Sinänsä puhuit, Anna, ihan asiaa, ja ihmettelin ko. korvalääkärin suhtautumista kontrollikäynnillä. Itse ajattelen, että ihminen on niin ihmeellinen olio, että kukapa voi lopulta tietää, että mikä juttu auttaa ketäkin ja mikä ei ja minkä ansiosta jokin auttaa. Jo se usein auttaa, että ylipäätään saa hoivaa. Mutta L. Ääkäri kertoi hyvin sen vastuu-/oikeusturvapuolen, joka työssä on läsnä. Sanonkin usein, kun mielipidettäni luontaistuotteisiin tai luonnonlääketieteeseen kysytään, että koululääketieteen vaatimaa näyttöä ei (monestikaan) ole enkä voisi hoidoksi varsinaisesti lääkärinä jotain suositella tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta, mutta en voi myöskään kumota jonkin toimivuutta. Pääasia, että jokin auttaa. Joskin järki päässä pitää pitää luontaishoidoissakin.

Ja tuo on totta mitä sanoit, että on paljon helpompaa kirjoittaa resepti kuin kohdata ihmisen tunteet. Tietysti lääkärillä kunnollisia mahdollisuuskiakaan tunteitten kohtaamiselle ei ole, mutta kokonaisuudessaan se on aika vakava ilmiö. Onnellisuuspillerit ja muu vastaava, ja lääketeollisuus voi erittäin hyvin.

Ja sitten arvasinkin, että lautasista joku voi olla eri mieltä. No, en minäkään sitä tarkoittanut, että jos voi valita pahvisen tai hopeaisen, niin pahvinen olisi parempi. Mutta edelleen pysyn kannassani siitä, ettei lautasvalinta ole tärkeintä, vaan se että sanoo ja näyttää miltä tuntuu. Sitä ei niin tarvitsisi jännittää, että häpeää silmät päästään jos vahigossa näyttää liikaa. Toisen loukkaaminen ei tietenkään ole itsetarkoitus vaan itsensä puolustaminen, siis oikeastaan toisesta ei kannata puhua, riittää kun sanoo miltä itsestä tuntuu. Jos menee yli, niin anteeksihan voi pyytää. Ja toinen ihminenhän voi loukkaantua vaikka mistä, ihan mistä vain jos sattuu olemaan erittäin syyllinen tapaus, ja jos sitä lähtee varomaan ei saa koskaan oikeutusta itselleen. Tosin kun käytetään kielikuvia, niin on vähän vaikea ymmärtää mitä pahvilautanen jossakin elävän elämän tilanteessa sitten tarkoittaisi. Jos olisi kyse jonkun toisen väärinkäytöksestä minua vastaan, niin puolensapitäminenhän olisi hyvin paikallaan. Kaikenkaikkiaan riippuu mikä olisi tilanne. Ja jos nyt puhutaan vihasta (mistä ei varmaankaan aluksi puhuttu, kun lautasista puhuttiin, vaan jostakin ihan arkisesta erimielistilanteesta vain), niin eikös se ole hyvä tunne, aidossa muodossaan siis?

Tuskin tuli tyhjentävästi vieläkään sanottua, mitä tästä ajattelen ja väärinkäsittämisen mahdollisuus on lähellä. Minähän en ole mikään hyvä ole muotoilemaan hopealautastarjottavia, helpommin tulee ihan vahingossakin töksäyteltyä. Varmaan mieluummin olisin, se säästäisi monelta päänraapimiselta kun kasvatus ja ympäröivä yhteiskunta kuitenkin kannustaa etenkin tyttöjä mieluummin olemaan kilttinä ja kätkemään kaiken kuin näyttämään rumasti. Siis ihan henkilökohtaisista syistä olen joutunut tällaista pohtimaan.

Eikö tämä ole jo vähän kaukana alkuperäisestä aiheesta? Onnea uusille tekniikan ihmeille, te kaikki joilla niitä on!

Lääkäreillä on monia keinoja suojautua omalta epävarmuudeltaan, josta kaikki lääkärit kärsivät. Harvaan tautiin/sairauteen/ongelmaan löytyy yksiselitteistä, kaikenkattavaa hoitoa. On helpompaa – ja usein nopeampaa – tarttua kynään ja kirjoittaa resepti kuin kohdata kärsivän ihmisen tunteet.

Suomalaisessa lääkärinkoulutusjärjestelmässä (ja terveydenhuoltojärjestelmässä) riittäisi kehittämistä. Mutta näin säästöjen ja sikainfluenssan aikaan resursseja ei juuri liene – odotettakoon parempia aikoja.

