PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATKissanpäivät koiranpäivät
Välillä olo on kuin kissalla, jonka ei tarvitse tehdä mitään. Mukava olo, mutta valitettavasti ei enää niin yleinen kuin kaksi viikkoa sitten. Useammin tuntuu taas että olen naapurin piski, joka on käynyt varastamassa jotakin hyvää kuistilta. Olen nimittäin muutaman kerran huomannut ikkunaan kurkatessani, että minua katsoo kyynärkepeillä kävelevä olio, jolla roikkuu omena tai päärynä suusta. Noissa mainioissa hedelmissä on nimittäin se kantakeppi, josta niitä voi hampaiden välissä mukavasti kuljettaa kun käsiä ei ole käsillä. Tarvitsee enää asettautua pesäpaikkaan (nojatuoliin) mukavasti, nostaa jalat jakkaralle ja ruveta rouskuttamaan saalistaan. Siinä on aika rakkimainen olo, etenkin jos joku näkee.
Muutamia kertoja olen kyllästynyt ja jättänyt kepakot unholaan. Ajatellut, että nyt saa tämä höpötys riittää, ruvetaan elämään kuin ennenkin. Olen noussut viileän tyylikkäästi ylös ja lähtenyt kävelemään. Kyllä se tuo jalka kantaa, kuten mikä tahansa suora keppi, miksi ihmeessä muka ei kantaisi. Ensimmäinen ja toinen askel ovat hillityn varovaisen rauhallisia, mutta lopulta iskee väsy siihenkin pelleilyyn ja linkkasen mummomaisesti hypähdellen nopeasti taas noiden armorikkaiden keppien turviin.
Toisinaan väsyn totaalisesti. Nyt loppu! huudan mielessäni ja rupean saman tien itkemään mielessäni kun ei ole mitään undonappia jota voisi painaa. Samulikin on väsynyt totaalisesti sen kymmenen kertaa. Hommat kyllä hoituu, pyykit on pestynä ja viikattuna ja tiskit tiskattuna ja eläimet ruokittuna ja lapset pestyinä ja niistettyinä. Mutta lopussa hän on, sen näkee sokeakin, koska kerran minäkin näen sen. Kyllä sen kuuleekin, välillä oikein hyvinkin, mutta tuo musta pilvi tuossa naaman edessä on kyllä niin selvä merkki jostakin huolestuttavasta, että ei mikään. Pilvi on ja ääntä lähtee juu, mutta hommat hoidetaan, vaikka taivas tippuisi niskaan, siitä lähdetään kun kerran siihen on tultu. Ja on se mahtava asia että hommat on hoidossa.
Minä en vielä selviä ilman apujoukkoja. Periaatteessa pystyn hoitamaan Sallia, kunhan vain saan siirrettyä hänet vaipanvaihtopisteeseen ja kaikkiin tarvittaviin paikkoihin. Kissaemon poikastenkantotyyli on käynyt mielessä, mutta vielä tilanne ei ole ollut niin säälittävä että sitä olisi kokeiltu. Viisi eri apuhoitajaa on ollut jo kylässä, ja huomenna tulee kuudes. Meidänpä kunnassa on kodinhoitajia perhetyössä, ja niitä on käynyt tässä päivänä muutamana, lällällää. Huolehtikaapa sinne teidänkin kuntaan tällainen kodinhoitopalvelu! Varsin erinomainen asia on kerta kaikkiaan kuitenkin tämä naapuriapu ja ystävien ja tuttavien muistaminen hädän hetkellä. Se jos mikä on lämmittänyt mieltä ja antanut valtavasti voimia. Apua on tarjottu moneen kertaan ja sitä on myös saatu, pyytämättäkin. Että sitä on mielissään, kun joku välittää, vaikka avun vastaanottaminen on taitolaji sekin. Kyllähän me jotenkin pärjätään tässä itseksemmekin, mutta kyllä ne nakkikeitot ja kinkkukiusaukset ja pullat ja rieskat ovat menneet kaupaksi kuin vettä vain!
Jospa tämä kaikki opettaisi meille jotakin, ja vielä parempi jos oppisimme vähän siitä oikeasti. Monena iltana olemmekin Sampan kanssa miettineet, että mikä tämän kaiken tarkoitus on. Siihen on monta hyvää ja oikeaa vastausta, ja yksi on sellainen, jonka oikein jämerästi typistettynä menin esittämään sunnuntai-illan pöytäseurueelle goudajuuston rohkaisemana. Tämä kyynärkeppi -operaatio on tapahtunut nimittäin ilmiselvästi sen vuoksi, että Samuli saisi Oppia* ja minä Lepoa**.
*Ison perheen isälle tekee hyvää ottaa välillä “kotiäidin” paikka perheessä, pidemmäksi aikaa. Ei tarvinne perustella.
**Kotiäidille tekee hyvää saada leikkiä välillä vapaaherraa ja istua nojatuolissa miettimässä mitä sitä seuraavaksi lukisi tai neuloisi.
Ps. Muuten, pienenä vinkkinä kaikille äiti -ihmisille, älkää missään nimessä loukatko itseänne äitiyslomalla. Lääkäri voi antaa mukavasti reilustikin sairaslomaa, mutta mitä se merkitsee kotiäidille? Kukaan ei sitä vauvaa tule teidän puolestanne hoitamaan ainakaan verovaroilla. Itsehän ne on synnytetty, ja itse ne hoidetaan vaikka olisi sitten kolme raajaa irtipoikki kerralla. Loogista niin kauan kun ei vertaa. Vakuutuksetkaan eivät tämmöiseen tilanteeseen ole varautuneet.
