Lähipiiri on esittänyt kommenttejaan, että Sivuseikassa saisi olla jo juttu. Kun olisi kerrankin jotain asiaakin. No täältä nytten sitten pesee, sovitaan näin. Itse en kyllä vastaa seurauksista, enkä asiastakaan, koska tuntuu että asia on juuri niin kaukana että kiinni sitä ei ainakaan saa.

Olen aiemminkin maininnut, että en osaa kirjoittaa mistään aiheesta, varsinkaan jos sattuu olemaan tarjolla kovasti jutun juurta. Kirjoitan mieluummin niitä näitä, seestyneellä tyhjällä mielellä. Silloin tämä minun järkeni pelaa. Mutta jos tulee tapahtumia, liikaa trafiikkia ja jopa myrskyä, niin aivoni nostavat kädet ylös ja pyytävät armoa ja aikaa. Kyllä se kynä pysyy kädessä kun vene lipuu peilityyntä vettä pitkin, mutta mitä siitä tulee jos vaahtopäitä tunkee niskaan ja kynää pitelevä käsi lipsahtelee heiluvassa veneessä sinne tänne. Yritän nyt kumminkin rohkeasti, koska minulla on hyvät tekosyyt kehnoon juttuun. Olenhan saanut aivotärähdyksen ja menettänyt muistiani. Kuka lukija siinä enää kehtaa tiedustella syytä jutun alhaiseen tasoon. Et sinä ainakaan.

No kävipä tässä päivänä muutamana niin, että heräsin sairaalan sängyssä. Olin heräämössä ja ympärilläni hääri hattupäisiä ja hattupäättömiä ihmisiä. Näin joulukoristeita ja kysyin, miksi olen täällä ja onko joulu jo mennyt. Ystävälliset ihmiset kertoivat, että olen pudonnut hevosen selästä ja reisiluu on murtunut ja se on jo leikattu ja siellä on nyt rautaa. Minä en uskonut jutusta mitään, ajattelin että nyt noille on joku syöttänyt pajunköyttä, enhän minä ole käynyt ratsastamassa päinkään, ja eihän minulla mene luut poikki, minä olen aivan tavallinen tavis, ei näitä satu kuin tarinoissa. Mitä nyt vähän jalka ja jokunen muukin paikka on kipeä, ei muuta. Minulle pistettiin vuoroin kipulääkkeitä ja vuoroin pahoinvointilääkkeitä, ja sen johdosta olin kipeä ja pahoinvoiva, ja ylenantopusseja kului tiuhaan. Kysyin, että tietääkö kotiväki tästä, ja hoitajat sanoivat että kyllä, olet puhunut miehesi ja lapsesi kanssa puhelimessa. Ai jaa, ajattelin.

Osastolla olo oli vähän selkeämpi. Tunnelma oli hilpeä ja rento, ja minua nauratti herkästi ja kysyin hoitajalta, onko hän karjalasta kun puhuu noin. Hoitaja sanoi, että hän on savosta, eikä häntä se asia  huvittanut sen enempää. Minä ajattelin että jo on tosikko savolainen. Soitin kotiin ja en tajunnut vielä ollenkaan, että joulu on viiden päivän päästä, minä en ole siivonnut kuin yhden pienen kaapin keittiöstä enkä ole paketoinut yhtään lahjaa. Olin täysin keskittynyt omaan tilaani ja epämiellyttävään tietoon siitä, että minulla menee virtsa suoraan pussiin putkea pitkin.

Kotona pärjättiin mainiosti kaikki kuusi päivää, kun minä olin poissa. Paketit oli paketoitu, kuusi ostettu ja koristeltu, joulutontut ja kynttilähommat ja muut rojut oli aseteltu pitkin pirttiä. Samulilla oli ollut mahtavia hetkiä lasten kanssa jouluvalmisteluissa, hän oli päättänyt että nyt saavat lapset koristella ja laittaa kaikki mielensä mukaan. Kaikilla oli mukavaa. Samuli osti myös kinkun ja muut jouluruoat. Soittipa hän vaimolleen sairaalaankin, että mitä pitää ostaa, mitä haluaisit. Vaimo sanoi pehmeällä sointuvalla äänellä hellästi, että kuule Samppa, minä en tarvitse ihan mitään, kunhan pääsen jouluksi kotiin. Kaikki ruoat ja muut ovat ihan sivuseikka tässä hommassa. Samuli oli ahkera, hoiti lapset vauvasta vanhimpaan, pesi pyykit, siivosi ja järjesteli ja odotti vaimoa kotiin.

