Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä poimin ruiskaunokkeja ja kesäharsoja kasvimaalta. Samppa piti sateenvarjoa kampaukseni päällä, satoi nimittäin vettä. Sade tietää onnea, sukulaiset sanoivat onnitellessaan myöhemmin iltapäivällä. Toivottavasti, ajattelin epävarmana ja vähän pelokkaana, mutta iloisena silti. Sen jälkeen tuli paljon päiviä, sateisia, jolloin ajattelin että tulee sieniä ja aurinkoisia, joina käveltiin kahdestaan Nuottasaaren puistossa ja keinuttiin leikkipuiston keinussa ja ihmeteltiin, että nythän on vielä kesä. Mutta olivatpa oikeassa. Sade tiesi onnea paljon paljon enemmän kuin uskalsin odottaa.

Onnea paljon ja viisi lasta. Kun ensimmäinen, Liina, oli yksivuotias ja käveli pienin pullevin askelin lattialla edessämme, kummankin ihailun kohteena, mietin, että kyllähän tuota nyt ihaillaan ja ihmetellään, mutta entäs sitten kun tuossa kävelee viides tai kymmenes. Tänä kesänä lattioilla on tepastellut se viides, ja on ihailtu ja ihmetelty, saa sanoa, kuuden ihmisen voimin. Ja vaikka tuntuu, että täällä mun rinnassani tämä sydän on välistä niin käppyräinen ja mitätön, ettei sitä tunne eikä näe, niin kyllä sinne kummasti on nämä kaikki viisi luonnon ihmettä mahtunut. Ja Samppakin vielä.

Enemmän on tosiaan saanut, mitä on kehdannut ajatellakaan. Mutta ne kaikki on tulleet niin salaperäisesti, että mukana on pysytty ja välillä edelle menty, täytyy tunnustaa. Että kun olis sitä ja tätä. Ei ole aina huomannut, että tässähän on sitä ja tätä ja tuota ihan omiksi tarpeiksi ja naapureillekin asti. (Naapureille kananmunia ja karanneita lampaita.)

Miltäs nyt sitten tuntuu? Vakavasti ajatellen tuntuu isolta vastuulta. Maailmassa on paljon kaunista ja ihanaa, mutta yhtä paljon pahaa ja kipeää. Kumpaakin olen saanut nähdä ja tuntea, mutta enemmän sentään hyvää. Toivon, että lapset saisivat kasvaa täällä kotona terveiksi ja vahvoiksi, suoriksi ja taipuisiksi, että pysyisivät pystyssä kun kohtaavat sitä pimeää ja pahaa. Näin meidän kesken, olen pelokas. Mutta toivon silti. Minua pelottaa tämä elämänmeno salaa usein iltapimeällä. Ajattelen omaa lapsuuttani ja haikeana tiedän, että nyt on moni asia toisin. Päivänvalolla kaikki näyttää päällisin puolin samalta. Ja niinhän suurin osa onkin, mutta ei kaikki. Muistan niitä tuokioita, joita oli, kun joku läheinen aikuinen tarinoi, oli meidän kanssamme, kuunteli ja jutteli. Silloin aikuisilla oli semmoista luppoaikaa. Nyt kaikki luppoajat on tilkitty aikuisten elämästä, joskus niin tiiviisti, että valoa ei näy. Kaiken luppoajan voi tehokkaasti käyttää, kun puhelimella voi selvittää asioita ja ilmiöitä, tai käväistä tietokoneella pitämässä yhteyttä siihen ja tähän. Luulen, että lapset eivät enää tiedä, mitä he haluavat aikuisilta. He haluavat sitä luppoaikaa! (Huom. Tämä ei ole totta toivottavasti sinun elämässäsi. Joillekin se on totta, ja minulle se on minun pelkoni.)

Kodin kuvalehdessä oli yksi hyvä sivun mittainen juttu. Siinä luki, että anna nuorelle aikaa. Se oli lehden paras juttu. Annetaan myös lapselle aikaa.

Minä olen huono sanomaan. Mutta minä yritän ja haluan.

Niin ja pitikö tähän sanoa vielä jotain Samulin ja minun välisestä avioliitosta? Vois olla korrektia. Se on erityisen tärkeä asia lapsille, jos meillekin. Sen verran muistan, että silloin suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ajattelin, että onhan tämä nyt onnellista, mutta entä sitten kymmenen vuoden päästä. Nyt voi tuohon vastata. Nyt tämä on kovin erilaista, työlästä ja rauhatontakin, mutta paljon onnellisempaa. Yhden asian tämä avioliitto on tuonut minulle (jota ei kaikilla ihmisillä ole, kehtaa sanoa). Se on se kyky olla oikein vahvasti ja syvästi onnellinen ja iloinen. Kyky nauttia voimakkaasti elämän ihanuudesta, kauneudesta. No ei nyt sentään, en minä osaa sitä sanoa, mutta jotain tuohon suuntaan. Kun on ollut nääks niitä vaikeita ja uuvuttavia ja harmaitakin hetkiä. Niin kyllä ne toisenlaiset hetket tuntuu jo joltakin!

Tämänpäiväistä kahvihetkeä odotan ehkä vähän enemmän kuin eilistä, mutta kukaan ei tiedä vielä minkälainen siitä tulee. No pullaa vähintään siinä ainakin on.