14.1.2010 klo 7:32
Venla kommentoi:
vihdoinkin juttu! Kiitos. Tuo naapurin piski -vertaus sai hyvät naurut irtoamaan, vaikka kello on 7 ja tekisi mieleni nukkua. Aurinko kuitenkin alkoi paistaa jo tuossa kuuden aikaan, herätti minut säteilyllään ja kieriskelee nyt kiljahdellen tuossa matolla. Vai liekö mieheni herättänyt hänet ilkeyksissään, kun lähti jääkiekkoa pelaamaan? Että ei tuo vaimo vahingossa tulisi nukkuneeksi liikaa.
Mahtavaa, että olette saaneet apua. On hyvä oppia ottamaan apua vastaan ja myöntämään avun tarve. Mieluumminhan sitä aina pärjäisi itse. Hyvä naapuri- ja ystäväapu on yksi niistä asioista, joita ei rahalla saa.
Sampalle vinkkinä väsymisen ehkäisyyn: laske rimaa. On paljon kotitöitä jotka voi jättää tekemättä ja odottamaan parempia aikoja. Opettele sietämään kaaosta ja ottamaan rennosti vaikka on sotkua. Hyvä mieli on tärkeämpi. (Pysyttele silti varmuuden vuoksi nojatuolissa istuvasta vaimosta keppietäisyyden ulkopuolella.)
14.1.2010 klo 21:25
Samuli V. kommentoi:
Kieltämättä ajattelin itseäni ajatellessani Eeva Maijaa. Jos minä saisin vain istua ja lukea. Mutta sitä kohti tässä taaperretaan, että opittaisiin, että kun luetuttaa ja istututtaa, niin siitä vain.
14.1.2010 klo 21:59
Samuli Sorvari kommentoi:
Kaima, jospa se olisikin noin yksinkertaista.
15.1.2010 klo 19:52
mummu kommentoi:
Niin, ja taitolaji se on sekin, että löytää tilanteessa kuin tilanteessa edes jotain myönteisiä näkökulmia.
Tähän sopii mielestäni hienosti se Bo Carpelanin runo,”Vain vähän kipeä”.
Se on aina ollut minunkin haaveeni; olla vähän kipeä. Senverran, ettei voi tehdä töitä, joutuu makaamaan sängyssä, muut huolehtivat minusta, tuovat puolukkamehua. Mutta kuitenkin senverran terve, että jaksaa lukea romaania. Ahh!
Mutta kun oikeasti on sairas, ei jostain syystä jaksa koskaan edes lukea! Kannattaa lukea silloin kun jaksaa.
Paranemisia Empulle.
16.1.2010 klo 23:28
Samuli V. kommentoi:
Samppa, Sepäs siinä onkin, kun se kuulostaa niin helpolta, mutta tiedän, että käytännön toteutus on ihan mielettömän vaikeaa. Enkä tarkoita sitä, etteikö noin niinkuin faktisesti (en ole ihan varma, sopiiko tuo sana tuohon) lukemiselle olisi sijaa. Mutta että osaa ottaa sen sijan, vaikka sitten vähän kyynärpäitä vilautellen. En varsinaisesti tarkoita, että ymmärtäisitte tämän väärin. Viittaan ensisijaisesti sisäiseen kamppailuun. Asioiden tärkeysjärjestykseen, vaikka joku ajattellee, että törkeysjärjestykseen. Mutta kyllä perheenisäkin voi arvottaa oman lukemisensa ihan huoletta tosi korkealle. Kyllä sillä on vaikutusta hyvinvointiin laajasti, miten hän voi, vaikka eittämättä äidin olo heijastuu perheeseen kaikkein voimakkaimmin. Mutta mitä tapahtuu tiskivuorolle, joka jää epähuomiossa tekemättä? Ei mitään…
17.1.2010 klo 12:05
Anna K. kommentoi:
Kun hän esitti asian noin, minä käsitin. Tosiaan, tekemätön tiskivuoro ei merkitse mitään, mutta lukematon kirja sen sijaan paljon. Puhumattakaan luetusta kirjasta verrattuna tehtyyn tiskivuoroon.
Entä jos lukisi sen kirjan ajoissa, niin ettei tarvitsisi sairastua lukemaan sitä kirjaa? Vai onkohan se mahdollistakaan? Ehkä tarvitsee sairastua oppiakseen lukemaan kirjansa ajoissa.
17.1.2010 klo 20:07
Samppa S kommentoi:
Mitä tapahtuu tekemättömälle tiskivuorolle? Täällä väitettiin, että ei mitään, mutta sehän on mitä ilmeisimmin täysin väärä vastaus. Jos tiskivuoro jää tekemättä, on seuraava tiskivuoro kaksinkertainen. Sama pätee lähes kaikkiin kotitöihin, ainakin meidän perheessä.
