Onni on kesäinen päivä
Talven mittaan olen miettinyt joskus, että mitä ja missä se onni on. Ja paljon olen luullutkin. Onhan tuo Nalle mukava, mutta ei se onnea ole tuonut ainakaan vielä. Pari pehmopossua se on tuonut naapurin terassilta montakin kertaa pihaamme mutta se oli aivan toinen asia ja ei sillä onnen kanssa ole paljoa tekemistä.
Voiko olla onneton, kun on näin kaunis kesäinen ilma? Tiedän tiedän juu, huomenna se on ohi, mutta ei vielä tänään! Mikä ihanuus kun ei tarvitse vatkata käsiään pipojen ja saappaiden pukemisessa. Saa vatkata ihan muuten vain, leyhytellä aurinkoisessa tuulessa ja hyräillä jotakin kesäistä sävelmää.
Vaikka on huolia ja murheitakin, niin eiväthän ne ole niin kuoleman vakavia. On niistä ennenkin maailmassa selvitty, miksi ei siis tänään sitten? Paljon on töitä jonossa, kiireisimmät hommat kurkkivat kärsimättömästi akuutimpien hommien päiden takaa. “Eikö olis jo mun vuoroni?” Onneksi on Salli, mitä pitää pitää vain sylissä. Sen vain kun pitää mielessä, niin pitämisestä voi nauttia ja ojennella samalla valkeita sääriä aurinkoon päin. Onneksi on Martta, joka huutaa “Saa tulla pyyhkimään”, ja silloin saa tosissaan mennä. “Eipä saakaan”, sanoo hän sitten kun olen vapautuneesti luovuttanut palkkakuittien kopioinnin kesken ja kävellyt vessaan. Silloin saa ihan luvan kanssa istahtaa vessan penkille ja puhaltaa ilmat pois keuhkoista ja katsella aurinkoiselle vihreälle kartanolle. Ja saa nähdä, miten Leevi kuorii pihakoivusta kuorimaraudalla (isä haki mummulasta lainaan sellaisen) kuorta pontevasti pois. Vähintään yhtä pontevasti saan pompata pystyyn ja juosta kuistille ja huutaa, että nyt loppu! Lopulta huomaan kyykkiväni potan ja Martan vaiheilla huokaillen, että voi elämän kevät. Kukkiva nuoruus on tippunut kyydistä jo ajat sitten.
Ei tunnu missään, vaikka tulee tehtyä virheitä. Jos huomaa, että norjanangervoissa on pienenpienet kukkanuput, ja että omakylvämät ahkeraliisat punkevat tomaatintaimen vierestä tomerasti esiin, niin virheet kutistuvat ja kuivuvat käppänöiksi niin kuin viimekesäiset koivunlehdet tänäkesäisessä ojassa. Tokihan niitä virheitä tulee, kun paljon pitää tehdä ja tietää. Välillä tuntuu että täytyy olla viisaampi kuin Salomo. Mtä tehdä, kun Nalle toimii noin ja minä toimin näin ja kaikki kaninpojat ovat poikia ja Leevi istuu välikön lattialla syömässä keittämättömiä nuudelinpalasia. Missä vika? No ei vissiin kovin kaukana. Mutta välillä sekin tuntuu liian vaikealta käsittää. Mutta on tässä muitakin pähkinöitä purtavana. Eilisiltanakin minulta kysyttiin, että “Äitii, tiiäkkö paljo on kolmesattaaviis?” Mietin mielessäni kuumeisesti, että onko se kolme satasta ja vitonen vai mitä, mutta en ehtinyt ajatella pitkällekään, kun jo kuului vastaus: “No kolmesattaakoolme tietenki!”


PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVAT
27.5.2010 klo 23:01
Samuli V. kommentoi:
Talven mittaan olen minäkin miettinyt yhtä ja toista. Yks esmes jota voi miettiä, on “tulkaa käymään jos haluatte” -tyyppiset mietahdukset. Sitten voi miettiä, niinkuin se Havukka-ahon ajattelija, ihan sellaisia asiaintiloja, että tosiaan, näinkin asia on. Minusta se Konstan Pylkkerö ei oikeastaan ollut kovin humoristinen romaanihenkilö, vaikka hänen seurassaan viihdyinkin lähelle (ääni)kirjan loppuratkaisuja. Sitten jos on virtaa, voi miettiä, mitä kaikkea sitä haluaisi tehdä, jos. Itse olen miettinyt, että jos on aikaa, niin parempi vaan alkaa tekemään (lukemaan) ku pähkäilemään, että mikäköhän se nyt olisi se juttu. Kirjoittaminenkin on ihan jees, mutta nykyään tuo internet tunkeutuu harmillisesti joka paikkaan, missä vain on tietokone, jolla kirjoittaa. Niin sitten ei tule kirjoitettua ihan vaan fiilispohjalta mitään minnekään, paitsi feispuukkiin, mutta ei siitä sen enempää.
Sitten voi miettiä Kreikkaa tai puiden kasvatusta tai luontaishoitoja tai ihmisenä kasvamista. Ja jos on kypärä oikein jumissa, niin mistään ajattelusta ei tule mitään. Silloin juuri on kovin helpottavaa, että saa vastauksia valmiiksi kysymyksiin, joita ei ole hoksannut koskaan kysyäkään, tyyliin kolmesattaakoolome.