Tänään ei sentään näyttäisi olevan huono päivä, vaikka sataa. Mutta totuus on, että onhan niitä huonojakin päiviä aina joskus.

Sitten kun paukkuu päässä ja oviaukoissa, niin blogissa on hiljaista. Tänne pitäisi kirjoittaa idylliä, niin olisi lukijoita. Kaikki kaipaavat kaunista ja sievää ja turvallista. Ei kiitos huonoja päiviä. Ei pahantuulisesta kirjoituksesta kukaan ilahdu. Tai voihan sitä tuntea vahingoniloa. Ja lohdutusta. Vertaistukea?

Tässä yhtenä päivänä hiljattain oli sateinen sunnuntai, ja ei se hyvältä tuntunut eikä näyttänyt. Sunnuntait ovat eräille vaikeita päiviä ilman sadettakin, varsinkin jos ne on perheessä sovittu lepopäiviksi. Eräille, jotka eivät osaa levätä. Ja vaikeana päivänä on vaikeampi olla hyvällä tuulella. Varsinkin, jos sataa. Ja kun ei ole hyvällä tuulella, niin kohta ei ole muillakaan hauskaa, varsinkaan vapaapäivänä. Silloin paukkuu.

Silloin tuntuu siltä, että oksetus, mitä lässytystä tuli kirjoitettua Sivuseikkaan viimeksi: “pälljön önnellisempää” ja lässyn lässyn. Kattia kanssa, ajattelen ja paiskon kymmenvuotishääpäiväruusukimpusta tippuneita terälehtiä kompostiin. Tekisi mieleni paiskata koko kimppu lattialle ja tanssia siinä. Mutta olen tasainen luonne, enkä tee mitään hullua. Korkeintaan pistän ruokailun päättyessä pinkin muovimukin siankärsäksi naamaani ja ajattelen että olen Wagner. Kun tuo ukko tulee tuolta keittiöstä lautasensa ja repliikkiensä kanssa, niin minä suojaudun tänne kärsän taakse. Katson sikanaamapeilikuvaani seinällä olevan taulun pinnasta ja se ei näytä yhtään sialta, vain muovimukilta. Ruman väriseltä. Olen viisi vuotta ajatellut että sitten kun on kauniimpia laseja jostain löytynyt, niin nämä lähtevät hiekkalaatikkoleikkeihin. Turkasen ukko tuossa, se on sen syy varmasti. Rumat mukit ja pahantuuliset pyhäpäivät. Voi mua onnetonta!

Vieraitten tulo oli eilen klo 13.30. En perunut kyläilyä vaikka oli riitaa, loppuipahan riita siihen, kun ovikello soi. Oli mukavat vieraat ja kyläily. Vieraatkin olivat joskus kuulemma, näin meille kerrottiin, vähän riidelleet. Meitä nauratti.

Illalla ei talossa näkynyt jälkeäkään turkasen ukoista eikä sioista. Ärsyttävän mukavasti hersyi sisuksista hymy ja nauru, vaikka aamulla ei ollut puhetta että illaksi sovitaan. Ja ei kait sitä muistanut, että mikä se asia oli, mikä piti sopia. Oliko se joku aikatauluhomma vai mikä. Naurettavaa kinastelua, pikkukakaroitten hommaa, meillähän kyllä sujuu niin kuin on aina sujunut. Siinä huomattiin lasten kanssa jossain vaiheessa, että nyt se on tainnut syksy alkaa. Uskomattoman ihana tämä syksy, tulee ja karkaa käsistä joka ainoalaatuinen hetki, ajattelin. Melkein liikutuin, kun katsoin tuoretta sänkipeltoa ja ajattelin, että tämä onnellinen elämä tässä vain menee, koko ajan kuluu ja lyhenee.

Rehellinen puhuu totta. Ja totuus on oikeampaa kuin valhe. Joten eiköhän tämäkin juttu ole oikeutettu, oli se sitten vaikka huono.

