PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATProosaa 1.2.2010
On maanantai-ilta. Tytöt laulavat sävelmää “Aamu vasta hämärtää” sanoilla “diidiidiidii” huoneessaan, vaikka heidän pitäisi olla hiljaa ja nukkua. Salli on minusta näköyhteyden etäisyydellä lattialla mahallaan yöpuku päällään ja katsoo minuun ja sanoo “ä ä ä ä”. Leevi vislaa sängyssään. Samuli lähti iPhonensa kanssa iltalenkille. Minulla on niskan seudulla olevat lihakset kipeänä. Tulin tietokoneelle etsimään jumppaohjeita mutta olenkin nyt kirjoittamassa tätä.
Jalka on toipunut mainiosti. Pääsen erittäin hyvin kulkemaan yhden kyynärsauvan varassa. Pääsen kulkemaan myös ilman k-sauvoja kokonaan, mutta mieheni takia, ettei hän luulisi olevansa naimisissa vanhan linkkaavan mummun kanssa, yritän muistaa käyttää kyynärsauvaa ja kävellä hillityn tasaisesti.
Aamiaiseksi söimme jugurttia myslin kera. Martalla valui siinä vaiheessa tuntemattomasta syystä johtuen verta nenästä hieman. Perheemme jakautuu neljään eri kategoriaan jugurtin syönnin suhteen. On maustamatonta ja arkijugurttia. On muromysliä ja hedelmämysliä. Neljää erilaista yhdistelmää siis esiintyy. Olisi viideskin, mutta sitä ei hallituksemme hyväksy. Martta nimittäin söisi jugurttinsa ilman jugurttia ja lautasta muromyslin kera.
Olemme kuunnelleet Astrid Lindgrenin Saariston lapset -äänikirjaa. Luimme vuosi sitten kirjan iltalukemisina lapsille, ja mielellään sitä kuuntelee nyt uudestaan. Astrid L. on paras.
Lounaaksi teimme Heinin kanssa makaronilaatikkoa. Jälkiruoaksi ohukaisia, arkisesti kermavaahdon ja vadelmahillon kera. Kahvi on edelleen J. Mokkaa.
Pianonsoittotouhuissa annoin ajatuksissani sylissäni vääntelehtivälle Sallille jotain kättä pidempää, joka oli lähinnä oleva esine, tällä kertaa lyijytäytekynä. Hän tökkäsi kynän terävällä päällä silmäluomeensa reiän ja nenänvarteensa naarmun ja huusi sitten. Minä kauhistelin tyhmyyttäni ja yritin lohduttaa, mutta hän ei rauhoittunut ennen kuin annoin hänelle kynän uudestaan. Vaihdoin vaarallisen kynän selkäni takana vaivihkaa paksuun tylsään puuväriin, ja se meni täydestä kolme sekuntia.
Minä sain yhden neuletyöni valmiiksi. Langat siihen olin ostanut 11 vuotta sitten. Langoista olin neulonut puolikkaan mekon ja puolikkaan villapaidan Liinalle ja kolmasosaponchon itselleni. Tämä viimeinen neulomus “tuubi” tuli valmiiksi, kun katkaisin jalkani ja sain näin istumismahdollisuuksia enemmän ja toisekseen tein siitä tarpeeksi pienen. Samuli kysyi, että mikä lankakimppu sulla on kaulassa.
Iltapalaksi tein (huom. “teiN” ei “teimME”) kukkakaaliparsakaalipekonicashewpähkinäsipulimajoneesisinappimustapippurisuolasalaattia. Kaikki söivät. Leevi söi pekonit ja pähkinät, ja sanoi, että hän voi syödä yhden parsakaalinkin, jos saa lisää pekonia ja pähkinöitä. Vastaukseksi hän sai vain ähkinöitä.
Iltapalan jälkeen Martta oli luotettavimman tietolähteen mukaan noussut pesuhuoneen penkille ja ruvennut riisumaan villapukuaan samalla kun oli leikkinyt Leevin kanssa “sano lakka” -leikkiä. Hänellä oli juuri hihojenpoisto-operaatio käynnissä kun hän horjahti ja tippui kasvoilleen lattialle. Toinen etuhammas meni kolmeen osaan, joista yksi osa tippui heti pois. Huomenna menemme hammaslääkäriin. Martta oli ilmeisen tyytyväinen saamaansa huomioon ja hoivaan ja kävi näyttämässä hammastaan minulle ja sanoi, että häneltä meni hammas poikki ja hän menee huomenna lääkäriin ja saa kepit.