Nykyaikana on kyllä tosi muodikasta olla itsekäs ja ajatella aina ensin omia tarpeita. Sitähän saa lukea joka paikasta. Uskoisin kuitenkin, että ihminen on pohjimmiltaan olemassa toista ja toisia varten. Minä isänä ensisijaisesti lapsiani ja vaimoani, sekä tietysti ystäviä ja sukulaisiani varten. Jos he voivat hyvin, minäkin voin. (Vähemmän siis niin, että jos minä voin hyvin, voivat läheisenikin hyvin).
Olen silti samaakin mieltä. Omasta hyvinvoinnista tulee huolehtia. Asetelma tuntuu vain nykyisellään kääntyneen vähän päälaelleen. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen tuntuu olevan monelle elämän sisältö. Se on jo melkoista itsekyyttä. Eikä kristillisesti ajateltuna edes oikein.
Niin ja lukemnattomia kirjoja on lukemattomia. Kyllä niiden lukemiselle aika järjestyy, jos on järjestyäkseen…
18.1.2010 klo 11:18
Emppu S kommentoi:
Tämä on tosi tärkeä mutta ei yksipiippuinen asia, ja siksi tästä on vaikea kirjoittaa mitään mitä ei ymmärrettäisi joka taholla eri tavalla.
Periaatteessa tuo on juuri noin. Että täytyy itse tehdä omat valintansa, kuunnella itseään ja tutkailla pidemmälläkin tähtäimellä kaikkia tekijöitä ja valintojensa vaikutuksia. Ei saa liikaa ajatella, mitä muut ajattelevat.
Mutta mitä minä teen viiden lapsen äitinä tämmöisenä maanantai-aamunakin esimerkiksi? Jos on vaikka kolme joilla on vaippa täynnä yön jäljiltä, ja kaksi jotka ovat lähdössä kouluun ja eivät välttämättä muista kypäröitä ja jumppakasseja eivätkä kellon tempoja. (Kouluaamuisin kellon tempo on siinä allegro moderaton kohdalla, olin kerran mittaavinani.)
Niin ja sitten mulla ois yks pokkari tossa yöpäydällä, mielenkiintoinen opus juu sinänsä.
No kaikki tietävät miten tämä tästä jatkuu. Olen huomannut, että kun on viisi lasta, luonteeltaan ja kekseliäisyydeltään ja vauhdiltaan ihan omaa luokkaansa, niin jos tämän homman aikoo hoitaa “kotiin” niin tässä ei paljon kirjoja lueskella eikä tietskalla istuskella. Sanotaanko että puoli tuntia vuorokaudessa voisin olla ns. itseohjautuva. No, minähän en ole vielä koskaan hoitanut hommaa kotiin, sanotaan sekin tässä suoraan, mutta luulenpa että se ei minun omaa aikaani ole koskaan lisännyt, sen sijaan vähentänyt. Jos herpaannun kymmeneksi minuutiksi, korjaan jälkiä kolmekymmentä minuuttia.(Tämän kirjoittamisen aikana viereeni on ilmestynyt kasa tiernapoikakamppeita, jotka kuuluisivat ihan toiseen ulottuvuuteen tässä talossa.)
Loukkaannuin salaisesti erään lastenvaatekangasliikkeen lapsettomalle myyjälle noin kuusi vuotta sitten. Sanoin että kyllähän minä ompelisin jos olisi aikaa. Myyjä sanoi että kyllä sitä aikaa löytyy jos vähän järjestelee. Totta turisi. Löytyy sitä, mutta hoitajan palkkaaminen maksaa rahaa jota ei aina ole ja lapseni sattuivat jo siihen aikaan olemaan sitä sortimenttia, jotka työnsivät mieluusti sormensa ommeltavaksi tai mittasivat huoneistomme pituuksia ompelulangoilla. Voisihan sitä ommella yöllä ja niin pois päin.
Kaikki tämä lätinä ihan turhan takia, kaikkihan sen ovat kauan tienneet että me olemme järjestelleet elämämme näin, valintoja on tehty jo silloin kun niitä ei vielä hirveästi ajateltu. Valintoja voi tehdä vieläkin, mutta muinoin tehdyt valinnat ohjaavat tämän maanantain valintoja äkkiseltään aika kapeilta tuntuville poluille.
Vielä sen haluan sanoa, että kaikki ne kymmenet ihmiset, jotka ovat meitä auttaneet viimeisen kuukauden aikana, ovat ajatelleet että mitä me ajattelisimme jos he toisivat kanakeittoa tai leipää tai pullaa. Jotkut ovat antaneet omaa aikaansa meille, ovat myös tulleet auttamaan lasten hoidossa muutamaksi tunniksi. En tiedä, olisimmeko saaneet apua näin runsaskätisesti, jos nämä auttajat olisivat oppimalla oppineet ajattelemaan ensin itseään ja sitten vasta muita.
Joskus vain täytyy tehdä töitä toisenkin ihmisen puolesta, ja kun se oikein onnistuu, niin huomaa, että on tullut tehdyksi töitä siinä sivussa myös oman itsensä puolesta.
Toivon että saan vielä paljon tilaisuuksia ja tahtoa auttaa toisia silloin, kun avun tarvetta on. Sitä voi vielä pohtia, että milloin on tarpeeksi vahva kyetäkseen auttamaan toisia. Vahvuuksia on erilaisia niin kuin auttamisen lajejakin. Luulenpa aavistavani, että monet auttavaiset ihmiset saattavat saada vahvuutensa juuri siitä auttamisesta.
