Toinen etuvalo oli himmeämpi kuin toinen. En nähnyt autossa olevia, mutta tuohon autoon ja sen eriparihimmeisiin valoihin sulloin kaiken uupumuksen, väsymyksen ja niukkuuden, mitä olen tässä lapsiperhe-elämässäni tuntenut. Kuvittelin, että siinä on nuori äiti ja isä palaamassa kahdenkeskiseltä viikonloppulomaltaan. Menevät mummulasta hakemaan neljää villiä pientä lastaan. Autossa on tunnelma hiljainen ja valmistautunut. Perjantaina on viety lapset hoitoon iloa pidätellen, sitten ajettu s-kauppaan ostamaan karkkia, sipsiä, limukkaa ja pitsa-aineita. Vihreällä kortilla on vielä rahaa, niin että kärsii ostaa jonkun lehden lukemiseksi. Viikonloppu oli maattu mökin sohvalla karkkia jauhaen ja lehtiä ja kirjaa lukien. Ulkona on käyty kerran vaivautuneella kävelyllä, palattu melko pian takaisin sisään. Kaksi lomapäivää vilahtivat hiljaisina ja salakavalan rauhallisina ohi. Nyt on aika pakata lapset kyytiin, ajaa kotiin ja aloittaa uusin voimin uusi viikko. Mummulassa kysytään, että no onko nyt levännyt olo. On tosiaankin, vastataan lapsia syliin nostellen mutta olo ei tunnu mitenkään miltään erikoisen levänneeltä. Kotimatkalla autossa äiti jakaa pussin pohjalta karkkeja lapsille, ja laskee että kahdeksan viikkoa ja sitten on se Luulajan kirppisreissu. Äkkiähän ne viikot loppupelissä menee.
Olipa ankeat tunnelmat viininpunaisessa farmarissa. No ne tunnelmat on nyt sullottu siihen.
Haluan vielä sanoa aivan muusta asiasta, eli siitä, että minä tykkään lampsia metsässä. Se on uusi ala elämässäni, ja siitä kiitän Nallea. Tässä on yllättävän lähellä synkkiäkin metsiä, täynnä mustikoita, puolukoita, rouskuja ja haperoita. Herkkutatteja saisi olla enemmän. Se tykkääminen on jännä asia, sellainen metsäpolun muotoinen ja kuusienlatvojen välistä tulevan auringonvalon värinen, sitä tuntee joka sekunti kun siellä kävelee. Nauttii, niin kuin sanotaan. Niin kuin jotkut ajavat huvipuistossa vuoristoradassa, pitävät kiinni turvatangosta ja keskittyvät intensiivisesti siihen nauttimiseen. Metsässä on hitaampaa, ei tarvitse niin keskittyä. Ja silti nauttii.
7.9.2010 klo 15:04
Samuli V. kommentoi:
Oikeastihan tämä on ihan hirveän rohkea kirjoitus. Mutta tekstejä tulkitaan eri tavalla, ja mun yks kaveri kertoi kirjoittaneensa runoja perheensä nälästä ja kaurahiutaleiden riittämättömyydestä, niin kansalaisopiston runoryhmässä niitä luettiin rakkausrunoina…
Usein Nadja Nowakin vieraat toteavat haastattelijan analyyseihin, että ihan hyvä näkökulma, enpä ole tullut ajatelleeksi, tai jotain sellaista. Ja on kuitenkin kyse heidän omista kirjoistaan.
7.9.2010 klo 20:24
Venla kommentoi:
Minä avaan sivuseikan juuri, kun olemme suunnittelemassa kahdenkeskistä lomaa. Jotenkin nuivahti lomansuunnittelu. Kiitos vaan. Vaikka ei viininpunaista farmarisitikkaa olekaan.
Hyvä kirjoitus syyllisyydestä. Miksi se on?
7.9.2010 klo 21:34
Lotta S kommentoi:
Uskalsitpa taas sanoa muutaman sellaisen asian ääneen, joita minä en olisi ikinä kehdannut ääneen sanoa, vaikka mielessäni ajattelen just samalla tavalla. Musta on osoitus vastuuntuntoisuudesta, että pystyy myöntämään, että on kaikkien kannalta parempi, että lapset ovat osan ajasta hoidossa! Mutta mistä se syyllisyys sitten kumpuaa?
