Katselin tuossa hetki sitten ikkunasta ulos ja nauraa hekotin. Seisoin yläkerran aulassa huonossa ryhdissä keppeihin nojaten ja olin hyvällä tuulella. Salli nukahti hetki sitten, ja pakkasin muun puurokouluväen opettajineen luistelutunnille pullineen ja kuumine mehuineen. Kova oli pukemistouhu ja ähellys, mutta lopulta ulko-ovi sulkeutui ja talon täytti mummulamainen hiljaisuus ja rauha. Mikä ihanuuden ihmeellinen ilmentymä tämä hiljaisuus! Kuuluu vain pupujen pieni nakerrus kun touhuavat omiaan. Kuuluu myös, kun seinäkello raksuttaa omia aikojaan. Rakastan seinäkellon raksutusta, kuulen sitä niin perin harvoin.

Niin ja tosiaan nauraa hekotin, kun olin päässyt yläkertaan ajoissa, ja näin kuinka luisteluretkeläiset olivat ylittämässä Hailuodon tietä. Lapsilla oli jo valmiiksi jääkiekkokypärät päässä, reput selässä ja Heinin repusta pilkisti luistinta toisesta taskusta ja termospulloa toisesta. Ison tien jälkeen tulee pieni alamäki, jonka alussa Leevi kipusi takaisin potkurin kyytiin ja Martta istui pulkassa. Heini katsoi että kaikki on valmista ja antoi mennä. Niin hauskalta näytti meno, yksi kypäräpäinen Martta heilui pulkassa kun pulkka ei suostunut kulkemaan suoraan vaan halusi mieluummin mutkitella metkasti. Potkuri oli paljon järkevämpi ja Leevi istui kyydissä kuin tatti. He näkyivät enää pieninä pisteinä ja kohta katosivat pajukon taakse, mutta silti näin mielessäni rakkaiden lapsieni onnelliset, odottavat katseet. Eväät repussa ja luistelutunti edessä, mikä riemu! Mennyt viikko on ollut yhtä sillisalaattia meille, kun hoitajia on ollut sen seitsemää sorttia, lapset ovat silmin nähden siitä kärsineet, vaikka hoito onkin ollut hyvää. Heiniä ja elämän tasaantumista on odotettu takaisin jo kymmenen päivää. Nyt on taas kaikki hyvin ja minäkin voin rentoutua. En itse pääse vielä nauttimaan talvesta enkä luistinradoista, mutta olen ihan kevyenä ilosta, jota tunnen noiden pienokaisien puolesta!

Nyt on vähäsen aikaa ja minä aion lukea kirjaa. Minulla on nyt Juhani Aho -kausi ja eilen päätin Papin tyttären ja aloitin Papin rouvan. Mielessä oli pyörimässä nämä sivuseikan keskustelut, ja monta kertaa kirjaa lukiessani tuli mieleen, miten ihminen voi ajautua tekemään vääriä valintoja, vaikka ei tahtoisi. Aho on taitava kirjoittaja, nuo tunteet, ajatukset ja teot tulevat niin lähelle että ne ovat ihan omia. Tulee luettua ja ihmeteltyä, mitä tämä elämä oikein on. On ollut ja on olemassa  miljardeja ihmiselämiä, niin erilaisia! Mihin me kaikki pyrimme? Haluamme olla terveitä ja tasapainoisia, mutta vaikka tuntisimme itsemme ja rajamme, ottaisimme vastuun, niin siltikin elämä voi olla raskasta ja vaikeaa. Niin moni joutuu kokemaan vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Oma elämä tuntuu välillä pehmeältä hattarapumpulimössöltä kun kuulee toisten kertomuksia. Joskus taas ihmettelee tosissaan, että miten kummassa tämä elämä on juuri minulle niin vaikeaa?

Aikuiseksi olen pikkuhiljaa kasvanut, ja huomannut, että aikuisena olo on yhtä ihmetysten sekamelskaa. Tämä olemassaolo ja kaikki asiat elämässä ovat niin moniulotteisia ja ristiriitaisia, ettei mitään voi saada kursittua kokoon. Moni sisustaa kotiaan ja siivoaa ja pitää kaiken näkyvän materian tarkoin järjestyksessä ehkä juuri sen vuoksi, luodakseen oman maailmansa, jossa kaikki sujuu ja on loogista. Haitit ja kaikki muut kaoottiset asiat suljetaan pois, kun niitä ei pystytä käsittelemään järkevästi.  Ei kai yksi ihminen voi millään käsittää kaikkea mitä maailmalla tapahtuu. Kun tässä kähipiirissäkin on käsitettävää kylliksi.  Sen vuoksi minusta tuntuu, että Antti Hyry on viisas mies.