PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATMitä ajattelin tänään
Feispuukissa on tyyppejä, jotka raportoivat aina aika ajoin mukavasti kaikesta, mitä ovat päivän aikana tehneet. Onhan niitä ihan kiva lukea. Mutta eihän se kerro mitään todellisuutta mistään? Kyllä minäkin voisin luetella että aamulla laitoin yhden koneellisen pyörimään pyykkiä ja sitten toisen, ja sitten vein sen ekan koneellisen ulos kuivumaan ja sitten sen toisen. Sitten aioin kolme tuntia leipoa suklaakeksejä samalla kun tein ruoan johon hain Martan kanssa liian pienet perunat perunamaalta joka aika myöhään oli tullut kylvettyä vai onko se istutettua, kun ostin siemenperunapussin niin myöhään että se oli jo alennusmyynnissä. En minä sitä muuten olisi ostanutkaan, en osta mitään mielellään normaalihintaisena, alennushintaisia sen sijaan ostelen paljonkin vaikka en niitä tarvitsisikaan. En minä olisi nyt pottumaatakaan tänä kesänä tarvinnut, kun olin jo etukäteen ajatellut että tässä on nyt tärkeämpääkin tehtävää ilmassa niin pottumaa saa jäädä, mutta oli se pakko sitten laittaa tai istuttaa kun oli ostettu siemenperunat alennusmyynnistä. Hain minä siihen keittoon lipstikkaakin kasvimaalta. Se on miellyttävä yrtti ja ostettu viime kesänä kun olimme Hailuodossa keikalla neljisin. Sitten touhusin jotain myös Nallen kanssa ja ideoin että Liina saisi käyttää joka päivä Nallea lenkillä yhdesti niin se helpottaisi sitä koirahommaa tuntuvasti ja Liina ansaitsisi ratsastusrahoja. Sain minä ne keksitkin tehtyä, hyviä tuli, Samppakin kehui, onnistuivat mokomat vaikka tungin tapani mukaan jotain karkeampaa ja täten terveellisempää osittain vehnäjauhon tilalle niin kuin aina teen. Ei tule niin vietävän huono omatunto sitten kun niitä syö, kun tietää että siinä on myös grahamjauhoja ja kauraryynejä. Laitoin keksejä naapureillekin vähäsen, kun olivat katsoneet elukoittemme perään kun olimme reissussa. Luin sitten kirjaa ja hoidin Sallia ja nautin niin uskomattoman rauhallisesta päivästä, ja siinä oli yksi hetki ettei Hailuodontieltäkään kuulunut auton ääntä, ja juuri sinä hetkenä Martta keinui pihalla yksin kiikussa korkealla, johon oli vaivalla päässyt, keinui keinui ja nautti. Istuin terassilla kirja kädessäni, siinä kirjassa oli juuri sellainen kesäinen rauhaisa järvenrantakohta vanhassa valkoisessa puutalossa johon haettiin vettä kaivosta, Salli nukkui, koira katseli kaneja ja mitään melua ei kuulunut mistään, ei edes työn mäiskettä kun Samppa oli juuri käymässä tietskalla, Sohvi mummulassa ja Liina ja Leevi naapurissa. Martta roikkui käsien varassa taaksepäin ja kiikkui, tukka oli valkoinen ja oli vain luonnollisen kesän äänet ja auringon valo. Illemmalla Salli heräsi ja käytin sen suihkussa ja tein riisipuuron ja kävin Liinan kanssa lenkillä, Liina rullaluisteli ja minä talutin Nallea, vastaan tuli tuttu nainen joka ihaili isoa koiraa ja sanoi että heille on tulossa maailman suurimman sisäkissarodun edustaja, kolli joka voi kasvaa ilveksen kokoiseksi. Vastaan tuli myös tuttu rullaluistelija ja yksi ratsukko.
