Tuli mieleen, että osaako Anna K.:n “sairas ihminen” parantaa itse itsensä, parantua ilman toisten apua? Vai ovatko nämä henkisetkin paranemisprosessit yhteisiä? Kun puhutaan, että ensin täytyy huolehtia itsensä kuntoon, ennen kuin ryhtyy toista auttamaan. Olisiko helpompi auttaa itseään, jos kasvinkumppani olisi kuitenkin ensin kunnossa, mikä on tämä järjestys? Yhdyn Samppani mielipiteeseen hänen ensimmäisessä kommentissaan täysin. Kunpa kaikki olisikin yksinkertaista, tai ainakaan ei kovin monimutkaista. Tiedän ihmisiä jonkun verran, joista toiset ovat enemmän itsekkäitä ja toiset vähemmän. Mutta esimerkiksi tyytyväisyys ja tasapainoisuus eivät ole ainakaan suoraan verrannollisia edelliseen, pikemminkin ehkä hieman kääntäen. Siis tämä vain miten minä näen asiat ja ihmiset.

Ihminen ajattelee itseään luonnostaan yleensä liikaakin. Täytyisi löytää jotain muita tapoja nimetä ja ratkaista ongelma josta puhutaan.

Minä en haikaile menneitä aikoja, en köyhän mäkitorpan lapsia jotka juoksevat paljain jaloin saunan taakse asialle ja näkevät siinä pieniä kiemurtelevia otuksia. En haikaile ollenkaan sen aikaisen sosiaaliturvan perään. Sitähän olisi jo Leevi-poika myyty nokipojaksi jollekin hyväätarkoittavalle kolarille jne… ;)Uskon kyllä, että me elämme ihan oikeaan aikaan. Mutta se taas ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö tässä ajassa olisi ongelmia, joita pitää muuttaa. Ensisijaisesti minun täytyy äitinä ajatella lapsiani ja perhettäni, mutta ei se aina voi jäädä siihen. Tarvitaan päättäjiä ja kaikenlaisia vaikuttajia jne. jne. (bloginpitäjiä)!

Tällainen keskusteluhan on aivan parasta juuri täällä! Tulee vähän punnittua mitä sanoo, ainakin tosi vähän. Hehe.

Mutta kyllä me Samppa samaa mieltä ollaan siitä yhteiskuntamme yksilökeskeisyydestäkin. Minä en vain niin paljon edes puhunut siitä.

Olen vakavasti miettiny, voiko lain takaama monipuolinen ja kattava sosiaaliturva olla yksi keskeinen syy siinä, että ihmiset vähemmän piittaavat lähimmäisistään? Ei ole enää pakottavaa tarvetta huolehtia muiden puolesta, kun valtio on luvannu hoitaa. Ja maksetaanhan me jo veroja siitä ilosta. Valtio välikätenä häivyttää yhteyden “auttajan” ja “autettavan” väliltä – mikä motivoi auttamaan tällä tavalla, kun oman panoksen vaikutus tuntuu lähinnä virtuaaliselta? Sinne ne minun pennoset hukkuu johonki pohjattomaan kirstuun. Etlan Hannu Kaseva tuumasi kerran Kalevassa, että työnantajien kynnys irtisanoa porukkaa on madaltunut, koska he tietävät ettei irtisanottu jää heitteille, vaan sosiaaliturvan piiriin.

Äkkiseltään voi tulla mieleen, että hirveä sekasorto siitä vain seuraisi jos nyt alettais sosiaalietuuksia pienentämään. Toisaalta voi miettiä, ovatko vaikkapa asunnottomuus, alkoholiongelmat, perheiden hajoamiset, väkivaltarikollisuus tai työttömyys kadonneet tai vähentyneet hyvinvointivaltion kehittymisen myötä? Itse ajattelisin, että tällainen “yksityinen sosiaaliturva”, jonka yhtä muotoa edustavat tässäkin blogissa mainitut kanakeitot ja sämpylät, pullaa tietenkään unohtamatta, voisi olla hyvinkin tehokasta. Ja siihen myös vapautuisi huomattavat resurssit, kun julkista sosiaaliturvaa alettais säädellä vähän kriittisemmin.

Mielenkiintoista keskustelua ja myös tunteita herättävää. Osittain tässä puhutaan kyllä päällekkäin ja osittain eri asioista. Painotuseroja on kuitenkin havaittavissa ja nehän ne vasta tärkeitä ovat.

