Ja muuten puhe ei sitten ole pelkästään hyvistä syistä. Ja varoitus. Olen väsynyt ja huumorintajuttomalla tuulella. Älkää huomautelko virheistä. Kiitos.

1. Ei tarvitse välttämättä koiralle erikseen vesikuppia. (On lojaali ja juo vessanpöntöstä, ja ei niin väliksi vaikka ei olisi pönttöä vedetty joka välissä.)

2. Saa liikuntaa kun juoksee sen perässä yrittäen ottaa sen hampaista silkkivillaista itseneulottua kaulaliinaa pois.

3. Hihnalenkillä venyvät kätevästi käsi- ja olkavarren lihakset.

4. Liika materialismi häviää pikkuhiljaa elämästä. (…kun huomaa että ne arvokkaimmat ja kauneimmat esineet on pureskeltu mössöksi.)

5. Ei tarvitse metsästellä pienenpieniä karvoja huushollista. (Voi vain kätevästi haravoida karvat kokoon kimpuksi ja kantaa kimpun olalla ulos.)

6. Ei tarvitse käyristää epäekologisesti selkäänsä kun kuljettaa sitä kaulapannasta.

7. Ei tarvitse käyttää suurennuslasia kun etsii sen jätöksiä pihalta.

8. Ei tarvitse pelätä että se hyppäisi etujaloillaan ruokapöydän reunaa vasten ja varastaisi omenapiirakat. Se saa herkut pöydältä suuhunsa ilman minkäänmoista hyppyä, sen kun vain kurottaa kaulaansa ja pistelee poskeensa.

9. Ei tarvitse välttämättä koirankakkapusseja, jos syöttää sille säännöllisesti parittomat sukat. Näin kakka on valmiiksi paketissa kun tulee ulos.

10. Tulee siivottua taloa paljon useammin kuin koirattomana aikana.

11. Saa helpommin hullun paperit. (Jos niitä sattuu jossain tarvitsemaan.)

12. Tulee tutuksi lähitienoot. Metsineen, marjoineen, sienineen ja koirineen.

Ja asiasta toiseen, meillä on mennyt Nallen kanssa mukavasti. Tokoharjoituksia ei ole tullut tehtyä niin paljon kuin koira haluaisi, ja sekös harmittaa. Mutta kaikkeen ei ehdi. Noudon Nalle on sentään oppinut. Aamulla Samppa oli antamassa Nallelle ruokaa, mutta ruokakippo oli olohuoneessa. Samppa sanoi ruokapussin luona että “hae ruokakuppi”. Nalle katsoi pää vinossa (söpöä) hetken, ja meni olkkariin ja palasi kohta ruokakuppi suussaan. Voi että se sai kehuja, seisoi siinä vain ja kuunteli ihmeissään kiitoksia ja odotti ruokaansa. Hyvä koira!

Ja Samppa on keksinyt, että monesti pääsee helpommalla jos lähtee koiran kanssa lenkille. Aina se kotiolot voittaa! Ja eihän sille voi mitään, että pikkuhiljaa Nallesta ja Sampasta on alkanut kehkeytyä oikein hyvä parivaljakko. Ja minullehan se sopii.

Luin eilen artikkelia Miina Supisen kirjailijan työstä. En ole lukenut hänen teoksiaan, mutta artikkelissa mainitut huvittavan hauskat jutut ja kirjoittajan rento ote kirjoittamiseen tuntuivat mukavilta asioilta. Tänään sorakuormaa kärrätessäni ajattelin, että pitäisi kokeilla rennosti kirjoittamista. Ihailen rentoa elämänasennetta. Tiedän, että kirjoitan tänne sivuseikkaan usein rennosti tajunnanvirtaa. Mutta tänään halusin kokeilla, miten sujuu kirjoittaminen, kun en ajattele teitä muutamia blogin lukijoita enkä ketään, kirjoitan vain. En päättänyt, kirjoitanko totta vai valetta, asiaa vai asiaankuulumatonta. Tämmöinen tuli. Viilaamaton ja mukamaste rennosti kirjoitettu. Rentoutta tästä ei ainakaan näin ensilukemalta välity, mutta ihan kivan oloinen juttu tuli kuitenkin. Lukekaapa jos jaksatte, sillain rennosti. (Sen nimi on Vaihtoehto, sitä ei ole keksitty kovin rennosti, mutta nopeasti.)

