Kumpi on tärkeämpää, se miltä asiat näyttävät, vai se, miten ne oikeasti ovat? No tokihan tämä oikea oleminen on tärkeämpää. Se, että minä tykkään tuosta Sampasta vaikka en aina näytä siltä että tykkäisin. Pääasia että tykkää, vaikka naama irveessä.

Se onkin sitten oma ongelmansa, että miten se näyttäminen ja oikea oleminen erotetaan toisistaan, mistä tietää millä puolella milloinkin pitää olla? Jos meidän kanat näyttävät terveiltä ja onnellisilta, niin ne ovatkin sitä, ainakin minun näkökulmastani. Samoin, jos talo näyttää sotkuiselta, niin harvemmin se kovin siistikään siinä tapauksessa on. On vaikea näyttää oikein onnelliselta, jos masentaa (vaikka joltakin poliitikolta kai  sekin varmasti onnistuu.) Mutta eihän kaikki ole niin yksinkertaista kumminkaan päin. Sellaisen älykkään havainnon olen tehnyt, että jotkut asiat ovat sitä miltä näyttävät, ja jotkut asiat eivät ole. Niin kuin meidän Viiru esimerkiksi: sillä on matoja, mutta vain minä näen sen (hännänpää on kippurassa), mutta joku vierailija voi ihan hyvin sanoa, että onpa teillä herttainen hyvinvoivan näköinen kissa. Kokonaan eri asia on se, miten ne madot saadaan sieltä pois, ts. miten drontal-tabletti saadaan sullottua sen kurkusta alas. (Kaikkea on kokeiltu, ja turvauduttu jopa 30 euroa maksavaan valeluliuokseen, jota vain eläinlääkäri voi määrätä.)

Mutta tähän alkuperäiseen ongelmaan siis vielä palataksemme. Olen ollut huomaavinani, että on ihmisiä, jotka mieluummin paneutuvat siihen näyttävyyteen, toisin sanoen laittavat ja kunnostavat sitä näkyvää. Kun kaikki näyttää hyvältä, niin eiköhän se kaikki olekin silloin oikein hyvää? Yksi logiikka tuo. Toinen on sitten se, ettei niin panosteta siihen näkyvään, vaan panostetaan asioihin siellä ruohonjuuritasolla. Jos ei olla terveitä, niin aletaan tervehdyttämään ensin sielua, ja sitten vasta, kun sielu on reilassa (eli ei koskaan), niin ryhdytään panostamaan kropan huoltoon. Kun huusholli näyttää siltä, että se on ylösalaisin, niin ei uskota silmiämme vaan ajatellaan vain, että tämähän vain näyttää tältä, ei tämä oikeasti ole tällainen tämä siivo. No, jos joskus satummekin tulemaan siihen tulokseen, että huusholli on sekaisin, niin ajattelemme sitä perimmäisen kaapin perimmäisen nurkan pölykertymää viimeisen rojun takana, ja järkeilemme, että kaiken sotkun syy ja alkutodellisuus on lähtöisin sieltä. Ja siivouksen on siis lähdettävä sieltä. Ja koska emme välitä, miltä siivous ulospäin näyttää, vedämme kaapista ronskisti kaikki rojut ulos ja sukellamme jynssäämään peränurkkaa, johon tietysti väsymme pian ja jätämme siivouksen sikseen. No, miten tämä nyt muuttui vaivihkaa passiivista me -muotoon? Salakavalaa…

Joka tapauksessa, olen kuitenkin huolissani siitä, että tänä aikana asiat näyttäytyvät liikaa sellaisina, minä ne näyttäytyvät, ts. miltä ne asiat näyttävät. Syynä lienee kaiken maailman netit, kuvakalleriat ja veispuukit (ja plogit). Tämän päivän nuoret eivät ole välttämättä vioittuneita, mutta he ovat paljon kuvoittuneempia kuin minä olin nuoruudessani. Veispuukkiin isketään päivittäin kuvia itsestä, ja samalla kommentoidaan kavereiden kuvia mm. seuraavanlaisilla kommenteilla: Iihana :):) Suulonen!!!! Jne. Sitten syynäillään tarkasti, miltä kukanenkin näyttää missäkin kuvassa. Siinä on helposti koko nuoruuden ajan nenä kuvaruudussa kiinni (ja kuvaruutu läskissä). Minulla oli nuoruus puoli elämää sitten, ja se ei ollut mitään superhelppoa aikaa, en sitä väitä ollenkaan en, mutta onneksi silloin oli merkitystä kuitenkin enemmän sillä olemisella!