18.1.2010 klo 11:45
Anna K. kommentoi:
Onpa taas hyvä aihe. Kiitos vain teille tästä kivasta blogista joka mahdollistaa sitten vielä keskustelunkin. Mulla jäi nuo Samppojen kirjoitukset mieleen pyörimään kun leikkailin lihoja irti luista ja tuntui että pitäis kommentoida jotain jos osaisi ilmaista ajatuksensa.
Minusta te puhutte eri kieltä. Oikeastaan eri asioistakin. Itsekkyys ei ole hyvä, senhän tiedämme, mutta se on myös sana jota vältän mielelläni, sillä se on vähän monitulkintainen ja hankala. Kun joskus joku puhuu itsekkyydestä silloin kun tarkoittaa jotakin ilmiötä joka on periaatteessa myönteinen, itsekkyys voi joskus olla tervettäkin. Mutta sitten sillä on se kielteinen leima, minkä kaikki tiedämme, eikä sitä käy kiistäminen etteikö täällä itsekkäitä omaa etua ajavia ihmisiä riittäisi. Eikä se ole pois meistä kenestäkään, sekään inhimillisen ihmisen puoli. Siitä voi ja saa kokea ihan oikeaa aitoa syyllisyyttä.
Mutta on ihmisiä (tunnen heitä läheltä), jotka uhraavat koko elämänsä toisten vuoksi, ovat olemassa pelkästään toisia varten, hylkäävät omat tarpeensa. Sellainen ei ole tervettä. Usein sellaiseen liittyy läheisriippuvuus keskeisesti. Sellainen ei ole kenenkään etu, se ei missään tapauksessa auta läheisiä ihmisiä vaan sairastuttaa heidätkin. Nämä ihmiset usein tekevät palveluksiaan toisille pestäkseen pois jotain omaa sairasta syyllisyydentuntoaan, mutta saman asian toinen kääntöpuoli on katkeruus toisia ihmisiä, monesti läheisiä kohtaan. Siihen voi liittyä myös ylemmyydentunne, meidän porukka on parempi kuin nuo toiset, tai alemmuudentunne mikä johtuu pitkälti samoista syistä. Mutta mitä iloa on kauheasta raatamisesta toisten hyväksi, jos sitten katkeroituu ja ilmassa on koko ajan myrkkyä?
Mutta sitten kun joku ihminen on terve, sen seurassa on kaikkien helppo ja hyvä olla. Ei sellaisen ole tarve tuoda itseään tavallista enempää esiin, ei raatamalla tai laiskottelemalla, ei vaatimalla huomiota, ei käyttämällä valtaa, eikä esimerkiksi heittäytymällä marttyyriksi. Terve ihminen ottaa aikaa itselleen ja tuntee omat rajansa, eikä se tarkoita läheisten kustannuksella. Terve ihminen kantaa vastuunsa, se onkin keskeinen asia. Vastuunkanto tarkoittaa vastuuta itsestä ja omasta elämästä, ja sitä myöten toisista ja toisten elämästä. Aikuisen ihmisen vastuunotto tarkoittaa mm. sitä, ettei syytä olosuhteita siitä, että oma elämä on kurjaa. Ei syytä sitä kun lapset ovat pieniä, ei ehdi, on kiire, vanhemmat ovat kasvattaneet kieroon, yhteiskunta on mätä jne. Sellainen on uhrikäyttäytymistä. Vaan hän ottaa vastuun omasta kasvamisestaan, katsoo mitä voi itse tehdä. Ja kyllä se niin on, että se on lopulta ainoa keino tuottaa hyvää oloa läheisilleen.
Monesti kun joku sairas ihminen alkaa parantua, muuttua terveeksi, ei enää haluakaan mennä siihen muottiin mihin on koko ikä puristunut, ympäristö protestoi ja vahvasti! Silloin käytetään kaikki keinot mitä kuvitella saattaa, jotta tämä paranija lannistuisi. Muutos on niin vaikeaa, se tulee yleensä vain viimeisen pakon edessä ja silloinkin tuntuu kipeältä. Paljon helpompaa ja turvallisempaa on jatkaa totutussa vanhassa “hyväksi havaitussa” mallissa. Mutta lopulta yhden paraneminen ja itsenäistyminen on toistenkin etu, se sysää muitakin myönteiseen muutokseen.
En aio kirjoittaa tähän kokonaista kirjaa. Tämä aihe on vähän rankka ja se mitä sanoin saattaa tuntua monesta rankalta, mutta nämä asiat on läheltä nähty ja koettu. Ja yritetty ymmärtää ja ottaa itse vastuu, kun ei ketään toista voi syyttää. Ihmisillä on vähän eri ongelmat. Jonkun ongelma on joskus liika kirjojen lukeminen, toisen ongelma liika omien tarpeitten hylkääminen (vaikka pitäisi istua ja lukea kirja). Molemmat saattavat olla vastuuttomuutta. Teoriassa suon ilomielin puoliskolleni kirjanlukemista lisää tiskivuoren uhallakin. Käytännössä vanha malli saattaa kaivautua esiin silloin kun hän kokeilee rajojaan ja tarttuukin kirjaan tiskin sijaan. Mutta kasvu tapahtuu vähitellen.