Jouluaatto sitten lopulta koitti, ja sairaaloitunut rampa nainen sai luvan lähteä kotiin. Tuntui ihanalta päästä jouluksi kotiin. Menimme aatonviettoon ensiksi mummulaan, jossa näimme pukin ja saimme lahjoja. Minä sain ihania lahjoja paljon, makasin sohvalla ja kiittelin, mutta samalla katselin huolestuneena miestä, joka on yksin joutunut venymään sinne sun tänne. Hän ei saanut edes lahjoja, muuta kuin kaksi kirjaa, joista toisen hän oli ostanut jo syksymmällä ja lukenut, ja toisen hän oli ostanut vaimolleen joululahjaksi. Minä masennuin, että nyt tämä joulu on kyllä liian kova tuolle miehelleni. Ei siinä vielä mitään. Illansuussa lähdimme kotiin. Kotona oli pirtti, joka oli aika kylmä, pieni kuusi nökötti noloissaan nurkassa, keittiön ruukussa oli rupsahtaneita käpertyneitä hyasintteja ja hedelmäkorissa oranssi verkkopussi, jossa oli homehtuneita mandariineja. Asettauduin sohvalle seuraamaan, kuinka isä tarjoaa lapsilleen jouluaaton iltapalaa. Saarioisten lihapullia ja meiran sinappia.

Yhtäkkiä minut valtasi joulutunnelman kaipuu. Ei ollut tunnelmaa. “Onko pähkinöitä?” “Ei, et käskeny ostaa.” Ei pähkinöitä, ajattelin. Ainoa herkku mkä merkitsee jouluna jotakin. Myönsin kyllä itselleni, että en muistanut ollenkaan ajatella pähkinöitä sairaalassa, mutta yritin uskotella myös, että kyllä Sampan olis pitäny tajuta pähkinöitä ostaa. “Laitatko tulen takkaan”, kysyin ja mies laittoi. Takkaa ei oltu vain vähään aikaan lämmitetty, joten se veti huonosti ja savutti sisään. Oli kylmä, kipeä ja pähkinätön savustettu jouluaattoilta. Lapset eivät osanneet koota joululahjalelujaan, eikä Salli eikä Martta osannut ymmärtää, että nyt kannattaa olla hiljaa ja kiltisti. Ylipäätään kukaan ei osannut hoksata mitään fiksua, ja pian oltiin siinä pisteessä, että oli kylmä, kipeä, pähkinätön ja riidallinen jouluaattoilta. Onpa ihana olla kotona, ajattelin myrkyllisesti. Mies ajatteli yhtä myrkyllisesti, että ihana kun tuo vaimo tuli tuomaan tänne hyvää tahtoa.

Onneksi jouluyönä tapahtui ihme. Aamulla myrkyt ja savut olivat hälvenneet ilmasta, takka oli lämmin ja harmaat mandariinit olivat hävinneet verkkopusseineen. Minä olin saanut pinnistettyä aivoni  äärimmilleen ja olin tajunnut jotakin siihen suuntaan että nyt ei olisi varaa valittaa, ainakaan kauheasti. Vaikka on kurja olo ja jalka kipeä, niin ei se ainakaan tuon miehen syytä ole.

Alkuhankaluuksien jälkeen tuntuu nyt siltä, että ei tämä hullumpaa ole. Olen tutustunut taas enemmän Viiru-kissaamme, joka mieluusti loikoaa kanssani sängyllä tai sohvalla. Saan elää slow lifea, ja mikäs sen muodikkaampaa. Sinä aikana, kun Samuli on noussut sängystä, laittanut tulet piisiin, hakenut puita, vaihtanut kolmet vaipat ja neljät vaatteet, keittänyt puuron, pannut pyykkikoneellisen pyörimään, komentanut tyttöjä, tyhjännyt tiskikoneen ja käynyt vessassa, minä olen saanut pyydystettyä kyynärsauvalla ruskean villasukan lattialta käteeni. Kummatkaan emme siis ehdi laiskotella ollenkaan.

Että tämmöistä tällä kertaa. Toivotan oikein tyytyväistä, armorikasta ja parempijuttuista uutta vuotta 2010 sinulle!