Ja sitten, kaikki kokeneet saavat neuvoa, miten drontal-kammoisen kissan saa puhtaaksi leveistä heisimadoista…

Mauri Kunnaksen kirjat ovat hyviä. Niistä tykkäävät kaikki, historian ja äidinkielen opettajatkin. Jouluna meille ilmestyi Robin Hood -kirja, jota on luettu sittemmin ahkerasti, päivittäin. Lapset ovat imeneet joka sanan, kuvan, vitsin ja kertomuksen. Henkilöistä puhutaan ja äidiltä ja isältä kysellään, missä Sherwoodin metsä on ja onko Robin Hood vielä olemassa.

Ja sitten leikitään. Leevi on Robin Hood, Martta on veli Tuck, äiti on Pikku-John, Salli Alan a Dale ja isä tietysti Nottinghamin sheriffi. Martta juoksee tämän tästä äidin luo nojatuolin viereen ja kysyy, että “mikä minä olin?” “Veli Tuck”, on vastaus ja sitten kysytään että mikä äiti on, ja kun äiti ilmoittaa olevansa Pikku-John niin sitten halataan. Jos ei muisteta heti halata, niin veli Tuck kyllä muistaa muistuttaa.

Martta on kovapäinen kaksivuotiaaksi. Mutta äiti on ovela. Hän on keksinyt, että päiväunille mennään Sherwoodin metsään ja siellä tapahtuu tänään jänniä juttuja. Jos veli Tuck ei tottele, niin Pikku-John sitten itkee. Äiti on huomannut, että Veli Tuck on vähäsen tottelevaisempi kuin Martta. Siis vähäsen. Välillä äiti tarvitsee apua, täytyy vaikka tuoda Sallille ei kun Alan a Dalelle lelu. Joskus Martta on reipas ja tuo lelun, ja antaa heti myös ohjeen: “Tano hyvä veli tuk!”

Yhtenä iltana kello oli paljon, äiti oli väsynyt ja istui jo hyvin kumarassa nojatuolissaan. Äidillä oli vaippa sylissä, mihin hän yritti pyydystää alastonta Marttaa. Se oli aika epätoivoinen tehtävä äidille, jolla ei vielä toinen jalka kantanut sitä vastoin kun pyydystettävällä kantoi erittäin hyvin jokainen jalka ja käsi joita näytti olevan paljon kun ne heiluivat sinne ja tänne ja tuonne. Pikkuinen vikkeläliikkeinen tyttö kävi sieppaamassa juuri nukahtaneelta vauvalta tutin suusta. “Tano huono veli tuk!” “Tutti takaisin ja heti”, yritti äiti mutta huomasi pian että ensin on tosiaankin sanottava “huono veli tuk”. Lopulta tuo pikkuinen alaston munkki laittoi ihanasti tutin Alan a Dalen itkevään suuhun, ja taloon laskeutui siltä osin hiljaisuus. “Tano hienoa veli tuk!” “Mikä julma olento”, ajatteli äiti itku kurkussaan ja tyhjä vaippa sylissään samalla kun munkki viipotti juoksujalkaa aivan väärään suuntaan ohjeistaen että nyt pitäisi sanoa “iliootti veli tuk!”

Katselin tuossa hetki sitten ikkunasta ulos ja nauraa hekotin. Seisoin yläkerran aulassa huonossa ryhdissä keppeihin nojaten ja olin hyvällä tuulella. Salli nukahti hetki sitten, ja pakkasin muun puurokouluväen opettajineen luistelutunnille pullineen ja kuumine mehuineen. Kova oli pukemistouhu ja ähellys, mutta lopulta ulko-ovi sulkeutui ja talon täytti mummulamainen hiljaisuus ja rauha. Mikä ihanuuden ihmeellinen ilmentymä tämä hiljaisuus! Kuuluu vain pupujen pieni nakerrus kun touhuavat omiaan. Kuuluu myös, kun seinäkello raksuttaa omia aikojaan. Rakastan seinäkellon raksutusta, kuulen sitä niin perin harvoin.