Ennen kuin syksy tuli, tulivat banaanikärpäset. Lämpimien päivien aikaan tavallisetkin kärpäset tekivät vielä joukkohyökkäyksen. Silloin oli miehen veli tulossa yökylään. Laitettiin illalla lapset nukkumaan ja sen jälkeen alettiin tappaa kärpäsiä. Heiluttiin Tokmannin mainoksen ja Rauhan Tervehdyksen kanssa pitkin keittiöitä ja vessoja ja saatiin tapettua 30 yksilöä. Aamulla kun tultiin alakertaan, pörräsi keittiössä viisi ja kodinhoitohuoneessa ainakin kuusi kärpästä. Miehen veli mainitsi aamulla kärpäsistä, että niitä on täällä maalla varmaankin ympäri vuoden. Ei ole, en sanonut.

Ei siinä mitään, eikä siinäkään vielä että yhtenä päivänä täytyi tehdä vanhimmaiselle täitarkastus. Mies toi apteekista metallisen täikamman. Tehokas kampa, se tuli todettua, kun valkoisella lautasliinalla mönki viisi takajalatonta harmaata täitä. Siinä niitä ihmeteltiin, ja sitten äkkiä alettiin kammata muidenkin päitä. Lähdin illalla hakemaan apteekista täintorjunta-ainetta, ja käskin tytön odottaa siihen asti kun tulen. Apteekin kassalla unohdin kotona odottavan tytön ja lähdin hyräillen katselemaan tavaroita marketin puolelle. Marketista ei löydä muuta hyvää kuin ruokaa. Vaatteet ja tavarat ovat kalliita ja jannumaisia. Ostin karamellia, edellisenä päivänä kun olin käynyt paikkauttamassa vihlovat reiät hammaslääkärissä. Ostin myös pitsaa ja vanukasta, mielessä kynttiläillallinen minulle ja miehelle kun lapset nukkuvat. Kotona odotti äkäinen ja väsynyt täintartuttama tyttö. Mentiin heti täikäsittelyyn ja siinä kestikin jonkin verran aikaa. Puolenyön maissa puolinukuksissa syötiin miehen kanssa kahdestaan pitsaa ja vedenmakuista vanukasta seinäkelloa vilkuillen, pahantuulisena siitä että yöunet jäävät taas niin lyhyiksi.

Seuraavana aamupäivänä tiskasin astioita yksin keittiössä. Olin lenkittänyt koiran ja poiminut samalla taskullisen puolukkaa lappapuuroa varten. Yhtäkkiä tiskikoneen alta tuli musta pieni eläin, joka vähän epäröiden juoksi välikönoven ohi seinänkoloon. Minä karjaisin säikähdyksestä ja heti tuli tunne, että se hiiri tai mikä lie tulee kohta ja hyppää housuihini. Kävin eteisestä hakemassa miehen Kontiot jalkaan ja tulin jatkamaan tiskausta. Hiiri oli hiljaa piilossaan. Rupesin ajattelemaan, että sen voisi saada näkyviin jos antaa sille ruokaa. Otin jääkaapista porkkanan, laitoin sen tiskikoneen alle ja odotin, kuuluuko mitään. Olin kuulevinani kaikenlaista, mutta mitään ei kuulunut. Laskeuduin matolle polvilleni ja yritin nähdä tiskikoneen alle. Näin ison porkkanan, jonka väri tummeni pimeyttä kohti. En nähnyt mitään, vaikka pimeydessä näytti olevan mustia könttejä. Katselin aikani pimeyttä ja porkkanaa mahallaan keittiön matolla, isot nokialaiset jalassa. Sitten nousin ja menin eteiseen riisumaan saappaat.