Kymmenen vuotta sitten tähän aikaan päivästä poimin ruiskaunokkeja ja kesäharsoja kasvimaalta. Samppa piti sateenvarjoa kampaukseni päällä, satoi nimittäin vettä. Sade tietää onnea, sukulaiset sanoivat onnitellessaan myöhemmin iltapäivällä. Toivottavasti, ajattelin epävarmana ja vähän pelokkaana, mutta iloisena silti. Sen jälkeen tuli paljon päiviä, sateisia, jolloin ajattelin että tulee sieniä ja aurinkoisia, joina käveltiin kahdestaan Nuottasaaren puistossa ja keinuttiin leikkipuiston keinussa ja ihmeteltiin, että nythän on vielä kesä. Mutta olivatpa oikeassa. Sade tiesi onnea paljon paljon enemmän kuin uskalsin odottaa.

Onnea paljon ja viisi lasta. Kun ensimmäinen, Liina, oli yksivuotias ja käveli pienin pullevin askelin lattialla edessämme, kummankin ihailun kohteena, mietin, että kyllähän tuota nyt ihaillaan ja ihmetellään, mutta entäs sitten kun tuossa kävelee viides tai kymmenes. Tänä kesänä lattioilla on tepastellut se viides, ja on ihailtu ja ihmetelty, saa sanoa, kuuden ihmisen voimin. Ja vaikka tuntuu, että täällä mun rinnassani tämä sydän on välistä niin käppyräinen ja mitätön, ettei sitä tunne eikä näe, niin kyllä sinne kummasti on nämä kaikki viisi luonnon ihmettä mahtunut. Ja Samppakin vielä.

Enemmän on tosiaan saanut, mitä on kehdannut ajatellakaan. Mutta ne kaikki on tulleet niin salaperäisesti, että mukana on pysytty ja välillä edelle menty, täytyy tunnustaa. Että kun olis sitä ja tätä. Ei ole aina huomannut, että tässähän on sitä ja tätä ja tuota ihan omiksi tarpeiksi ja naapureillekin asti. (Naapureille kananmunia ja karanneita lampaita.)

Miltäs nyt sitten tuntuu? Vakavasti ajatellen tuntuu isolta vastuulta. Maailmassa on paljon kaunista ja ihanaa, mutta yhtä paljon pahaa ja kipeää. Kumpaakin olen saanut nähdä ja tuntea, mutta enemmän sentään hyvää. Toivon, että lapset saisivat kasvaa täällä kotona terveiksi ja vahvoiksi, suoriksi ja taipuisiksi, että pysyisivät pystyssä kun kohtaavat sitä pimeää ja pahaa. Näin meidän kesken, olen pelokas. Mutta toivon silti. Minua pelottaa tämä elämänmeno salaa usein iltapimeällä. Ajattelen omaa lapsuuttani ja haikeana tiedän, että nyt on moni asia toisin. Päivänvalolla kaikki näyttää päällisin puolin samalta. Ja niinhän suurin osa onkin, mutta ei kaikki. Muistan niitä tuokioita, joita oli, kun joku läheinen aikuinen tarinoi, oli meidän kanssamme, kuunteli ja jutteli. Silloin aikuisilla oli semmoista luppoaikaa. Nyt kaikki luppoajat on tilkitty aikuisten elämästä, joskus niin tiiviisti, että valoa ei näy. Kaiken luppoajan voi tehokkaasti käyttää, kun puhelimella voi selvittää asioita ja ilmiöitä, tai käväistä tietokoneella pitämässä yhteyttä siihen ja tähän. Luulen, että lapset eivät enää tiedä, mitä he haluavat aikuisilta. He haluavat sitä luppoaikaa! (Huom. Tämä ei ole totta toivottavasti sinun elämässäsi. Joillekin se on totta, ja minulle se on minun pelkoni.)

Kodin kuvalehdessä oli yksi hyvä sivun mittainen juttu. Siinä luki, että anna nuorelle aikaa. Se oli lehden paras juttu. Annetaan myös lapselle aikaa.

Minä olen huono sanomaan. Mutta minä yritän ja haluan.