Ja Anna Koo: Jos tätä asiaa tarkastellaan kristillisten perusarvojen kautta, voidaan perustellusti sanoa, että toisten ihmisten auttaminen ja esimerkiksi ajallisten varojen jakaminen köyhille ovat hyviä asioita. (Et sitä varmaan kiellä). Mutta missä sanotaan, että “laita ensin oma elämäsi kuntoon ja auta sitten muita?”

Edelleen ymmärrän, ettei yleisesti ottaen sairas voi tervettä auttaa, mutta mihin tässä verrataan? Jos ajatellaan henkisellä tasolla, rajaa on vaikea vetää, mutta aineellisesti ajateltuna länsimaalaiseen elämäntyyliin tottunut ihminen (varsinkin siis minä itse) ei usein tajua, miten paljon maailmassa on esimerkiksi todellista aineellista puutetta. Mutta ainiin, sehän on jossain kaukana, ei siitä kannata välittää.

2000-luvun alun trendi on ollut loivasti laskeva, mutta kovin hyvää ei kuulosta olevan luvassa tuleville lamavuosille.

Mutta tämä nyt menee jo vähän tekniseksi :)

Anna K:lla oli monta hyvää pointtia, varsinkin tahdon yhtyä niihin ajatuksiin, mitä sanoit aikuisen ihmisen vastuunoton tarkoittavan. Toisaalta en haluaisi nähdä kaikkia inhimillisiä heikkouksia sairautena – tai toisinpäin, että ihminen on terve vasta kun täyttää ne lukuisat kriteerit joita luettelit. Kaikki nämä ilmiöt on tuttuja ihmiselämälle, lienee kautta aikain, riippumatta siitä eletäänkö wanhan vai uudenaikaisesti. Ne kuuluu elämään. Jos ja kun itsellekin on osa näistä taakoista annettu, niiden kanssa kannattaa tehdä työtä, mutta ehkä niihin ei tarvi suhtautua kuten syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen. Paitsi silloin kun ne kärjistyy niin että haittaavat elämää vakavasti. Nämä on muuten vaikeita asioita keskustella, kun meillä kaikilla voi olla samansuuntasia kokemuksia, mutta kuitenkin eri leveys- ja syvyysasteilla. On luonnollista että kiinnittää voimakkaammin huomiota sellaisiin ilmiöihin yleensä, jotka itseä on koskettanu erityisen läheltä.

Samuli S: “Kapitalistinen yhteiskunta” on oiva haukkumasana joillekin ilmiöille tässä yhteiskunnassa, mutta käsitteen todellinen sisältö lienee hankala määrittää. Harrastusmielessä erilaisia talous- ja yhteiskuntaideologioita lukeneena voin kuitenki sanoa, että nyky-yhteiskunnalla ei ole juuri mitään tekemistä kapitalismin, siis täysin vapaiden markkinoiden kanssa. Ei Suomessa, ei Ameriikassa eikä kyllä muuallakaan. Me elämme sekataloudessa, jossa osa markkinoista saattaa olla näennäisen vapaita, mutta kuitenkin valtion vaikutusvalta lähes alalla kuin alalla on yllättävän suuri. Veroastekin, eli se miten paljon valtio näkee hyväksi käyttää omaisuuttamme meidän puolesta parempiin(?) tarkoituksiin, on reilusti yli 50%. Ja jos katsoo pitkän aikavälin kehitystä, valtion valta ei suinkaan ole vähentynyt vaan päinvastoin uusien lakien ja asetusten myötä jatkuvasti lisääntyy. Miten tämä kehitys näkyy yhteiskunnan nykytilassa, olemmeko tyytyväisiä siihen minkälaisissa olosuhteissa elämme? Johtopäätökset voi jokainen vetää itse. Kapitalismiksi en tätä kuitenkaan sanoisi, tämä on jotain ihan muuta. Mitä vähemmän valtio puuttuu ihmisten elämään, sitä lähempänä saatamme olla kapitalismia – ja itseasiassa lähempänä sitä wanhan ajan meininkiä jota joskus maaseudulla on eletty. Toisista välittäminen on tärkeää, mutta uskon että se toteutuisi paljon paremmin ja oikeudenmukaisemmin, kun se ei tapahtuisi lain asettaman pakon edessä. Siellä missä ei ole valtion turvaverkkoa, ihmiset muodostavat vapaaehtoisia turvaverkkoja – harva kun oikeasti haluaa elää yksin ja omillaan. Näissä turvaverkoissa on se hyvä puoli, että ne aiheuttavat molemminpuolista suoraa sitoutumista ihmisten välille. Nykyinen valtiovetoinen sosiaaliturva on kasvotonta ja sillä tavoin vastuutonta.