Iltapäiväkahvilla sanoin, että on tässä koettelemusta. Kärpäsiä, täitä ja hiiriä. Mies nojasi tuolin selkänojaan, katseli ikkunan yläosaan ja söi pullaa. Yksivuotias käveli keittiön matolla edestakaisin pulla kädessään, koira makasi välioven edessä ja seurasi valppaalla katseellaan taaperon kädessä heiluvaa pullaa. Silloin juoksi seinänkolosta taas se musta – se oli päästäinen ja livahti tiskikoneen alle. Yritin usuttaa koiran sen kimppuun, mutta tämä ei ehtinyt päätään kääntää ennen kuin se oli jo kadonnut. Mieskään ei ehtinyt nähdä, kohensi vain asentoaan tuolilla ja laittoi kyynärpäät pöydälle. Ajattelin että miksiköhän jotkut sanovat noita kyynerpäiksi. Eikö se yksi sana riitä yhdelle asialle, miksi aina pitää olla joku toinenkin, väärä vaihtoehto. Sanoin että päästäistä ei voi tappaa, se on rauhoitettu. Mies katsoi tyhjää pullalautasta ja sanoi, että täällä viihtyy kaiken maailman sontiaiset kun täällä on niin saastaista. Pitää muuttaa muualle kun ei täällä mahdu enää ihminen asumaan, eläimet valtaa koko talon. Sitten hän joi kahvikuppinsa tyhjäksi, nousi ja laittoi sen tiskipöydälle ja meni pois. Minä istuin ja katsoin kupissani olevaa kahvia enkä jaksanut ajatella enää mitään.

Täällä maalla, vanhassa talossa ja luonnon lähellä kun elää, niin vuodenajatkin jaotellaan hommien mukaan. On talvihommat, keväthommat, kesähommat ja niin edelleen. Nyt on siis syyshommien aika.

Tärkein homma on nauttia syksystä. Katsella koivuja ja haapoja ja muita puita, kuinka lehdet muuttuvat keltaisiksi pikku hiljaa. (Vielä ei ole yöhallaa ollut.) Pitää tuijotella pihlajia ja sanoa joka kerta Niemenrannan kohdalta ajettaessa, että on nuo pihlajat sitten kauniita, niitä pitäis saada meille lisää. Voi tatti sentään kun on niin ihanaa kun on syksy ja nuo pihlajanmarjatkin niin kultaisen ja rakkaan värisiä. En selitä enempää, katsokaa itse. Ja sitten seuraava homma on tuskaisin silmin, hymyillen katsella lobelioita, neilikoita ja petunioita, jotka ovat nyt niin kauniita vielä! Ne ovat parhaimmillaan, mutta kauhu rinnassa ajattelen, että ehkä ensi yönä kohtalon hallainen koura muuttaa ne väriloistosta kompostikuntoon. Ja kevätkesällä noista kesäkukista nautti enemmän. Nyt ei osaa enää, kun tietää että kohta niistä on luovuttava.

Syksyyn kuuluu myös se, että aamupala syödään aamulenkillä metsässä. Koska lapset lähtevät joinakin päivinä hoitoon, ja minä jään kotihommiin, ja tunnen siksi syyllisyyttä (joka loppuviikon aikana laimenee kun lapset ovat taas kotona), niin paikkailen sitä syyllisyyttä mm. edellä mainitulla tavalla. Mikä onkaan parempi syyllisyyden poistaja kuin puolukoiden ja mustikoiden suorasyönti metsästä! Kyllä siitä karttuu selvää säästöä. Ja rahalla voi selittää lasten hoidossakäynnin aina, sen olen huomannut. Lisään tästälähin selittelyihini pianotuntien pidon (jota on vaivaiset 5 tuntia viikossa) lisäksi marjojen suorasyönnin. Sieniäkin mahtuu tuulitakin taskuihin ainakin kaksi litraa kerralla. (Kokeiltu on)