Niin ja pitikö tähän sanoa vielä jotain Samulin ja minun välisestä avioliitosta? Vois olla korrektia. Se on erityisen tärkeä asia lapsille, jos meillekin. Sen verran muistan, että silloin suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ajattelin, että onhan tämä nyt onnellista, mutta entä sitten kymmenen vuoden päästä. Nyt voi tuohon vastata. Nyt tämä on kovin erilaista, työlästä ja rauhatontakin, mutta paljon onnellisempaa. Yhden asian tämä avioliitto on tuonut minulle (jota ei kaikilla ihmisillä ole, kehtaa sanoa). Se on se kyky olla oikein vahvasti ja syvästi onnellinen ja iloinen. Kyky nauttia voimakkaasti elämän ihanuudesta, kauneudesta. No ei nyt sentään, en minä osaa sitä sanoa, mutta jotain tuohon suuntaan. Kun on ollut nääks niitä vaikeita ja uuvuttavia ja harmaitakin hetkiä. Niin kyllä ne toisenlaiset hetket tuntuu jo joltakin!

Tämänpäiväistä kahvihetkeä odotan ehkä vähän enemmän kuin eilistä, mutta kukaan ei tiedä vielä minkälainen siitä tulee. No pullaa vähintään siinä ainakin on.

Feispuukissa on tyyppejä, jotka raportoivat aina aika ajoin mukavasti kaikesta, mitä ovat päivän aikana tehneet. Onhan niitä ihan kiva lukea. Mutta eihän se kerro mitään todellisuutta mistään? Kyllä minäkin voisin luetella että aamulla laitoin yhden koneellisen pyörimään pyykkiä ja sitten toisen, ja sitten vein sen ekan koneellisen ulos kuivumaan ja sitten sen toisen. Sitten aioin kolme tuntia leipoa suklaakeksejä samalla kun tein ruoan johon hain Martan kanssa liian pienet perunat perunamaalta joka aika myöhään oli tullut kylvettyä vai onko se istutettua, kun ostin siemenperunapussin niin myöhään että se oli jo alennusmyynnissä. En minä sitä muuten olisi ostanutkaan, en osta mitään mielellään normaalihintaisena, alennushintaisia sen sijaan ostelen paljonkin vaikka en niitä tarvitsisikaan. En minä olisi nyt pottumaatakaan tänä kesänä tarvinnut, kun olin jo etukäteen ajatellut että tässä on nyt tärkeämpääkin tehtävää ilmassa niin pottumaa saa jäädä, mutta oli se pakko sitten laittaa tai istuttaa kun oli ostettu siemenperunat alennusmyynnistä. Hain minä siihen keittoon lipstikkaakin kasvimaalta. Se on miellyttävä yrtti ja ostettu viime kesänä kun olimme Hailuodossa keikalla neljisin. Sitten touhusin jotain myös Nallen kanssa ja ideoin että Liina saisi käyttää joka päivä Nallea lenkillä yhdesti niin se helpottaisi sitä koirahommaa tuntuvasti ja Liina ansaitsisi ratsastusrahoja. Sain minä ne keksitkin tehtyä, hyviä tuli, Samppakin kehui, onnistuivat mokomat vaikka tungin tapani mukaan jotain karkeampaa ja täten terveellisempää osittain vehnäjauhon tilalle niin kuin aina teen. Ei tule niin vietävän huono omatunto sitten kun niitä syö, kun tietää että siinä on myös grahamjauhoja ja kauraryynejä. Laitoin keksejä naapureillekin vähäsen, kun olivat katsoneet elukoittemme perään kun olimme reissussa. Luin sitten kirjaa ja hoidin Sallia ja nautin niin uskomattoman rauhallisesta päivästä, ja siinä oli yksi hetki ettei Hailuodontieltäkään kuulunut auton ääntä, ja juuri sinä hetkenä Martta keinui pihalla yksin kiikussa korkealla, johon oli vaivalla päässyt, keinui keinui ja nautti. Istuin terassilla kirja kädessäni, siinä kirjassa oli juuri sellainen kesäinen rauhaisa järvenrantakohta vanhassa valkoisessa puutalossa johon haettiin vettä kaivosta, Salli nukkui, koira katseli kaneja ja mitään melua ei kuulunut mistään, ei edes työn mäiskettä kun Samppa oli juuri käymässä tietskalla, Sohvi mummulassa ja Liina ja Leevi naapurissa. Martta roikkui käsien varassa taaksepäin ja kiikkui, tukka oli valkoinen ja oli vain luonnollisen kesän äänet ja auringon valo. Illemmalla Salli heräsi ja käytin sen suihkussa ja tein riisipuuron ja kävin Liinan kanssa lenkillä, Liina rullaluisteli ja minä talutin Nallea, vastaan tuli tuttu nainen joka ihaili isoa koiraa ja sanoi että heille on tulossa maailman suurimman sisäkissarodun edustaja, kolli joka voi kasvaa ilveksen kokoiseksi. Vastaan tuli myös tuttu rullaluistelija ja yksi ratsukko.

