Tässä talossa on riittänyt menoa ja meininkiä. Kaikki ovat vuorollaan olleet ihan kelpo taudissa, joka on kestänyt useampia päiviä, mutta se ei ole asiaa auttanut.

Hulluja kun olemme, (ja täten siis keskivertoa onnellisempia), olemme ottaneet meille tyypin, joka pissailee matoille. Niille harvoille, joita emme jaksaneet rullata syrjään pissojen tieltä. Eihän meillä enää ollutkaan kuin kaksi yökastelijaa entuudestaan ja vain yksi kokoaikakastelija. Joten pitihän sitä hankkia toki lisää kastelijareserviä, totta mooses. Tyyppi on myös perheemme tutinhimoitsija numero kolme, Martan ja Sallin jälkeen. Virallinen tutinsyömäri on tietysti Salli, mutta Martta päätti ruveta pikkusiskonsa syntymän myötä ikään kuin senioritutinsyöjäksi. Yöllä aulasta kuuluu pienet askeleet, sip sip töp töp, ja ne lähestyvät huonettamme ja sänkyämme. Kohta pieni kaksijapuolivuotiaan käsi haravoi kaikkialta sängystämme taitavasti, tottuneesti ja tuloksellisesti sitä yhtä ainokaista tuttia, joka pian heiluu kaksijapuolivuotiaan suussa tasaiseen tahtiin. Tai nyt siis on kolmaskin käyttäjä, kuten jo ehdin mainita. Heti, kun tutti erehdyksessä lipeää käyttäjä N:o ykkösen kädestä maahan, on se jo pienen mustan kuonon päässä punaisena ja kirkkaana, ja tämä Petteri punakuono viilettää seuraavassa hetkessä tuvan poikki omalle matolleen nauttimaan löydöksensä ihanuutta.

Minäkin nautin monenlaista ihanuutta kaiken aikaa, mutta äitiyteni onnistuneisuutta ja hyvyyttä pääsen varsin harvoin ihastelemaan. Minä olen vain surkea ja piste. Tänään nimittäin kävi niin kamala tempaus, että käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi hoitopöydällä olevalle Sallille, ja hän tippui. Itkulla siitä yhdessä selvittiin, Salli itki, minä itkin ja Martta itki. Vain Nalle ei itkenyt, tai ainakaan en nähnyt sitä missään. Kunnes löysin jonkun minuutin päästä sen kaapin taakse menneenä nauttimassa kirkkaanpunaista tuttia, joka oli tippunut onnettomuuden yhteydessä hoitopöydän eteen. Hyvästi tutti. Ja tervetuloa syyllisyys, olen kurja äiti numero yksi.

Nalle on tehnyt tuttavuutta kaikkien perheenjäsenten kanssa kiitettävästi kolmen päivän ajan. Liinaan, Sohviin ja Leeviin oli helppo tutustua, lapsia ja sillä hyvä, kyllähän niiden kanssa pärjää. Minuun Nalle näyttäisi olevan eniten ihastunut, toistaiseksi, ja seuraa minua alakerrassa joka paikkaan kuin hai laivaa. Olen siitä imarreltu, eihän minulla ole vasta kuin viisi pientä ihmistä, jotka seuraavat minua joka paikkaan kuin hait laivaa. Kyllä kuudes aina siihen vielä tarvitaan. (Minä sen kun purjehdin, pidän vain sopivan välimatkan.) Liina loukkaantui tästä edellämainitsemastani seikasta. Hän oli jo etukäteen suunnitellut että Nalle tykkää hänestä eniten ja mielikuvaharjoitellut koiran kotiutumista sen mukaisesti. Liina ei myöskään heti ymmärtänyt, että Nalle on pieni eikä heti jaksa valvoa koko ensimmäistä päivää putkeen. Onneksi ensimmäisiä päiviä on vain yksi. Sohvi suhtautui nalleen hyvin keskiverrosti, ei liian innostuneesti eikä vaativasti, vaan hillitysti ja iloisesti. Leeville olin aiemmin puhunut naksutinkoulutuksesta ja hän kulki Nallen perässä kaksi ensimmäistä päivää naksutellen pilttipurkin kantta. “Kato nyt se kävelee tuonne ko mää naksutan, nyt se rupee nukkuun ko mää naksutan, hei se meni tästä mun ohi ko mää naksutin!”