18.1.2010 klo 12:29
Anna K. kommentoi:
Lihakeitontekokiireessä jäi mainitsematta se pakollinen, etten tietenkään puhunut kenestäkään teistä vaan omasta elämästäni. Mutta aika yleisiä juttujahan nämä on kuitenkin ja tuttuja monille.
18.1.2010 klo 14:35
Emppu S kommentoi:
Hyvä koMmentti Anna K.! Samaa mieltä (eri kieltä?)…
18.1.2010 klo 22:42
Venla kommentoi:
Sehän se on tämän bloginpitäjän taito, että osaa kirjoittaa hyvin ja kirvoittaa hyvää keskustelua. Anna K osui kommentissaan useammankin naulan kantaan. Ei voi auttaa muita jos itse ei jaksa. Ensin pitää siis huolehtia itsestään; asettaa aina happinaamari ensin omille kasvoillensa. Minun on turha kiikuttaa Ervastinkyläntielle leipomuksia tai kanakeittoa, heh, tuon oman pesueeni sinne ruokittavaksi kerran viikossa ja samalla kaadan huoliämpärin Empun niskaan. Toinen kerkeää vuodattaa omia huoliaan korkeintaan puoli ämpärillistä.
Tuon kun ihmiset tajuaisivat, vastuun ottamisen omasta hyvinvoinnistaan. (Ja terveydestään, tekisi mieli lisätä, en kuitenkaan nyt tarkoita reisimurtumia.)
Sehän ei sulje pois hyvästä sydämestä tulevaa avun antamista tai kiitollista avun vastaanottamista. Usein avun antaja saa yhtä hyvän mielen kuin saajakin.
18.1.2010 klo 23:00
Samuli V. kommentoi:
Kyllä tuo Anna K. kirjoittaa viisaita. Tuosta kurjuuslistasta jäi rannalle lihakeitontekokiireissä myös kurja puoliso, jonka syyttäminen omasta pahasta olosta on helpompaa kuin heinän teko (en oo koskaan tehnyt, heinää). Omasta tekstistäni jäi niin ikään uupumaan se seikka, mikä ei varsinaisesti ole sivuseikka, etten minäkään mitään sen kummempaa totuutta voi asiaan löytää, muuta kuin tämän oman totuuteni. Eräs ystävä sanoi minulle kerran, että elämä helpottuu, kun (ja sitten se luetteli kolme asiaa, joista viimeinen oli että) hyväksyy sen, että oma totuus ei ole kaikkien ihmisten totuus. Että tiskivuoroja ja sen sellaista, jos joku vielä pysyi kärryllä. Niin putosi viimeistään tässä vaiheessa, niinkuin siinä vanhassa nenästävetämistarinassa, jossa kerrottiin hölmöläisistä, jotka olivat hevoskärryssä oikein laumameiningillä, ja niitä oli äks määrä ja aina milloin missäkin mutkassa yy määrä putoili pois, ja kun niitä oli aikansa tiputeltu, niin kertoja ottaa ohjat käsiin ja kysäisee, että ootko vielä kärryllä. Ja kuulija, että oon, ja että siihen sitten pitää kertojan lohkaista jotain tosi nasevaa, että oot se sinäkin hölmöläinen, kun oot kärryillä, eikä kertoja itse huomaa, että on ottanut ohjat käsiinsä.
18.1.2010 klo 23:29
Samuli Sorvari kommentoi:
Mä nyt kuitenkin vielä kehtaan väittää, että kyllä mielellään kuulisi enemmän puhuttavan epäitsekkyydestä ja lähimmäisenrakkaudesta, kuin oman hyvinvoinnin edistämisesestä ja “oman elämänsä kuntoonlaittamisesta”. Tottakai nekin ovat tärkeitä asioita, mutta kertokaa nyt hyvät ihmiset, milloin elämä on niin hyvässä jamassa että on aika ajatella muita?
En todellakaan ole mikään elävä esimerkki tuosta epäitsekkyydestä (kaikkea muuta) mutta en silti suostu mukaan siihen ajatusmaailmaan että jokainen hoitakoon omat asiansa ja hyvinvointinsa. Nykyisellään kapitalistinen yhteiskunta on kyllä omiaan sulkemaan silmät näkemästä mitään epäkohtia lähellä tai kaukana maailmassa, kunhan oma elämä ja kulissit on kunnossa.
Mutta toisaalta ymmärrän hyvin myös teitä jotka olette eri mieltä. Vaikea on potkia tutkainta vastaan. Nykyisellään yhteiskunnan perusyksikkö vain pienenee ja pienenee. Entivanhaan oli kyläyhteisöjä, sitten oli perheitä. Nyt puhutaan yksilöstä. Surullistahan se on ja ei mun nähdäkseni johda mihinkään kovin hyvään.
Tämä ei ole suunnattu kenellekkään vaan kaikille. Eritoten itselleni. Jos jaksoit lukea tänne asti, niin olet reipas. Palkitse itsesi vaikka lahjoittamalla varoja Haitin katastrofin pelastustöihin.
19.1.2010 klo 9:34
Anna K. kommentoi:
Sehän oli ilahduttavan pontevaa puhetta, Samuli S. Jos nyt vaikka minä kommentoin sitten vielä.