(Syyllisyydestäni: tiedän että se on aiheetonta. Kuitenkin tunnen sitä. Vaikka kokemus on osoittanut, että lapsille ja minulle näin on parempi, niin silti tunnen. Olisi se niin paljon oikeutetumpaa ja muodikkaampaa olla nääntynyt ja väsynyt ja hermoraunio, töiden uuvuttama, burn outin partaalla. Se ymmärrettäisiin ja ihmiset kannustaisivat. Mutta nyt, kun en ole missään töissä (kuin vain sivutoimisesti jossakin ties missä), niin sanotaan että ai nekö käy hoidossa, mä en tiennytkään. Onneksi olemme perhepiirissä havainneet, että on kaikkien etu, jopa miehenkin, kun äiti ei ole äkäinen, turhautunut ja väsynyt. Olen tuntenut itseni jopa aikaansaavaksi, minulle hyvin harvinainen tunne.)

Eilen illalla metsäkierrokseltani Nallen kanssa palatessani taskut pullollaan rouskuja (pyhätöiksi meni), vastaan tuli viininpunainen farmarisitikka. Toinen etuvalo oli himmeämpi kuin toinen. En nähnyt autossa olevia, mutta tuohon autoon ja sen eriparihimmeisiin valoihin sulloin kaiken uupumuksen, väsymyksen ja niukkuuden, mitä olen tässä lapsiperhe-elämässäni tuntenut. Kuvittelin, että siinä on nuori äiti ja isä palaamassa kahdenkeskiseltä viikonloppulomaltaan. Menevät mummulasta hakemaan neljää villiä pientä lastaan. Autossa on tunnelma hiljainen ja valmistautunut. Perjantaina on viety lapset hoitoon iloa pidätellen, sitten ajettu s-kauppaan ostamaan karkkia, sipsiä, limukkaa ja pitsa-aineita. Vihreällä kortilla on vielä rahaa, niin että kärsii ostaa jonkun lehden lukemiseksi. Viikonloppu oli maattu mökin sohvalla karkkia jauhaen ja lehtiä ja kirjaa lukien. Ulkona on käyty kerran vaivautuneella kävelyllä, palattu melko pian takaisin sisään. Kaksi lomapäivää vilahtivat hiljaisina ja salakavalan rauhallisina ohi. Nyt on aika pakata lapset kyytiin, ajaa kotiin ja aloittaa uusin voimin uusi viikko. Mummulassa kysytään, että no onko nyt levännyt olo. On tosiaankin, vastataan lapsia syliin nostellen mutta olo ei tunnu mitenkään miltään erikoisen levänneeltä. Kotimatkalla autossa äiti jakaa pussin pohjalta karkkeja lapsille, ja laskee että kahdeksan viikkoa ja sitten on se Luulajan kirppisreissu. Äkkiähän ne viikot loppupelissä menee.

Olipa ankeat tunnelmat viininpunaisessa farmarissa. No ne tunnelmat on nyt sullottu siihen.

Haluan vielä sanoa aivan muusta asiasta, eli siitä, että minä tykkään lampsia metsässä. Se on uusi ala elämässäni, ja siitä kiitän Nallea. Tässä on yllättävän lähellä synkkiäkin metsiä, täynnä mustikoita, puolukoita, rouskuja ja haperoita. Herkkutatteja saisi olla enemmän. Se tykkääminen on jännä asia, sellainen metsäpolun muotoinen ja kuusienlatvojen välistä tulevan auringonvalon värinen, sitä tuntee joka sekunti kun siellä kävelee. Nauttii, niin kuin sanotaan. Niin kuin jotkut ajavat huvipuistossa vuoristoradassa, pitävät kiinni turvatangosta ja keskittyvät intensiivisesti siihen nauttimiseen. Metsässä on hitaampaa, ei tarvitse niin keskittyä. Ja silti nauttii.