Salli istuu nyt sylissäni ja repii suutani ja poskiani ja hymyilee. Nyt hän puklasi kaulassani olevaan lankakimppuun.
Minä ja mieheni Samuli J. Sorvari lähdemme levolle jälleen yltäkyllämystyneinä päivän antiin. ÖITÄ!
2.2.2010 klo 0:14
Eila Kirkola-Jokinen kommentoi:
Hei! Olen äitisi fb-kaveri. Olemme myös tilanneet silloin tällöin Sympaalin levyjä.—— Äitisi jossain vaiheessa antoi tän sivuseikkaosoitteen ja kun katsoin jo kuukausia sitten eka kerran, niin oli mukava näitä lukea. Samoin nytkin. Kyllä lasten kanssa sattuu ja joskus tuntuu että vaikka mitä vois sattua. Onneksi on varjelus mukana.
Parhain terveisin Eila Kirkola-Jokinen
2.2.2010 klo 15:19
Maria H. kommentoi:
Aivan pakko ilmoittautua lukijaksi!
En muista, mitä kautta alun perin tänne eksyin, jonkun kerran olen käynyt ja nyt taas nautiskellen luin tämän proosasi.
Kiitos arkipäivän kuvauksesta, just tätä se on! Huippua, että kirjoitat aina niin rehellisesti. Lapset ovat ihania ja karseita samassa nipussa – koko lapsiperhe-elämä on ihanaa ja karseaa. Niin kauan ollaan voiton puolella, kun niitä ihaniakin hetkiä vielä huomaa.
Maria H.(asuttiin joitakin vuosia sitten Peltolassa teidän yläkerrassa)
3.2.2010 klo 17:49
Anna K. kommentoi:
Mää nauran täällä niskalihas kireänä. Ekasta lauseesta alkaen. Oliko tämä nyt sitten niitä juttuja, kun ei ollut mitään asiaa ja tuli siksi näin hyvä?
Olen ollut kaksi päivää puhumatta aikuiselle, kotona lasten kanssa ja ILMAN TIETOKONETTA, ja siitä vinkkelistä arvioisin että feisbuukkikin voi olla päivän pelastus tai jos on edes joku kurkistusrako johonkin muuhun maailmaan.
3.2.2010 klo 22:30
Viena kommentoi:
Pekoniparskaalisalaatti on täällä johtanut ainakin siihen, että tuomas ostaa itse itselleen (ei siis minun käskemänä) kaupasta parsakaalia, ja kaaliruokiakin tekee yksin kämpällään ja töihin evääksi, minäkun syön kirkkonummella. Ihmeitä voi tapahtua!
3.2.2010 klo 22:47
Venla kommentoi:
parsakaalikin näyttäytyy sellaisena, millaisena sen tarjoaa. rapsakkana pekonin ja cashewpähkinöiden kanssa, vai liian lötköksi keitettynä mössönä.
4.2.2010 klo 9:09
matti m. kommentoi:
Ja siitä liian lötköstä mössöstäki saa hyvän ku soseuttaa pamixilla ja lorauttaa sekaan kermaa, voita, suolaa ja sipulijauhetta :) Pitääpä kokeilla tuota pekonisettiä joku päivä, kiitti vinkistä!
7.2.2010 klo 15:21
Tuntematon kommentoi:
Olipa huippu kirjoitus, vuoden paras!
8.2.2010 klo 19:15
Anna K. kommentoi:
Kuule hei, muakin alkoi kiinnostaa se pekoniparsakaalijne. salaatti. Niin että pitikö sille majoneesille tehdä jotain ennen kuin sen siihen salaattiin laittaa?
9.2.2010 klo 20:02
Emppu S kommentoi:
Anna K, katopa semmoinen blogi kun Voisilmäpeliä. Ja sieltä osastosta low carb tai sinnepäin. Sieltä se löytyy.
Ja mitä huippua on siinä, jos asiallisesti raportoi päivän tapahtumista, en ymmärrä…
11.2.2010 klo 14:08
Tuntematon kommentoi:
Se siinä on huippua kun joku osaa tehdä sen niin aidosti ja elämänmakuisesti.
Suosittelen kirjailijan uraa sinulle!