Martta pelkäsi Nallea ensimmäisen päivän, ja ikään kuin leikki “lattiaan ei saa koskea” -leikkiä iltaan asti. Seuraavana aamuna ei Nalle enää hänenkään mielestä tuntunut niin pelottavalta, ja hän alkoi purkaa pelkoaan härnäämällä koiraa. Ensin uskalsi mennä lähelle, sitten uskalsi koskea häntään, sitten jo silitettiin. Seuraavana olikin testaaminen, että miten se toimii jos korvasta vetäisee vähäsen. Ja eihän se oikein toiminut, piti vetäistä toisestakin. No äiti ja isä estivät nämä älykkään ja näppärän tyttärensä pavlovmaiset taipumukset pidemmittä puheitta.

Sallista Nalle muuten tykkää kuin vanhasta kouluaikojen kamusta. Heti kun Salli tulee näköpiiriin, Nalle ryntää kimppuun koko takapää heiluen hännän mukana, innostusta ja iloa pursuten. Muutaman kerran erehdyimme jättämään Sallin lattialle, ja silloin Nalle varmaan ajatteli, että joku hänen koirasiskoistaan on tänään pukenut vähän kummalliset kuteet mutta “kyllä mä sen kans silti leikin ja telmin niin kuin ennenkin”. Salli ei moista käpälä- ja kieli- ja hammaslöylyä ole vielä oppinut ymmärtämään, vaan on aina ruvennut huutamaan äitiä ja isää apuun. Mutta pelkäämään hän ei silti ole oppinut. Tänään koira nukkui sikeästi jaloissani kun soitin pianoa, ja Salli ryömiskeli (hän osaa, huomio,) siinä lähettyvillä ja lopulta tuli siihen Nallen viereen ja rupesi testailemaan, herääkö tuo jos vähän vetää tästä tai tästä. Ei herännyt, ainakaan heti. Lopulta se Nalle sitten haukotellen siitä kuitenkin heräsi, ilostui kun näki sydänystävänsä siinä ihan hollilla, mutta yllätys yllätys, käyttäytyikin nyt ihan siivosti. Nuoli vain vähän poskesta ja asettautui makaamaan toisen samankokoisen kylkeen, laittoi kuononsa toisen kainaloon. Salli vain katsoi ja ajatteli että “mitä nää nyt siinä oikein yrität”.

Että tämmöistä. Pakkastakin on pidellyt ja polttopuut alkavat vähetä pikkuhiljaa. No kohtahan se on uusien savottojen aika. Karitsoinnitkin lähestyvät. Toivottavasti siis, kyllä tyttien masut jo ovat pyöristyneet. Esko-pässi pitäisi pistää poikki ja pinoon ja pakastimeen vain tässä ensi tilassa kanssa, mutta pakkaset ja muut seikat (kuten se, että Esko on niin kesy ja kiltti) ovat venyttäneet toimenpiteen täytäntöönpanoa. Mutta elämä on, ja kuolema tulee, ei sille mitään voi. Hyvää paastonaikaa.

Ajattelin tuossa hampaita pestessäni, että eiköhän se ole pienen jutun paikka. Tämä Sivuseikka näyttää nyt jotenkin sököltä, mutta ei anneta sen häiritä, ei se välttämättä ole silti sökö. Kun on jutun paikka, niin tässä se juttu on, näytti miltä näytti.

On perjantai-ilta, päällisin puolin mukavan viikon loppuosan alku. Ollaan oltu pienoisessa räkätaudissa, mutta kuumeet ynnä muut on vältetty. Väsymys ja päänsärky, yskä sekä räkä on vain vaivannut.

Tänään paistoi taas aurinkokin. Se on kultaakin kalliimpaa kultaa, joka kimaltelee tuolla korkeilla valkoisilla hangilla! Mentiin nuhista huolimatta pihalle, oikeastaan ensi kertaa minä yksin lasten kanssa tänä vuonna. Vein kompostin roskapönttöön (kompostori jäässä), hain halkoja Martan kanssa ja postin potkurin kanssa. Yritin ahmia auringonvaloa itseeni, mutta en tullut lainkaan kylläiseksi. Puolituntinen ulkoilu teki terästä kuitenkin. Loppujen lopuksi olin niin terästäytynyt, että sain aikaiseksi lounaan minulle ja lapsille, joka sisälsi nakkeja ja ranskalaisia. Kyllä tänään Espanjassa lomaileva kansa taisi saada pitkän nenän, kun aurinko pistäytyikin tänne pohjolaan meidän kotona käkkivien iloksi!