Toivottavasti osasin esittää pointtini oikein. Jos nyt tulee mieleen että masahan on kunnon “riistokapitalisti” (mitä se oikein tarkoittaa, ja mitä kapitalismi tekee tuossa sanassa?), niin se tarkoittaa etten osannut :)

Ei kai lähimmäisenrakkaus ja oman elämän onnellisuus sulje mitenkään pois toisiaan, päinvastoin. Minäkin kaipaan kyläyhteisöjä ja ylipäänsä yhteisöjä, joissa toista autetaan tarvittaessa. Suoraan sanottuna koin vastikään melkoista tuskaa tästä nykyisestä maailmanmenosta, mutta opin sen kautta ettei tuska auta, vaan tekeminen. Olen ollut ihminen, joka aina on haikaillut kaiken menneen perään luullen että asiat oli silloin varmasti sata kertaa paremmin kuin tänään. Ja siltä se vieläkin tuntuu jos oikein alkaa ajatella mitä kaikkea maailmassa nykyään on. Mutta ei voi olla tarkoituksetonta, että minut on luotu elämään juuri nykyään eikä ennen, ja siten tekemään voitavani nykyajassa. Mitä sitten voin tehdä? Ympärilläni on paljon pahoinvointisuutta, lähellä ja kaukana. Läheltä on luonnollista aloittaa, omasta itsestä. Hyvinvointi luo hyvinvointia. Ajattelen ennen kaikkea omaa perhettäni. Lapsiani, joita kasvatan kohtaamaan tämän maailman, siinä minulla on kaikista suurin vastuu. Puolisoani myös. Jos olet itse kieroon kasvanut, niin mitenpä minä sitten heitä autan? En mitenkään, lapseni perivät samat vaivat kuin minä vanhemmiltani ja painivat ongelmiensa kanssa. Läheisiäni ei auta yhtään jos kannan tuskaa ja huolta koko maailman murheista ja lahjoitan säännöllisesti varoja kaukaisten maiden köyhille.

Katastrofiapu on tietenkin hyvä ja välttämätön asia ja maailmanparantaminen niin ikään, ja tarvitaan niitäkin jotka luoennoivat isoon ääneen miten parantaa maailmaa, mutta kaikista konkreettisin apu tulee kun aloittaa maailmanparantamisen läheltä.

Jaa että milloin on aika ajatella muutakin kuin itseä? Varmaan monesti menee niin päin, että ensin ajattelee muita kuin itseä, on huolissaan esim. lapsistaan jotka kasvavat tähän maailmaan. Kunnes huomaa että on välttämätöntä ajatella itseä jotta omia lapsiaan voi auttaa. Näin olen minä kokenut. Kukin saa aivan vapaasti olla toista mieltä!

En todellakaan ole mikään elävä esimerkki tuosta epäitsekkyydestä (kaikkea muuta) mutta en silti suostu mukaan siihen ajatusmaailmaan että jokainen hoitakoon omat asiansa ja hyvinvointinsa. Nykyisellään kapitalistinen yhteiskunta on kyllä omiaan sulkemaan silmät näkemästä mitään epäkohtia lähellä tai kaukana maailmassa, kunhan oma elämä ja kulissit on kunnossa.

Mutta toisaalta ymmärrän hyvin myös teitä jotka olette eri mieltä. Vaikea on potkia tutkainta vastaan. Nykyisellään yhteiskunnan perusyksikkö vain pienenee ja pienenee. Entivanhaan oli kyläyhteisöjä, sitten oli perheitä. Nyt puhutaan yksilöstä. Surullistahan se on ja ei mun nähdäkseni johda mihinkään kovin hyvään.

Tämä ei ole suunnattu kenellekkään vaan kaikille. Eritoten itselleni. Jos jaksoit lukea tänne asti, niin olet reipas. Palkitse itsesi vaikka lahjoittamalla varoja Haitin katastrofin pelastustöihin.

Tuon kun ihmiset tajuaisivat, vastuun ottamisen omasta hyvinvoinnistaan. (Ja terveydestään, tekisi mieli lisätä, en kuitenkaan nyt tarkoita reisimurtumia.)
Sehän ei sulje pois hyvästä sydämestä tulevaa avun antamista tai kiitollista avun vastaanottamista. Usein avun antaja saa yhtä hyvän mielen kuin saajakin.