Huom. Luin jutun uudestaan ja huomasin, ja Samulikin huomautti, että tästä saa sen kuvan kun en tykkäisi lapsistani. Se on ihan väärä kuva, rakastan lapsiani niin kuin vain voi rakastaa! Tässä vain pohdin sitä seikkaa, että olenko oikeastaan kovin lapsirakas tyyppi niin kuin yleisellä tasolla. Ymmärrätte kyllä, mitä tarkoitan, jos ymmärrätte.

Huomasin yhtenä päivänä, kun puuhailin omiani tuossa kodinhoitohuoneessa, että minä saatan ehkä tykätäkin lapsista. Ihan tosi, uskokaa pois. Elämäni tilanne on vain tällainen ja sellainen, että sitä lapsirakkautta ei välttämättä ihan heti huomaa. Mutta kun oikein tonkii ja kaivelee tätä suurta sekalaista tunnemöykkyäni, niin kyllä se siellä vilahtaa, nopeasti mutta vilahtaa kuitenkin.

Eläinrakkaaksikin minua voisi sanoa. Se on paljon simppelimpi ja helpompi asia, se eläinrakkaus. Joko on eläinrakas tai ei ole. Sitäkin olen tosissaan monesti miettinyt kuitenkin, että tykkäänkö minä eläimistä. Kun istuin kerrankin tyttöjen huoneen lattialla keskiviikkoiltana kello vartin yli viisi Martta ja Salli ja Pörri seuranani, mietin asian laitaa oikein juurta jaksain. Tuntui niin hirvittävän viihtyisältä ja mukavalta olla siinä, kun siinä oli kanin häkki, juomapulloineen ja heinäntuoksuineen, ja sen häkin ovi auki ja pörröinen iloinen Pörri loikki pitkin huonetta, pörröpäinen iloinen Martta tutki isosiskojen aarteita ja Salli ihmetteli kaikkea ympärillään. Mietin, että miksi tämä tuntuu niin kivalta. Ajattelin lapsuuttani ja omaa tyttöjen huonettani, jossa ei koskaan ollut häkkiä eikä minkään sortin eläimiä, kuin vain väliaikaisesti ja usein puolisalaa. Aina halusin jotakin. Luin paljon eläinlehtiä ja kirjoja, joissa oli koiria, hevosia ja marsuja, ja haaveilin. Olin niin mieltynyt häkkeihin ja kutterinpuruihin ja kaikkeen, mikä edes jotenkin liittyi lemmikkieläimiin, että jopa vaatekaapin lankakorit, jotka olisivat nurinpäin voineet hätätilassa toimia jonkin eläimen häkkinä, saivat minussa aikaan lämpimiä tunteita. Nyt siis istuin tyttärieni huoneessa ja mietin, tykkäänkö minä tuosta pörröisestä suloisesta eläimestä vai tykkäänkö minä siitä, että ne lapsuuden haaveet ovat nyt totta. Vai tykkäänkö minä tuosta isosta sinipunakeltaisesta häkistä. Vai noista papanoista. Tykkäisinkö enää ollenkaan eläimistä, jos olisin lapsena saanut asua eläinten keskellä, niin kuin nyt omat lapseni? Kuka senkin tietää?

Lapsirakkaudesta siis, jos siitä veisataan viis, tai vähän enemmän vielä. Jos niin kuin vertaa tuohon eläinrakkauteen, niin minä kyllä olen saanut elää koko elämäni eri ikäisten lasten ja vauvojen ja uhmaikäisten ja kouluikäisten keskellä. Murrosikäisenä olin jo vaihtanut varmaan yli sata vaippaa tai enemmänkin, mutta silti tuntui mukavalta ottaa pikkusisaruksia mukaan jonnekin, minne itse olin menossa. (Kunhan niillä vain oli säädylliset tamineet päällä, muussa tapauksessa ei missään nimessä.) Koskaan en ole ehtinyt haaveilla vauvoista enkä pikkuisista, sillä haaveet on täytetty ennen kuin niitä on ehtinyt syntyäkään. Lapsiakin on siunattu jo viisi, enkä koskaan niitä ehtinyt enemmälti toivoa, pidin joskus silloin naimisiinmenoaikaan lasten (n.11-15 kpl) syntymistä itsestäänselvyytenä. (Tietysti aikamoinen virhe, jos nyt saa asiaa arvostella.) En ole ikinä kovasti edes pohtinut, että olenko lapsirakas vai en. Toki olen sen huomannut, että en osaa hoitaa lapsiani niin kuin jotkut äidit, luontevasti, helposti, sujuvasti ja väsymättä. Minun äitiyteni ja kasvattajuuteni tökkii alati, mutta se onkin eri asia kuin tämä rakkaus, eikö vain? Kun rupean miettimään, mistä puhun miehelleni, niin joo, kyllähän siellä puheen seassa lampaat, kanat, kissat ja koirat ja hevoset vilahtelevat, mutta kyllä se paljon on sitä, kun kerron, mitä Leevi teki, mitä Martta, mitä Sohvi tai Liina, mitä naapurin Urho tai Paavo, jonka äiti tykkää tomaatista “ihan sikahirmuna, ei kun hirmusikana!”

Jos minulla ei olisi lapsia, tietäisin varmasti paljon paremmin, tykkäänkö niistä vai en. Tai luulisin tietäväni. Eihän toki voi tietää, tykkääkö omista lapsistaan, jos niitä ei ole. Naapurin tai ystävien lapsistakin tykkää, kun niitä näkee silloin tällöin, mutta jos ne olisivatkin tässä koko ajan, niin mitäs sitten?

Olen aivan onnessaan, kun Samppa käyttää lapsia uimassa tai luistelemassa tai peuhumaassa niin kuin tällä hetkellä. Ihana rauha! Aamupalalla olin niin hermo kireällä, että kukaan lapsista ei välttynyt minun kovilta sikahirmuilta käskyiltäni: “Istu suorassa! Syö suu kiinni! Älä puhu ruoka suussa!” Siis totta, meillä oli tänä adventtiaamuna näin käsittämättömän kaameaa. Radiosta kuuluu hoosianna, pöydässä on neljästä kynttilästä sytytetty yksi, ja lapset istuvat ja syövät, uskaltavat tuskin hengittää, katsovat sivusilmät suurina äitiin, jonka leukaperät ovat jumissa ja hermot riekaleina. Juuri perjantai-iltanahan äiti sai olla muutaman tunnin poissa kotoa. Ja nyt on vasta pyhä, ja voimat lopussa. Mikä meidän äitiä riivaa? Tykkääkö se meistä lapsista ollenkaan? Kovia kokenut isä oli sentään niin kokenut, että tajusi tilanteen ja sanoi että käyttää lapsia jossain pyhäkoulun jälkeen, kun uloskaan ei voi mennä kun siellä sataa. Tänne kotiin jäi siis nukkuva Salli, hiljaisuus ja äiti, joka miettii että miten se nyt menikään, mistä minä oikein tykkään.

No, yhden asian minä ainakin tiedän. Se on se, että Samuli tykkää iphonesta. Niin niin, ja tiedänhän minä vielä toisenkin asian: minä EN tykkää iphonesta.