Niin ja tosiaan nauraa hekotin, kun olin päässyt yläkertaan ajoissa, ja näin kuinka luisteluretkeläiset olivat ylittämässä Hailuodon tietä. Lapsilla oli jo valmiiksi jääkiekkokypärät päässä, reput selässä ja Heinin repusta pilkisti luistinta toisesta taskusta ja termospulloa toisesta. Ison tien jälkeen tulee pieni alamäki, jonka alussa Leevi kipusi takaisin potkurin kyytiin ja Martta istui pulkassa. Heini katsoi että kaikki on valmista ja antoi mennä. Niin hauskalta näytti meno, yksi kypäräpäinen Martta heilui pulkassa kun pulkka ei suostunut kulkemaan suoraan vaan halusi mieluummin mutkitella metkasti. Potkuri oli paljon järkevämpi ja Leevi istui kyydissä kuin tatti. He näkyivät enää pieninä pisteinä ja kohta katosivat pajukon taakse, mutta silti näin mielessäni rakkaiden lapsieni onnelliset, odottavat katseet. Eväät repussa ja luistelutunti edessä, mikä riemu! Mennyt viikko on ollut yhtä sillisalaattia meille, kun hoitajia on ollut sen seitsemää sorttia, lapset ovat silmin nähden siitä kärsineet, vaikka hoito onkin ollut hyvää. Heiniä ja elämän tasaantumista on odotettu takaisin jo kymmenen päivää. Nyt on taas kaikki hyvin ja minäkin voin rentoutua. En itse pääse vielä nauttimaan talvesta enkä luistinradoista, mutta olen ihan kevyenä ilosta, jota tunnen noiden pienokaisien puolesta!

Nyt on vähäsen aikaa ja minä aion lukea kirjaa. Minulla on nyt Juhani Aho -kausi ja eilen päätin Papin tyttären ja aloitin Papin rouvan. Mielessä oli pyörimässä nämä sivuseikan keskustelut, ja monta kertaa kirjaa lukiessani tuli mieleen, miten ihminen voi ajautua tekemään vääriä valintoja, vaikka ei tahtoisi. Aho on taitava kirjoittaja, nuo tunteet, ajatukset ja teot tulevat niin lähelle että ne ovat ihan omia. Tulee luettua ja ihmeteltyä, mitä tämä elämä oikein on. On ollut ja on olemassa  miljardeja ihmiselämiä, niin erilaisia! Mihin me kaikki pyrimme? Haluamme olla terveitä ja tasapainoisia, mutta vaikka tuntisimme itsemme ja rajamme, ottaisimme vastuun, niin siltikin elämä voi olla raskasta ja vaikeaa. Niin moni joutuu kokemaan vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Oma elämä tuntuu välillä pehmeältä hattarapumpulimössöltä kun kuulee toisten kertomuksia. Joskus taas ihmettelee tosissaan, että miten kummassa tämä elämä on juuri minulle niin vaikeaa?

Aikuiseksi olen pikkuhiljaa kasvanut, ja huomannut, että aikuisena olo on yhtä ihmetysten sekamelskaa. Tämä olemassaolo ja kaikki asiat elämässä ovat niin moniulotteisia ja ristiriitaisia, ettei mitään voi saada kursittua kokoon. Moni sisustaa kotiaan ja siivoaa ja pitää kaiken näkyvän materian tarkoin järjestyksessä ehkä juuri sen vuoksi, luodakseen oman maailmansa, jossa kaikki sujuu ja on loogista. Haitit ja kaikki muut kaoottiset asiat suljetaan pois, kun niitä ei pystytä käsittelemään järkevästi.  Ei kai yksi ihminen voi millään käsittää kaikkea mitä maailmalla tapahtuu. Kun tässä kähipiirissäkin on käsitettävää kylliksi.  Sen vuoksi minusta tuntuu, että Antti Hyry on viisas mies.