Pikkutiernojen (Saara-Kaisla, Olga, Liina ja Sohvi) kilpailusuoritus. Upea esitys tytöiltä!

Olin muutama viiko sitten ratsastamassa. Viime ja tänä lauantaina äiti on ollut ratsastamassa Aksu- nimisellä hevosella(ei mikään poni vaan iso hevonen) äiti on ratsastanu myös sielä missä mä kerron kohta tarkemmin. Sain harjata Aksua se oli tosi kiltti, minä talutin sitä ja sain syöttää sokerin ja se melkein astui minun jalan pääle kun minä puhistin kaviota. Ensi kerralla mä saan käyä sen selässä. Se on kilpahevonen. Minä olin Oulunsalon ratsastuskoululla ratsastin Summerilla ja arvatkaa mitä? äiti sai ihan saman hevosen kuin minä. Summeri on SUPER killtti ja tallin luottoratsu en vielä laukannu mutta ratsastin yksin ainakin puolet tunnista.

Meidän Leevillä on toisinaan tosi hyvä mielikuvitus ja muisti, kun se muistaa mitä kummallisimpia sanoja pitkienkin aikojen takaa. Tai no, en minä ihan varma ole, onko siitä niin pitkä aika, kun meillä on viimeksi käytetty sanaa hermoraunio. Joka tapauksessa, yhtenä aamuna hän lauleskeli puuroa odottaessaan jotain “hermoraunio, heeermoooraaaunio, heeer…”  ja niin pois päin. Yhtäkkiä Martta nousi seisomaan tuolillaan ja kääntyi minuun päin ja kysyi: “Kuka te on?” “Ai kuka kuka”, kysyin kuuntelematta ja ajattelematta. “Te Raunion Hermo!” Minä kerroin, etten tiedä, saattaa se joku olla mutta eipä ole vielä tullut vastaan sen nimistä. “Te on te te te …Ihminen! Te on ihminen, äiti!” Myönsin, että ihminenhän se usein on, harmi sinänsä, mutta näin ovat näreet. Voi kai eläinkin olla hermoraunio, mutta ihminen useimmiten. Äitikin on joskus ollut semmoinen, täytynee myöntää.

Jos ei äitiys aina oikein onnistu, niin sekös hermostuttaa. Kun ei jaksa lähteä lasten kanssa ulos tai kun ei jaksa leikkiä tai keksiä ohjattua toimintaa lapsille. Kun välillä motivaatio on tosiaan finaaleissa, niin kuin Fingerporissa se kissa. Kiinnostais tehdä kaikkea muuta kuin tätä hommaa. Mutta tosiseikkahan on, että turha yrittää mitään muuta. Silloin räjähtää talo, lapset ja lopulta äidin neulehommatkin.

Tänään oli kuitenkin mukavaa, kun pääsimme ulos. Kuvitellun vankisellin ovi aukesi yllättävän sujuvasti ja ulkopuolella oli elämää, vaikka asumme nykyisin marraskuussa. Maa oli hennosti valkoinen ja aurinko näkyi sumuisen taivaan läpi. Leevi haki varastosta ihan itsestään vanhat kaksostenrattaat ja siihen paketoitiin Salli tutti suussa ja Martta, jolla ei vielä ollut tutti suussa. Postilaatikoiden kohdalla huomasin, kun piti pysähtyä tyynnyttelemään itkevää Sallia, että tutti oli siirtynyt itotitkon suuhun. No sitä samaa väliä se tutti sitten ramppasi lopun ulkoilua, suusta suuhun. Onneksi Salli oli jo sikiunessa leikkipuistoon saavuttuamme, joten jätin tuttiasian Martan huomaan, jolloin Martta luonnollisesti hylkäsi tutin ja heitti sen hiekkalaatikkoon.

Tänään on ollut yksi niistä päivistä, jolloin aion aloittaa uudenlaisen elämän. Lopetan karkin syönnin, käyn säännöllisesti lenkillä, ulkoilemme myös lasten kanssa päivittäin. Päiväkahvilla syön vain yhden pullan tai kakun tai keksin, ja herään aamuaskareisiin ennen lapsia. Käytän aina kestovaippoja lapsilla, kertakäyttövaipat siirrän autoon odottamaan käyttöä jossain matkalla. En äkämöi kellekään, en huuda enkä hauku, en edes miehelle. Enkä koskaan soita Sampalle koulupäivän päätyttyä, että missä sitä luurataan. Lämmin, terveellinen ja alusta asti itse valmistettu ruoka on valmiina kaksi kertaa samaan aikaan joka päivä. Teen joka ilta 50 vatsalihasliikettä. Venyttelen itseni vetreäksi säännöllisesti. En jätä koskaan petejä petaamatta enkä tiskejä odottamaan myöhempiä aikoja. Otan rennosti ja hyväntuulisesti, tietysti, sillä jos kaikki nämä uudistukset toteuttaa, niin mikäs sen mukavampaa. Ja Huom! Teen näin joka ikinen päivä, aina elämäni loppuun asti.

Jossain syvällä mietteissäni en kuitenkaan usko tuohon kaikkeen hyvistelyyn. En usko, että olisin sen onnellisempi, vaikka tekisin kaikki prikulleen ja tarkasti niin kuin olisi ihanteellista. Nimittäin jo alttarin ääressä joskus yhdeksisen vuotta sitten minun annettiin ymmärtää, että elämässäni tulisi olemaan sekä hyviä että pahoja päiviä. Tähän mennessä pahat päivät ovat olleet äkämöimistä, riiteleviä lapsia, kiirettä, ravaamista, väsymystä, tiskaamattomia tiskejä, liian makeaa ja epäterveellistä ruokavaliota, lenkkejä ja ulkoiluja jotka ovat jääneet haaveeksi, sekä tekstiviestejä miehelle töihin, joissa lukee että “ressi mää en jaksa enää sekuntiakaan, mihin mää karkaan noita tuhannen tenavia, tuu ukonjäröke kotiin ja heti”. Kun tuollaisia ovat siis huonot päivät nyt, niin kyllä minua hirvittää edes ajatella, minkälaisia ne pahat päivät olisivat, jos ne eivät olisi kaikkea tuota tuttua tuoksinaa ja tuhisemista. Jotain viiltävän ja pelottavan kauheaa varmasti.

Joten minä tyydyn siihen, että vain silloin tällöin yritän jotain erittäin täydellistä. Muulloin olen ihan iloinen, kun olen vain tällainen kuin olen. Aina ei jaksa kaikkea tehdä just niin kuin oppaissa sanotaan. Mutta se oli mukava oivallus, kun hoksasin, että siitä ei tarvitse kuitenkaan repiä pelipöksyjä välttämättä. Pöydältä voi raivata muovailuvahamurut ja pelit ja pensselit sivuun toisella kädellä, ja toisella voi houkutella metelöivän pikkuväen toiselle puolelle huushollia vaikkapa dominokeksien avulla. Siihen raivaustyömaan ääreen voi sitten ihan rennosti istahtaa juomaan kahvia, ja ihan hyvin voi hymyilläkin. Kukaan ei sitä kiellä. Tai jos joku yrittää, niin sanokaa, että minä olen luvannut.