Tämä ei varsinaisesti liittynyt aiheeseen, mutta koin voimakasta puolustautumisen tarvetta. :-)

Kyllä minä silti olisin sitä mieltä, että tuo hopealautanen on ihan hyvä ajatus. Ainakin minulle, kun usein osaan kyllä töksäytellä ja pöksäytellä, harvemmin harmittaa se että tuli oltua liian ystävällinen ja hienotunteinen. Jos sitä hopealautasta ei siis mielletä mielistelyksi ja nöyristelyksi, vaan ystävälliseksi suoruudeksi ja sellaiseksi mukavaksi mutkattomuudeksi.

Pakko loppuun vielä sanoa se, että näpyttelen tätä viestiä uudella iMäkillä. Ihanhan tuo jouhevasti luontuu, melkein kuin ennenkin. Vanha mäkki on tuossa lastenhuoneessa pikkupöydällä söpön näköisesti. Samppa haluais, että se sais olla tuossa lasten omana koneena, mutta minä valitettavasti en anna sen olla siinä, kiertoon menköön, meidän kotia ei ruveta millään mäkeillä sisustamaan! Ja en minä haluaisi joululahjaksi uutta läppäriäkään, vaikka Samppa aikoi sellaisen minulle ostaa. Käytetty kelpaa ihan hyvin, kunhan toimii. Joululahjaksi toivoisin vaikka mieluummin pähkinäsuklaalevyä. Leevi sen sijaan aikoi ostaa äidillensä joululahjaksi “aikuisten kirjoja, ihan simona!”

Mutta ei suotta lähimmäistä kehoteta rakastamaan enemmän kuin itseä, vaan saman verran riittää. Jokaisen oma totuus on, mitä se elämässään tarkoittaa. Ja Samuli V. minusta osuvasti ylempänä kirjoitti niistä totuuksista sen, että se on kullakin aina elämäntilanteen mukainen.

Palatakseni lautasiin. Olisi tärkeää osata sanoa ääneen itselle tärkeä asia. Jos asia ei ole kovin tärkeä, niin eihän sitä ole silloin aina pakko sanoa. Mutta ylikävelyn salliminen on vastuutonta. Se, millä painolla asia tulee, on mielestäni tässä valossa yhdentekevää. Jos tulee ylilyönti, niin sitähän voi pyytää anteeksi. Tärkeintä on, että sallii oman olemassaolonsa ja omat tunteensa. Toisten syyttely taas on eri asia, vähän kyseenalainen.

No, se kuka meistä tämän sujuvasti osaa heittäköön ensimmäisen kiven.

Ja onhan niitä sitten muitakin ongelmia kuin kiltteys. Jollakin voi olla jotain päinvastaista, mutta luullakseni syntymeknismit ovat samansuuntaiset.

Tuossa korvalääkäritapauksessa on luullakseni kyse siitä, että lääkärille oli uhka myöntää jotakin, joka tulee sen oppirakennelman ulkopuolelta mille hän on samalla omankin identiteettinsä rakentanut. Lääkärit saavat, anteeksi nyt vain, sujuvasti hallita ja käyttää valtaa, jolloin ei ole pakko kohdata omia traumojaan. Lääkäreitä on onneksi moneksi, mutta tähän törmää usein. Ja mitäpä siitä, tavallisten ihmisten tavallista toimintaa tuokin on. Näin pieniä ja heikkoja me kaikki olemme ja saamme olla, ihan avoimestikin.

Kerron lyhyen esimerkin. Tuttavan lapsi oli korvakierteessä. Antibiootteihin kyllästyttyään he kävivät luontaishoitajalla, joka kehotti välttämään maitoa ja kauraa ja antoi lisäksi tietysti vyöhyketerapiaa, sellainen terapeutti kun oli.

Vaivat katosivat, lisäksi lapsen koko olemus muuttui. Vanhemmat päättivät kuitenkin viedä lapsen vielä lääkärille, kun kontrollikäynti oli sovittu hyvissä ajoin. “terve kuin pukki”, sanoi arvostettu ja kokenut korvalääkäri. Huoltaja kertoi sitten, miten he olivat toimineet, ja mistä uskoivat vaivan häviämisen johtuvan. Mitä sanoi lääkäri? Jos hän todella olisi tehnyt työtään potilaan hyväksi, olisi voinut ajatella, että reaktio olisi seuraava: “No mutta hyvä, jos tähän ongelmaan on löytynyt ratkaisu, ja lapsi on terveenä”. Mutta ei. Tohtori veti henkeä ja aloitti pitkän ja vuolaan puolustuspuheen, jossa hän irtisanoutui ruokavalioon liittyvistä väitteistä. Puhe sisälsi paljon alan termejä, eikä kaikki tietystikään tullut kuulijalle selväksi. Tohtorin puolustuspuhe päättyi toteamukseen, että tämän ikäisillä lapsilla usein on korvatulehduksia, ja ne sitten häviävät näihin aikoihin.