Mukava viikko on kyllä ollut, koska lapset ovat nuhan takia olleet hieman hitaampia kuin normaalisti. Legopalikoilla on leikitty, lueskeltu Lucky Lukea ja kuunneltu äänikirjoja ja tunnelma on ollut jopa rauhallinen! Mahtavaa että tuo nuha tympeydestään huolimatta antaa jotain hyvääkin. (Olen kyllä itse ollut usein sairas silloinkin, kun lapset ovat terveitä kuin pukit tai pässit, ja se ei aina ole oikein käynyt laatuun.) No nautitaan nyt joka hetkestä ja siitäkin kun pian taas ollaan terveitä! Ja muuten, oikea jalkani ei ole enää este ollenkaan, pieni hidaste vain.

Tuosta auringosta vielä, se tekee minullekin tepposiaan. Olen tilannut kahdesta eri verkkokaupasta kesäkukkien ja muiden esikasvatettavien kasvien siemeniä. Tänään otettiin pistokkaita parista huonekasvista ja Leevi ja Martta sai istuttaa ne omiin ruukkuihinsa. Kantoivat ne sitten yläkertaan omaan huoneeseensa (=aulaan) ja Leevi meinasi tuskastua kun ei ollut kunnon ikkunalautaa, ja piteli rahapuunalkuaan käsillään ikkunan edessä ettei se vain kuolisi valon puutteeseen. Martta päätti sijoittaa joulukaktuksenpoikasensa lattialle, keskelle automattoa legopalikoiden sekaan, “ettei te tipu”. Minä linkkasin ja avitin parhaani mukaan lapsia, mutta mielessäni rakentelin kesäksi kedolle kasvihuonelampolaa. Kesällä siellä kasvaisi tomaatit ja maissit ja melonit, ja talvella se saisi olla lampaiden pihattona. Loistava idea. Ei muuta kuin tekemään. Malttaisikohan tuota odottaa, että lumi kuitenkin sulaisi ensin, enpä tiedä.

Kevään olen huomannut siinäkin mielessä lähenevän, että luen erinäisiä ilmoituspalstoja netistä päivittäin. Olisi pikkuinen koirakuume. Pikkuinen ison koiran kuume siis. Kunnon koirasta on haaveiltu jo 4,5 vuotta, niin kauan kuin tässä talossa on asuttu. Oli meillä jo yksi koira, Minni, mutta se oli jo aikuinen meille tullessaan eikä ollutkaan tarpeeksi tottunut lapsiin, ja se oli sen pituinen se tarina. Vähän niin kuin tuo hevoshommajuttutarinakin. Niin eikö se olisi oikein ja kohtuullista joku koiranköriläs ottaa tähän huusholliin vielä. No huh huh, hulluhan minä olen, kyllä se on selvä (ollut aina.)

Kävin eilen ex-ratsastuksenopen luona haastattelemassa. Että mitä oikein tapahtui, miten “tulin tonttiin”. Tämä ope oli oikein ystävällinen ja kiltti ja selitti kaikki parhain päin ja yritti ottaa syitä niskoilleen. Mutta eihän siinä ollut ollut muuta kuin se, että olin tullut tonttiin, niin kuin kaikki ratsastajat joskus aina tekevät, mutta paikka oli ollut väärä. Alla oli ollut jääkökkäre. Sen pituinen se.

Joka tapauksessa olen loppujen lopuksi ollut iloinen että olen kaksi päivää peräkkäin pärjännyt ihan hyvin lasten kanssa omin avuin. Kyl se täst taas lähtee rullaan. Se on ihan hyvä yleensäkin elämässä että välillä tulee tonttiin, niin osaa taas arvostaa tämmöistä melko onnellista kotiarkea lasten kanssa. Pullaakin leivottiin ja sillain, ja kahvit on juotu joka päivä isännän kanssa.

Ja nyt menenkin tuon Sallin kanssa nukkumaan. Että tämän pituinen tämä.