Ei kai lähimmäisenrakkaus ja oman elämän onnellisuus sulje mitenkään pois toisiaan, päinvastoin. Minäkin kaipaan kyläyhteisöjä ja ylipäänsä yhteisöjä, joissa toista autetaan tarvittaessa. Suoraan sanottuna koin vastikään melkoista tuskaa tästä nykyisestä maailmanmenosta, mutta opin sen kautta ettei tuska auta, vaan tekeminen. Olen ollut ihminen, joka aina on haikaillut kaiken menneen perään luullen että asiat oli silloin varmasti sata kertaa paremmin kuin tänään. Ja siltä se vieläkin tuntuu jos oikein alkaa ajatella mitä kaikkea maailmassa nykyään on. Mutta ei voi olla tarkoituksetonta, että minut on luotu elämään juuri nykyään eikä ennen, ja siten tekemään voitavani nykyajassa. Mitä sitten voin tehdä? Ympärilläni on paljon pahoinvointisuutta, lähellä ja kaukana. Läheltä on luonnollista aloittaa, omasta itsestä. Hyvinvointi luo hyvinvointia. Ajattelen ennen kaikkea omaa perhettäni. Lapsiani, joita kasvatan kohtaamaan tämän maailman, siinä minulla on kaikista suurin vastuu. Puolisoani myös. Jos olet itse kieroon kasvanut, niin mitenpä minä sitten heitä autan? En mitenkään, lapseni perivät samat vaivat kuin minä vanhemmiltani ja painivat ongelmiensa kanssa. Läheisiäni ei auta yhtään jos kannan tuskaa ja huolta koko maailman murheista ja lahjoitan säännöllisesti varoja kaukaisten maiden köyhille.
Katastrofiapu on tietenkin hyvä ja välttämätön asia ja maailmanparantaminen niin ikään, ja tarvitaan niitäkin jotka luoennoivat isoon ääneen miten parantaa maailmaa, mutta kaikista konkreettisin apu tulee kun aloittaa maailmanparantamisen läheltä.
Jaa että milloin on aika ajatella muutakin kuin itseä? Varmaan monesti menee niin päin, että ensin ajattelee muita kuin itseä, on huolissaan esim. lapsistaan jotka kasvavat tähän maailmaan. Kunnes huomaa että on välttämätöntä ajatella itseä jotta omia lapsiaan voi auttaa. Näin olen minä kokenut. Kukin saa aivan vapaasti olla toista mieltä!
19.1.2010 klo 10:44
matti m. kommentoi:
Kylläpä herätti tunteita tämä keskustelu, sekä hyviä että huonoja!
Anna K:lla oli monta hyvää pointtia, varsinkin tahdon yhtyä niihin ajatuksiin, mitä sanoit aikuisen ihmisen vastuunoton tarkoittavan. Toisaalta en haluaisi nähdä kaikkia inhimillisiä heikkouksia sairautena – tai toisinpäin, että ihminen on terve vasta kun täyttää ne lukuisat kriteerit joita luettelit. Kaikki nämä ilmiöt on tuttuja ihmiselämälle, lienee kautta aikain, riippumatta siitä eletäänkö wanhan vai uudenaikaisesti. Ne kuuluu elämään. Jos ja kun itsellekin on osa näistä taakoista annettu, niiden kanssa kannattaa tehdä työtä, mutta ehkä niihin ei tarvi suhtautua kuten syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen. Paitsi silloin kun ne kärjistyy niin että haittaavat elämää vakavasti. Nämä on muuten vaikeita asioita keskustella, kun meillä kaikilla voi olla samansuuntasia kokemuksia, mutta kuitenkin eri leveys- ja syvyysasteilla. On luonnollista että kiinnittää voimakkaammin huomiota sellaisiin ilmiöihin yleensä, jotka itseä on koskettanu erityisen läheltä.
Samuli S: “Kapitalistinen yhteiskunta” on oiva haukkumasana joillekin ilmiöille tässä yhteiskunnassa, mutta käsitteen todellinen sisältö lienee hankala määrittää. Harrastusmielessä erilaisia talous- ja yhteiskuntaideologioita lukeneena voin kuitenki sanoa, että nyky-yhteiskunnalla ei ole juuri mitään tekemistä kapitalismin, siis täysin vapaiden markkinoiden kanssa. Ei Suomessa, ei Ameriikassa eikä kyllä muuallakaan. Me elämme sekataloudessa, jossa osa markkinoista saattaa olla näennäisen vapaita, mutta kuitenkin valtion vaikutusvalta lähes alalla kuin alalla on yllättävän suuri. Veroastekin, eli se miten paljon valtio näkee hyväksi käyttää omaisuuttamme meidän puolesta parempiin(?) tarkoituksiin, on reilusti yli 50%. Ja jos katsoo pitkän aikavälin kehitystä, valtion valta ei suinkaan ole vähentynyt vaan päinvastoin uusien lakien ja asetusten myötä jatkuvasti lisääntyy. Miten tämä kehitys näkyy yhteiskunnan nykytilassa, olemmeko tyytyväisiä siihen minkälaisissa olosuhteissa elämme? Johtopäätökset voi jokainen vetää itse. Kapitalismiksi en tätä kuitenkaan sanoisi, tämä on jotain ihan muuta. Mitä vähemmän valtio puuttuu ihmisten elämään, sitä lähempänä saatamme olla kapitalismia – ja itseasiassa lähempänä sitä wanhan ajan meininkiä jota joskus maaseudulla on eletty. Toisista välittäminen on tärkeää, mutta uskon että se toteutuisi paljon paremmin ja oikeudenmukaisemmin, kun se ei tapahtuisi lain asettaman pakon edessä. Siellä missä ei ole valtion turvaverkkoa, ihmiset muodostavat vapaaehtoisia turvaverkkoja – harva kun oikeasti haluaa elää yksin ja omillaan. Näissä turvaverkoissa on se hyvä puoli, että ne aiheuttavat molemminpuolista suoraa sitoutumista ihmisten välille. Nykyinen valtiovetoinen sosiaaliturva on kasvotonta ja sillä tavoin vastuutonta.