Niin, sitä minä olin siis sanomassa, että eihän ne tekemiset kerro oikeasti ihmisestä mitään, kun se harvoin kertoo mitä se ei ole tehnyt, eikä niitä statuksen lukija, joka ei kovin hyvin henkilöä edes tunne, osaa edes arvatakaan. Että vaikka tuo on nyt tehnyt seitsemäätoista asiaa yhden päivän aikana, niin se ei silti ole koskaan ollut kiinnostunut siitä tai tästä. Niin tulin vain siihen ajatukseen tässä yksi kaksi, että paljon enemmän valaisisi jos kertaisi statukseensa, mitä on päivän aikana ajatellut. Sehän se vasta jotain kertoisi, sen todellisen asiain laidan. Kuvitelkaapa vaikka, kun jonakin lumoavan kauniina iltahetkenä, kun aurinko laskee meren taakse ja lokin lentävät vasemmalta oikealle hiljaa, kysyn joltakulta, että mitä mietit, niin tämä vastaa että sitä, miten minä liittäisin ne laatikoiden kulmat ja pitäiskö kannet tehdä vesivanerista vai liimalevystä ja ostaisko vaan ronskisti Bauhausista ne levyt. No tuo oli vain esimerkki, keksitty ainakin teoriassa. Niin tuli tästä kaikesta mieleen se, että nyt laittelen tähän ajatuksia, mitä tänään ajattelin ja mitä vielä nyt muistan.
1. Ruoho saa puskea esiin soran seasta, jos on puskeakseen. Ei puhettakaan mistään myrkytyksistä. Miksi ihmeessä kaikki pitää olla niin viimeisen päälle rakennettua ja ihmisen jälki niin täydellisen eri laidassa kuin mitä luonto luonnostaan tekisi. Kyllä luonnon pitää saada protestoida, vaikkapa noilla vihreillä ruohoilla tuolla harmaan soran keskellä.
2. Kun on hyvä kirja, ja ihminen saa lukea sitä hyvässä ilmassa, niin ihminen voi olla niin onnellinen kuin on. Silloin on niin mukava katsoa koivikossa työskentelevää miestäkin siitä kirjan raosta, ja hymähtää mielessään, että jos on kirjassa ihmisillä ystäviä, niin onpa minullakin, tuollahan tuo kävelee pelttorit korvilla ja katselee puitten latvoja, se on minun mies se, ettepä tiedä kirjan henkilöt sitä.
3. Joskus, kun on niin mukava kirja, että sitä luulee melkein että se on aitoa ja luonnollista ja oikeaa ja pyyteetöntä ja kaikkea suoraa ja vaatimatonta ja rehellistä, niin sellokappaleen aloitus spotifystä hiljaisuuden keskeltä tuntuu niin harmillisen vastakohdalta tuohon kaikkeen edelliseen. Ei osaa ajatellakaan, että nuo on kauniita säveliä, mukavia kiekuroita, niissä on ajatusta. Tulee vain väkisin mieleen sellistin ilme, kun se nostaa välillä kulmiaan ja tuhisee ja sieraimet elävät ja jousikäden ranne joustaa tarkoituksellisen elegantisti. Ja hienon virtuoosimaisen kuvion kohdalla tulee vain mieleen harmaa elementtirakenteinen musiikkioppilaitoksen harjoitteluluokka, kulutetut hartsit ja kaikki se tunkkainen aika mitä sekin soittaja on tuhlannut elämästään että voisi mikrofonien edessä laajennella sieraimiaan ja tuhista ja nakata otsahiuksiaan tyylikkäästi pois kulmakarvojensa edestä.
4. Ironia on mukavaa. Vain pikkuisen katkerat voivat olla ironisia. Se on niiden etuoikeus.
No muuta en enää muista. Onneksi tulee uusia päiviä ja uusia ajatuksia. Mutta yksi vielä unohtui sanoa: että illalla kävin vielä hakemassa pyykit narulta. Eikö olekin siis aika hyvä päivä?
7.8.2010 klo 22:29
ellu kommentoi:
Juttujanne on todella kiva lukea! :) Pitää käydä aina toisinaan katsomassa, onko tullut uutta luettavaa. Kirjoitelkaahan jatkossakin! :)
7.8.2010 klo 22:52
Anni L kommentoi:
Päiväsi vaikuttaa oikein hyvältä. Lapsiperheessä olet saanut noin rauhallisen hetken kokea, se on herkkua se. Mutta muistitko hakea sen toisenkin koneellisen pyykkejä pois ulkoa?