12.9.2010 klo 21:45
Mummu kommentoi:
En tiedä, onko se syyllisyys kodinperintöä. Kuitenkin itse nuorena käyhänä äitinä laitoin kaikki liikenevät rahat kotimiespalkkoihin. Kyllä se tuntui tärkeältä. Kannattaa ottaa se hoitopaikka kuorman kevennyksenä eikä taakan lisäyksenä. Kukaan ei varmasti kadehdi teidän työmääräänne. :)
13.9.2010 klo 10:52
Emppu S kommentoi:
Enpä tiedä rohkeudesta. Tyhmyydestä tiedän jotakin, omasta kokemuksesta.
Syyllisyys. Olen yrittänyt tsempata itseäni, etten syyllistäisi siitä, että lapset ovat osittain päivähoidossa. Jännä, kun siitä en välttämättä syyllistyisi, jos kotimies tulisi vaikka kolmena iltana hoitamaan lapsia että saamme “vapaata”. Tämä meidän ratkaisu taas tuntuu pahemmalta, vaikkakin teen töitäkin, tuntuu että ihan riittävästi.
Ja tuo raha. Sen takia voivat lapset ilman muuta olla hoidossa, että saa tienattua lisäansiota perheelleen. (Vaikka periaatteessa voisi tulla toimeen yhden tuloilla.) Mutta että sen takia päivähoito, että saisi voimaannuttaa itseään, yrittää saada perhe-elämä toimivaksi jne? Itse huomaan, että pidän viimeksimainituua luvattomana. Eihän siinä kerry valtiolle verotulojakaan tarpeeksi!
Ja kenenkään ei tarvitse (en väitä että kukaan olisikaan) olla minun “vapaudelleni” (-heheh) kateellinen. Kaikki voivat valita tämän vaihtoehdon! Sitten vain ei olisi viisasta enää valittaa että rahaa on vain vähän. Pitää katsella ympärilleen että on paljon muuta, ja rahaakin justiinsa riittävästi.
14.9.2010 klo 10:56
Venla kommentoi:
Nyt täytyy Emppu-siskoseni muistaa, että äidillä voi olla työssä käymiseen muitakin syitä kuin raha. Työkin voi olla voimaannuttavaa ja perhe-elämäkin voi toimia paremmin, kun äiti saa päivisin tehdä jotain itselleen tärkeää ja mielekästä. Niin, teethän sinäkin töitä ja ehdit jopa tehdä muutakin itsellesi tärkeää ja mielekästä, jotta jaksaisit myös pyörittää perhettä. Onko siinä lopulta mitään eroa (muuta kuin se raha…)?
Se on totta, että kaikilla on Suomessa mahdollisuus laittaa lapsensa päivähoitoon. Jos kaikki kotona lapsiaan hoitavat sen tekisivät, kunnat olisivat pulassa päivähoidon järjestelyjen kanssa. Tulis äkkiä korotuksia kotihoidontukeen, kodinhoitajat takaisin ja avoimet päiväkodit, joista nyt nipistetään. Lapsiperheet ja kotiäidit tarvitsevat tukea. Piste. Voisi siinä tietenkin käydä niinkin, että subjektiivinen päivähoito-oikeus loppuisi.
Saksalainen kaverini oli nyreissään, kun kuuli meidän päivähoitosysteemistä. He olivat jo pitkään yrittäneet saada hoitopaikkaa lapselleen, mutta kunnallista systeemiä ei kuulemma ole ja yksityiset ovat tupaten täynnä ja niihin pitää jonottaa jopa vuosi. Yksityisiä hoitajia voi palkata mutta siihen ei saa tukea.
15.9.2010 klo 8:39
Emppu kommentoi:
Venla, aiheesta on juteltu täällä ennenkin. :)
Olen sinun kanssa aivan samaa mieltä. Joka kohdasta!
Tämä tunne on pään sisässäni, en muuta väitä. Että olisi paljon helpompi sanoa että käyn siellä ja siellä töissä, ja lapset ovat siellä ja täällä hoidossa. Kuin että lapset ovat pari kolme päivää hoidossa ja minä teen vähän sitä sun tätä, on pari kuoroa ja pianotunteja ja jotain muuta. (En koskaan unohda kertoa näitä minun työtehtäviäni…) Minä otan oikeudekseni kirjoittaa täällä rehellisiä akuutteja tuntemuksiani. Kun luulen että tämä kuolisi kasaan koko keskustelu ja blogi jos kävisin läpi kaikki tuttavapiirit, että en vain ole esittämässä eriäviä ajatuksia jne.
Kyllä se rahakin paljon merkitsee. Joidenkin mielestä liikaa, toisten mielestä ei. Minun mielipide on näkyvillä sekanaisena puterona.