Toivottavasti osasin esittää pointtini oikein. Jos nyt tulee mieleen että masahan on kunnon “riistokapitalisti” (mitä se oikein tarkoittaa, ja mitä kapitalismi tekee tuossa sanassa?), niin se tarkoittaa etten osannut :)
19.1.2010 klo 11:32
matti m. kommentoi:
Sellainen asiavirhe pitää tuosta omasta kommentista korjata, että tuo (kokonais)veroaste jonka kehuin olevan yli 50%, on todellisuudessa “vain” noin 43%. Kehityksen suuntaa osoittaa noin 7 prosenttiyksikön kasvu vuodesta 1980. Veroasteen kehityksen näkee esim. täältä: http://www.veronmaksajat.fi/fi-FI/tutkimuksetjatilastot/kansantaloudentunnuslukuja/veroaste?SetLayoutSuffix=
2000-luvun alun trendi on ollut loivasti laskeva, mutta kovin hyvää ei kuulosta olevan luvassa tuleville lamavuosille.
Mutta tämä nyt menee jo vähän tekniseksi :)
19.1.2010 klo 13:13
Samuli Sorvari kommentoi:
Matti: Olen pahoillani ja osoitin yleissivistyksen puutteeni pahoin. Käytän nimittäin sanaa kapitalismi kuvaamaan maailmaa, jossa tuloerot kasvavat (rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät). Siihen maailmaan kuuluu mielestäni oleellisesti ajatus siitä, että jokainen huolehtikoon omista asioistaan, tärkeintä että itsellä menee hyvin.
Mielenkiintoista keskustelua ja myös tunteita herättävää. Osittain tässä puhutaan kyllä päällekkäin ja osittain eri asioista. Painotuseroja on kuitenkin havaittavissa ja nehän ne vasta tärkeitä ovat.
Ja Anna Koo: Jos tätä asiaa tarkastellaan kristillisten perusarvojen kautta, voidaan perustellusti sanoa, että toisten ihmisten auttaminen ja esimerkiksi ajallisten varojen jakaminen köyhille ovat hyviä asioita. (Et sitä varmaan kiellä). Mutta missä sanotaan, että “laita ensin oma elämäsi kuntoon ja auta sitten muita?”
Edelleen ymmärrän, ettei yleisesti ottaen sairas voi tervettä auttaa, mutta mihin tässä verrataan? Jos ajatellaan henkisellä tasolla, rajaa on vaikea vetää, mutta aineellisesti ajateltuna länsimaalaiseen elämäntyyliin tottunut ihminen (varsinkin siis minä itse) ei usein tajua, miten paljon maailmassa on esimerkiksi todellista aineellista puutetta. Mutta ainiin, sehän on jossain kaukana, ei siitä kannata välittää.
19.1.2010 klo 13:28
Anna K. kommentoi:
No vaikka “rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” tarkoittaa minusta sitä, että lähimmäistä tulisi rakastaa yhtä paljon kuin itseään. Huolehtia hänestä niin kuin itsestäänkin huolehtii. Ei se ole sen kummempaa. Joskus ihmiset eivät osaa huolehtia edes itsestään, silloin ei ole mahdollisuuksia lähimmäisestäkään huolehtimiselle. Minusta tuntuu ettei me olla loppujen lopuksi edes eri mieltä näistä asioista. Kunhan ymmärrettäis mitä kumpikin tarkoittaa.
19.1.2010 klo 13:32
Samuli kommentoi:
Anna K: Juuri niin. Suunnilleen samaa mieltä ollaan, pienellä painotuserolla. Ja ymmärrän, että kun olet vahvasti kokenut, miten tärkeää tuo itsestä huolehtiminen on, haluat sitä painottaa. Allekirjoitan sen, mutta yritän kovasti kapinoida nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyyttä vastaan ja siksi jääräpäisesti saarnaan tätä toista näkökulmaa. Nyt vaikenen, ehken kuitenkaan iäksi.