Minä ajattelin tänään, että taasko tämä helle tuli, ei näitä jaksa enää erkkikään (lähempänä 30 astetta). Ja että meneekö tässä lauantai hukkaan, kun ei remontti etene, vaan kahden aikuisen päivä kuluu siinä, kun laittaa ruokaa seitsemälle hengelle ja sitä ruokaa pois ja siivoilee edellisten päivien ruokia lattioilta. Ja että on se ihanaa käydä uimassa, vaikka ei oikein uida osaa, mutta sukeltaa pystyy kuitenkin, ja vesi on kylmää, vaikka ilma on kuumaa. Ja että onneksi tulee syksy, ja kerhot ja eskarit. Ja että onneksi opin tykkäämään mustikanpoimimisesta, meni vaan 20 vuotta ensimmäisistä poiminnoista ennen kuin älysin, että mä oon niitä ihmisiä, joiden ei kuulu käyttää sitä poimuria, vaan poimia omin pikku kätösin. (huomautettakoon, että marjanpoimimista ei kannata mun kohdalla laskea ansioksi, saalis oli laiha, ja sekin omalta pihalta).
Tekstisi yksi ansio on siinä, että se avasi minut näkemään muusikon yhden näkökulman (kuulokulman) musiikkiin.
8.8.2010 klo 20:03
Emppu kommentoi:
Kiitos, Ellu.
Anni, se oli tosiaan onnellisten hetkien päivä. Ehkä jaksan ensi talven, kun muistan tuon päivän ja ajattelen, että samantyylinen voi tulla ensi kesänäkin, jos hyvin sattuu.
Tuo näkökulma tuohon musiikkiin on aika kauhea, ja minulle yllättävä. Se tuli vain heti, kun luin sitä kirjaa (joka oli melkein loppumassa ja siksi erittäin hyvä), ja kun Samppa laittoi sen kuulumaan. Sellainen ärsyynnys musiikkia kohtaan, joka tulee häiritsemään tätä raikasta ja autenttista kirjanlukua kaikkine tuhinoineen ja koukeroineen ja “pöyhkeilyineen”. Musiikkimaailmassa on ihan liikaa sitä sellaista, jolla lannoittaisi hyvin kaikki musiikkioppilaitosten kukkapenkit ja pensaat. Mutta en minä sen takia ole jättänyt ammattimuusikon uraa. Tosisyy on se, ettei minusta ole siihen.
9.8.2010 klo 13:02
Anna K. kommentoi:
Ensinnäkin, anna mulle se keksiresepti. Jos saisin keksejä jonain päivänä tehtyä, olisi se hyvä päivä. Sinun päiväsi kuulostaa oikein hyvältä. On tuossa puuhakkuudessakin jotain hyvää, ja kertoo sekin jotain. Jos ei tee mitään, ajattelee vain, ei siitäkään saa oikein aineksia feisbuukkiin. Ei voi olla kovin kaksiset ajatukset, jos on pelkästään ajatellut. Luulisin näin. Tulevat varmaan siinä tekemisen lomassa sitten, ne jalostuneet ajatukset.
Ja sitten kiitos tästä tarinasta, jota ehdin jo odottaa ja joka antoi taas paljon.
9.8.2010 klo 15:00
Eila & PeppiLyyli kommentoi:
No olipa pitkälti tarinaa:) Meinasin yks päivä liittyä facebookin mutta ajattelin, että olkoon – johan siinä menee koko päivä kun alkaa sitä lukemaan:):)
Laitoin eilen yhden uuden videon sivuilleni. Lisää on tulossa opetusvideoita mutta ei nyt ihan vähään aikaan…..
Iloisia treenihetkiä teille.
9.8.2010 klo 22:03
Samuli V. kommentoi:
Sanottakoon nyt asioita sillä tasolla mihin itse kukainenkin kykeinee. Kun jää vaiti muuten, on turvallista puuttua muotoseikkoihin. Niistä voi saada puheen pulpahtamaan edelleen, ja voi päästä oppimaan jotain. Sillä viisaus ei asu yhdessä päässä, ja jos yhdessä asuukin, niin ei ainakaan omassa päässä. Niinkuin nyt tuo viisaus tai mielenkiinto koskien tuota ilveksen suuruista kissaa.