Niin, sitä minä olin siis sanomassa, että eihän ne tekemiset kerro oikeasti ihmisestä mitään, kun se harvoin kertoo mitä se ei ole tehnyt, eikä niitä statuksen lukija, joka ei kovin hyvin henkilöä edes tunne, osaa edes arvatakaan. Että vaikka tuo on nyt tehnyt seitsemäätoista asiaa yhden päivän aikana, niin se ei silti ole koskaan ollut kiinnostunut siitä tai tästä. Niin tulin vain siihen ajatukseen tässä yksi kaksi, että paljon enemmän valaisisi jos kertaisi statukseensa, mitä on päivän aikana ajatellut. Sehän se vasta jotain kertoisi, sen todellisen asiain laidan. Kuvitelkaapa vaikka, kun jonakin lumoavan kauniina iltahetkenä, kun aurinko laskee meren taakse ja lokin lentävät vasemmalta oikealle hiljaa, kysyn joltakulta, että mitä mietit, niin tämä vastaa että sitä, miten minä liittäisin ne laatikoiden kulmat ja pitäiskö kannet tehdä vesivanerista vai liimalevystä ja ostaisko vaan ronskisti Bauhausista ne levyt. No tuo oli vain esimerkki, keksitty ainakin teoriassa. Niin tuli tästä kaikesta mieleen se, että nyt laittelen tähän ajatuksia, mitä tänään ajattelin ja mitä vielä nyt muistan.

1. Ruoho saa puskea esiin soran seasta, jos on puskeakseen. Ei puhettakaan mistään myrkytyksistä. Miksi ihmeessä kaikki pitää olla niin viimeisen päälle rakennettua ja ihmisen jälki niin täydellisen eri laidassa kuin mitä luonto luonnostaan tekisi. Kyllä luonnon pitää saada protestoida, vaikkapa noilla vihreillä ruohoilla tuolla harmaan soran keskellä.

2. Kun on hyvä kirja, ja ihminen saa lukea sitä hyvässä ilmassa, niin ihminen voi olla niin onnellinen kuin on. Silloin on niin mukava katsoa koivikossa työskentelevää miestäkin siitä kirjan raosta, ja hymähtää mielessään, että jos on kirjassa ihmisillä ystäviä, niin onpa minullakin, tuollahan tuo kävelee pelttorit korvilla ja katselee puitten latvoja, se on minun mies se, ettepä tiedä kirjan henkilöt sitä.

3. Joskus, kun on niin mukava kirja, että sitä luulee melkein että se on aitoa ja luonnollista ja oikeaa ja pyyteetöntä ja kaikkea suoraa ja vaatimatonta ja rehellistä, niin sellokappaleen aloitus spotifystä hiljaisuuden keskeltä tuntuu niin harmillisen vastakohdalta tuohon kaikkeen edelliseen. Ei osaa ajatellakaan, että nuo on kauniita säveliä, mukavia kiekuroita, niissä on ajatusta. Tulee vain väkisin mieleen sellistin ilme, kun se nostaa välillä kulmiaan ja tuhisee ja sieraimet elävät ja jousikäden ranne joustaa tarkoituksellisen elegantisti. Ja hienon virtuoosimaisen kuvion kohdalla tulee vain mieleen harmaa elementtirakenteinen musiikkioppilaitoksen harjoitteluluokka, kulutetut hartsit ja kaikki se tunkkainen aika mitä sekin soittaja on tuhlannut elämästään että voisi mikrofonien edessä laajennella sieraimiaan ja tuhista ja nakata otsahiuksiaan tyylikkäästi pois kulmakarvojensa edestä.

4. Ironia on mukavaa. Vain pikkuisen katkerat voivat olla ironisia. Se on niiden etuoikeus.

No muuta en enää muista. Onneksi tulee uusia päiviä ja uusia ajatuksia. Mutta yksi vielä unohtui sanoa: että illalla kävin vielä hakemassa pyykit narulta. Eikö olekin siis aika hyvä päivä?