19.1.2010 klo 14:32
matti m. kommentoi:
Hienoa keskustelua! Painotuseroja on ja hyvä niin. Minä halusin omassa puheenvuorossani painottaa tässä nyky-yhteiskunnan kehityksessä valtion roolia, joka minusta näkyy mm. Sampan kokemana yksilökeskeisyytenä ja toisista piittaamattomuutena. En ihan täysin yhdy tähän kokemukseen, mutta sanotaanko että 68-prosenttisesti kyllä :)
Olen vakavasti miettiny, voiko lain takaama monipuolinen ja kattava sosiaaliturva olla yksi keskeinen syy siinä, että ihmiset vähemmän piittaavat lähimmäisistään? Ei ole enää pakottavaa tarvetta huolehtia muiden puolesta, kun valtio on luvannu hoitaa. Ja maksetaanhan me jo veroja siitä ilosta. Valtio välikätenä häivyttää yhteyden “auttajan” ja “autettavan” väliltä – mikä motivoi auttamaan tällä tavalla, kun oman panoksen vaikutus tuntuu lähinnä virtuaaliselta? Sinne ne minun pennoset hukkuu johonki pohjattomaan kirstuun. Etlan Hannu Kaseva tuumasi kerran Kalevassa, että työnantajien kynnys irtisanoa porukkaa on madaltunut, koska he tietävät ettei irtisanottu jää heitteille, vaan sosiaaliturvan piiriin.
Äkkiseltään voi tulla mieleen, että hirveä sekasorto siitä vain seuraisi jos nyt alettais sosiaalietuuksia pienentämään. Toisaalta voi miettiä, ovatko vaikkapa asunnottomuus, alkoholiongelmat, perheiden hajoamiset, väkivaltarikollisuus tai työttömyys kadonneet tai vähentyneet hyvinvointivaltion kehittymisen myötä? Itse ajattelisin, että tällainen “yksityinen sosiaaliturva”, jonka yhtä muotoa edustavat tässäkin blogissa mainitut kanakeitot ja sämpylät, pullaa tietenkään unohtamatta, voisi olla hyvinkin tehokasta. Ja siihen myös vapautuisi huomattavat resurssit, kun julkista sosiaaliturvaa alettais säädellä vähän kriittisemmin.
19.1.2010 klo 15:40
Anna K. kommentoi:
Päätin jo hiljetä ja sitten en osannut kumminkaan. Täällä on minusta mukava keskustella sen takia, että kirjoittaessa jokainen halukas saa suunvuoron, ei tarvitse puhua päälle, ja saa rauhassa punnita ajatuksensa. Huono puoli on se, ettei tiedä keiden kaikkien kanssa oikeasti keskustelee. Luulee keskustelevansa Sampan ja Empun ja Matin kanssa, mutta taustallahan saattaa olla ties kuinka monta lukijaa joista ei tiedä. Pitäis sitten osata asettaa sanansa heillekin. Se on tätä virtuaalista hämäryyttä. Mukava jokatapauksessa oli jutella, kiitos osallistujille jos tämä nyt tähän tyrehtyy.
Mutta kyllä me Samppa samaa mieltä ollaan siitä yhteiskuntamme yksilökeskeisyydestäkin. Minä en vain niin paljon edes puhunut siitä.
19.1.2010 klo 18:49
Emppu kommentoi:
Kommenttia pukkaa, mukavaa.
Tuli mieleen, että osaako Anna K.:n “sairas ihminen” parantaa itse itsensä, parantua ilman toisten apua? Vai ovatko nämä henkisetkin paranemisprosessit yhteisiä? Kun puhutaan, että ensin täytyy huolehtia itsensä kuntoon, ennen kuin ryhtyy toista auttamaan. Olisiko helpompi auttaa itseään, jos kasvinkumppani olisi kuitenkin ensin kunnossa, mikä on tämä järjestys? Yhdyn Samppani mielipiteeseen hänen ensimmäisessä kommentissaan täysin. Kunpa kaikki olisikin yksinkertaista, tai ainakaan ei kovin monimutkaista. Tiedän ihmisiä jonkun verran, joista toiset ovat enemmän itsekkäitä ja toiset vähemmän. Mutta esimerkiksi tyytyväisyys ja tasapainoisuus eivät ole ainakaan suoraan verrannollisia edelliseen, pikemminkin ehkä hieman kääntäen. Siis tämä vain miten minä näen asiat ja ihmiset.
Ihminen ajattelee itseään luonnostaan yleensä liikaakin. Täytyisi löytää jotain muita tapoja nimetä ja ratkaista ongelma josta puhutaan.
Minä en haikaile menneitä aikoja, en köyhän mäkitorpan lapsia jotka juoksevat paljain jaloin saunan taakse asialle ja näkevät siinä pieniä kiemurtelevia otuksia. En haikaile ollenkaan sen aikaisen sosiaaliturvan perään. Sitähän olisi jo Leevi-poika myyty nokipojaksi jollekin hyväätarkoittavalle kolarille jne… ;)Uskon kyllä, että me elämme ihan oikeaan aikaan. Mutta se taas ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö tässä ajassa olisi ongelmia, joita pitää muuttaa. Ensisijaisesti minun täytyy äitinä ajatella lapsiani ja perhettäni, mutta ei se aina voi jäädä siihen. Tarvitaan päättäjiä ja kaikenlaisia vaikuttajia jne. jne. (bloginpitäjiä)!
Tällainen keskusteluhan on aivan parasta juuri täällä! Tulee vähän punnittua mitä sanoo, ainakin tosi vähän. Hehe.
19.1.2010 klo 19:24
mummu kommentoi:
Tuli tässä mieleen eräs vanha sananlasku tai aforismi: “Kukaan ei ole niin köyhä, ettei hänellä olisi jotakin annettavaa toiselle, vielä köyhemmälle. Eikä kukaan ole niin rikas, ettei hän voisi saada lisää toiselta, vielä rikkaammilta.”
Mahtavia ja monipiuolisia keskusteluja!