Mutta feisbuukkihan kehottaa, jos oikein muistan, meitä kaikkia kirjoittamaan siihen vain sen, mitä mietit. Että miettikääpä sitä. Mutta jos nyt tätä plokinpitäjää kommentoisin näin julkisesti sen verran, että hän ei koskaan eikä missään asiassa ole suostunut siihen, mitä suuri massa asioista ajattelee. Joku yksittäinen ihminen, lause tai kohotettu kulmakarva tai ääneen lausumaton kehotus voi häneen toki joskus vaikuttaa (mozartistakin muuten sanottiin, että “Mozartkin oli vain ihminen”), mutta massat eivät, milloinkaan. Eivät edes nuorena, jolloin monen kokema paine on niin suurta että heikot vallan tahtovat sortua elon tiellä. Tuli nimittäin mieleeni tuota merkkijonoa lukiessani, että pikkusiskoni kerran esitteli minulle tämän plokistin kuvaa. Se oli muistaakseni seiskaluokan naamakuva. Siskoni esitteli, ihailun ja kunnioituksensekainen ihmetys äänessään, miten serkkunsa oli halunnut leikata otsatukkansa erilaiseksi, epätasaiseksi, jotta ei olisi ollut samanlainen kuin muut. luonnollisesti sitä paitsi oletan, että esittämäni väitteet oiotaan, jos niissä havaitaan puutteita tai ylilyöntejä.
9.8.2010 klo 22:48
Anna-Reeta kommentoi:
Olipas kiva päätös päivälle taas tulla vilkaisemaan mitä oot tänne kirjoittanut!
Samppa, en kyllä millään pysty ite muistamaan moista luokkakuvaa. Sen kyllä voin uskoa että kunnioituksella oon Empusta puhunut, ja täytyy sanoa että niin taidan vieläkin tehdä. Ihailen tuota teidän elämäntyyliä, Emppu! Enkä varmaan ole ainoa.
Täytyypä käydä penkomassa tuolta koulukuvia, oon nimittäin aikoinaan liimannu ne kaikki tuonne kansioon. Löytyykö epätasaista etutukkaa…
10.8.2010 klo 10:05
Lukija kommentoi:
Tää on todella mukava ja hienosti kirjoitettu blogi! Ylläpitäjä voisi sen kirjan kirjoitella jossakin vaiheessa…
En vain ymmärrä, miten ihmeessä monen lapsen äiti voi olla noin aikaansaava. Alemmuudentuntohan tässä iskee ;)
10.8.2010 klo 12:06
Samuli kommentoi:
No mutta nythän täällä liikutaan jo ihan henkilökohtaisella tasolla :)
10.8.2010 klo 13:42
Emppu S kommentoi:
Juu, henkilökohtaisuuksiin menee. Kiitos nyt kumminkin.
Luulenpa että olen melko massaihminen, jos en nyt vielä liian massava. Mutta kun noita kanoja vaikka katselee ja seuraa, niin huomaan itsestäni, että jonkinlainen itsenäisyys ja oman tien kulkeminen herättää minussa jotain myönteistä kihermystä, vaikka helppojahan laumaeläimet ovat. Menevät aina sinne minne muutkin enempiä miettimättä.