Monelle lapselle on erittäin hyvä että käyvät päivähoidossa, valitettavasti. Kotihoito saattaa pahimmoilleen olla kuvaruudun tuijotusta aamusta iltaan ja sokerimurojen syöntiä. Tai jos äiti ei ole kunnossa, jos äidillä on vaikkapa burn out. Kukaan ulkopuolinen ei tule sanomaan, että hei, nyt sun pitää ottaa sairaslomaa näistä lapsista. Se pitää itse äidin huomata ja päättää. Vaatii vahvuutta ja tahdonlujuutta. Ja voimaa kestää mahdolliset kritiikit. Päiväkodeissa on terveelliset ruoat ja leikkiä, liikuntaa, musiikkia, puuhaa. Lapsi on konkreettinen olio, sille merkitsee käytännön asiat. Kuten hymy, syli, ruoka, lepo, leikki. Lapsi ei tiedä verisiteistä vielä kovin paljon.
Parempi että äiti sylkee kattoon vaikka hoitopäivän ajan ja lapsi on hyvässä hoidossa, jos äiti ei jaksa tai kykene antamaan hymyä, syliä, kärsivällisyyttä riittävästi. Jos jaksaisi sitten illalla vaikka väläyttää yhden hymyn ja ottaa syliin.
Nämä olivat nyt rajuja esimerkkejä. Ajatuksia vain. Ei mikään muotoiltu kannanotto.
15.9.2010 klo 15:26
Anni L kommentoi:
Hei hei! Heilutan täältä kättäni ja hymyilen hyväksyvästi. Hyvää keskustelua. Nyt en sanotuksi saa ja jaksa, mutta hyvä,ihana, oikea valinta, että lapset ovat hoidossa, jos perhe (lasten etu tai vanhempien etu) sitä vaatii tai tarvii.
Minäkin olen ollut kotona, kun osa lapsista on ollut hoidossa. Ei se musta niin ihmeellistä ees oo. Mutta ymmärrän, että asia ei ole yksinkertainen ja saattaa herättää syyllisyyksiä.
Musta on hyvä, että sä kirjoitat rohkeasti, yrittämättä miellyttää kaikkia tuttavia joka kirjoituksella.
Hei hei, hymyilen taas!
16.9.2010 klo 7:48
Samuli V. kommentoi:
Kerran tuli radiossa sinänsä huono keskusteluohjelma, jossa joka tapauksessa oli mielenkiintoinen kommentti. Nainen kertoi lapsuudestaan, jossa oli hänen kokemuksensa mukaan ankaran uskonnollinen meininki. Perheen iltahartauksiin kuului, näin hän TIESI, se, että joku lapsista sai aina olla sen ajan vanhempien sylissä.
Nainen sanoi kuitenkin haastattelussa, ettei MUISTA tuosta sylissä olemisesta mitään. Tiesi siis, muttei muistanut. Tämä käy jännittävällä tavalla yksiin sen ajatuksen kanssa, että lapsi muistaa vain tunteen. Mitä pienempi lapsi, sen puhtaammin olento on pelkkää tunnetta. Kaikkia lapsia on pidetty sylissä lapsena, mutta kaikki eivät muista sitä.
Tämä siis poukkailevana ja mihinkään liittymättömänä kommenttina tuohon Eeva Maijan viimeiseen.
18.9.2010 klo 22:18
Anna K. kommentoi:
Yhdyn Eevamaijan näkemykseen. Masentunut äiti on lapselle kuollut äiti. Mutta sellainen masentunut äitipä vasta “toimelias” on, joka saa vietyä lapsensa hoitoon masennuksensa takia. Vaatii ihan tolkuttomasti. Että ensinnäkin tunnistaa masennuksensa, saati tunnustaa ja hakee apua (siinä vaiheessa pään täytyy jo olla kainalossa) ja sitten että vielä taistelee lapselle hoidon SEN asian vuoksi jne. Siinä vaiheessa, kun se on tehty, voi jo onnitella! Mutta että vielä sylkisi sitten kattoon sillä aikaa vailla syyllisyyttä, se on melkein mahdoton ajatus. Helpompaa on, luulen painokkaasti, viedä lapsi hoitoon työhönmenon vuoksi.
Mutta lopulta nämä ei sitten ehkä olekaan niin rajuja juttuja, elämää vain. Ja oikeastaan, ei elämä tämän kummoisempaa ole kenelläkään.
11.11.2011 klo 2:18
Rick kommentoi:
Thank you for your best website posts.