Sampan kanssa ollaan puhuttu kovastikin tuosta massa/normi-hommelista ja erilaisuudesta. Siinä ollaan yhtä mieltä, että erilaisuus itseisarvona ei ole ehkä kovin pätevää, mutta ei se vastakohtakaan. (Tässähän tuntee itsensä vanhaksi kun mielipiteet ovat näin harmaita sen kunnon mustavalkoisen sijaan!) Minua tuppaa vain ärsyttämään, että tehdään kovastikin jotain, kun kerran se näyttää olevan tapana, ajattelematta sen pitemmälle asiaa. Aivoa kehiin! Jotakuta saattaa ärsyttää kun pitää niin usein olla eri mieltä kuin muut. Pelottaako se erilaisuus? Kanoja pelottaa ainakin olla yksin. Ovat mieluummin yhdessä kotkottelemassa ja tuijottelemassa yhtä laihaa matoa, kuin yksin kymmenen metrin päässä syömässä kymmentä muhevaa lieroa. Kanat on hyviä havainnolistajia monessa asiassa. Kyllä siinä nousi kotkotus ja motkotus, kun Samppa ruuvasi kerran kanalan seinään puupalikan, joka oli tuleva tukemaan pesäkoppia. Siinä katseltiin päät kallellaan puupalikkaa ja motkotettiin kilpaa. Ja jos haluaa saada demonstraatiota sellaisesta myyjäismeiningistä, niin ei muuta kuin heittää risoton jämät kanalan lattialle. Siinä sitä hyöritään ja tuupitaan ja tungeksitaan, että saataisiin parhaat palat. Itse voi naureskella kaikelle tuolle ylhäisestä ihmisyydestä käsin! Hehe.
Muuten, jos Lukija rakas tietäisit, millainen haahuilija ja taivaanrannan maalari olen, niin et olisi kirjoittanut mitään aikaansaavuudestani. Jos et tiedä, niin kysy Sampalta. Hän kyllä tietää.
On mukava kun on mielipiteiden vaihtoa ja monenlaisia ajatuksia, mutta tosiaan noita henk.kohtaisuuksilla nyt ei niin ole tilausta. Enkä muista mun seiskaluokan kuvasta kuin sen, että mulla ei tainnut olla etutukkaa, vaan ihan tohon leukaan saakka. En kyllä oo varma!
10.8.2010 klo 21:43
Venla-sisko kommentoi:
olikohan se seiskaluokan kuva sama, jossa hymy oli hieman vino? Syystä, joka selvisi minulle paljon myöhemmin.
Ajatuksia, niitä riittäisi, mutta sanokaa minua vaikka massaihmiseksi sitten, aion nimittäin tehdä aamulla samoin kuin 91 muutakin Jääliläistä äitiä/isää ja saatella ekaluokkalaiseni kouluun. Ja mennä nyt nukkumaan. Ehkä minun on viisaampi hautoa ajatuksia omassa päässäni niitä liikaa julkistelematta.
11.8.2010 klo 13:29
Lotta S kommentoi:
Mukava lukuhetki oli taas! On ihailtava taito löytää huumorin pilke arjen kiireestä ja niistä vastoinkäymisistäkin! Välillä, kun omaan elämmän ei tunnu mahtuvan mitään muuta kuin työtä, työtä, rakentamista ja työtä, olisi sellaiselle taidolle käyttöä ;)
Kiitos vielä tyttöjen lainasta!
11.8.2010 klo 18:32
Samuli V. kommentoi:
Joo, henkilökohtaisuuksiinhan tuo meni, ja arvasin, ettet niin analyysinkipeä ole, ettetkö ilman moisia pärjäisi, mutta ajattelin, että menköön nyt tämän kerran. Kyllä, se vino hymy se oli.
11.8.2010 klo 18:50
Emppu kommentoi:
Tässä se keksiohje, vaikka tämän blokin pitäis olla käytännöllisesti katsottuna täysin huuhaa eikä tämmöinen reseptinjako-blogi. Nämä ovat tällaisia sovelluksia Anopin antamasta ohjeesta, jossa olivat alun perin Dajm-piparit:
200 g Voita
2 dl Sokeria
2 rkl Siirappia
1 Kananmuna
1 tl Vanilliinisokeria
2 tl Leivinjauhetta
1½ dl Kaurahiutaleita
2,5 dl Vehnäjauhoja
1,5 dl Grahamjauhoja (tai muita jauhoja)
1 Levy tummaa suklaata murskattuna.
Voi ja sokeri vaahdotetaan, sitten vain jauhomainen seos lisätään, ja lopuksi myös suklaarouheet. Ja nämä leviävät pellille kun niistä pyörittelee palloja. 180 astetta ja 10-12 minuuttia uunissa.
Ja säilyvyys on huono. Meillä säilyivät töin tuskin seuraavaan päivään.
Ja sitten lopuksi kaikki mustikkametsään iltalenkille! Niitä on vielä siellä.