Lapsen huoltaja oli kuunnellut hiljaa, ja kysyi sitten, että “meinaatko sinä, että terveellä lapsella kuuluukin olla tällainen korvatulehduskierre?” Tohtorilla meni jauhot suuhun hetkeksi, kunnes hän taas veti happea, ja jatkoi puolustautumistaan kuin tätä välihuomautusta ei olisi koskaan lausuttukaan. Ehkä olisi ollut liian työlästä alkaa pohtia sellaistakin asiaa, miksi lapset (lähes) säännönmukaisesti sairastelevat korvatulehduksia. Toki on paljon perheitä, joissa taudilta säästytään.

En missään nimessä tarkoita, että kaikkien pitäisi uskoa siihen, että esim. ruokavaliolla tai jollain muulla tempulla, josta lääkärissä ei puhuta, voisi hoitaa tai ennaltaehkäistä korvatulehduksia. Se on jokaisen oma asia. Mutta tässä yo. tapauksessa raivostutti tämän “hoitohenkilön” asenne, jossa potilaan terveys oli täysin alisteinen hänen omalle olemiselleen ja sille oppirakennelmalle, jolle tämä hänen olemisensa puolestaan oli alisteinen.

Samppa S:n puhuu asiaa itsetunnon syntyperistä.

Insinöörinä ja miehenä tunnen pakonomaista tarvetta esittää Ratkaisun ongelmaan, mistä tietää tuleeko tekemisen Tarve sisältä vai ulkoa. Ajattelisin että ulkoapäin tuleva tarve stressaa keskivertoihmistä hieman enempi kuin sisältä tuleva. Ja tunnetusti stressi nostaa verenpainetta. Emmekö siis pitäisi verenpainemittaria käsivarressa – kun valinnan paikka tulee, tehkäämme päätös vaivattomasti ilman lisästressiä, mittarilukeman perusteella.

Tuo ulkoapäinohjautuvuus on varppina sellainen asia, josta jokaisen mielipide on oikea. Eikä kenellekään muulle sovi tällaisen sanominen niin hyvin kuin minulle. Minä jos kukaan olen koko ikäni pelännyt konfliktien aiheuttamista, pyöristellyt ja sorvaillut eri ihmisten sanomisia, ja ennen muuta omia ajatuksiani. (Kerran arvostelin eräiden musiikkiharjoitusten yhteydessä yhtä “J.S. Bachin” Luukas-passiota, jonka todellisuudessa oli säveltänyt joku hänen oppilaansa kummipoika tai jotain. Teos oli lattea mielestäni ja sanoin sen jollekin, joka sattui olemaan sen vastaanottavalla mielellä. Sitten harjoitusten jälkeen eräs nainen tuli hehkuttamaan minulle, miten ihanaa musiikkia tämä luukas-passio oli. Ja minä nyökyttelemään, että jees jees. Ja kuinka ollakaan, seurueeseen lyöttäytyi hetimiten tämä nuori mies, jolle ennen harjoituksia tai niiden väliajalla olin avautunut jokseenkin rehellisesti. Hän kysyi siinä minulta, tämän naisen seistessä vieressä, että “No, vieläkö sinä inhoat tätä Luukas-passiota” tai jotain muuta. Olin todella nolona.) Mutta totta se on, että jos joku ei tunnista omaa tahtoaan tai jos tuntuu, ettei sitä voi erottaa ulkoisesta paineesta, niin asia on juuri niin. Ei ole kauaa siitä, kun huomasin, etten moneen vuoteen ollut miettinyt, mitä ITSE haluan elämältä. Oli niin helppo ulkoistaa ajattelu muualle, ja syyttää sitten, kun ei mennyt elämä niin putkeen. Vastuuttomuutta, sanan varsinaisessa merkityksessä. Elämässä ei sellainen peli kuitenkaan vetele. Luin juuri jostain, miten Lemminkäisen äiti paapoi poikaansa niin, ettei hänestä koskaan kasvanut aikuista. Vanhaan jämähtäminen on helppoa, mutta elämän paine ajaa meitä muutokseen. Vaikka rakentaisi millaiset valtakunnat ympärilleen, niin tätä painetta ei pääse pakoon. Jossain vaiheessa elämä kuitenkin tulee ja koputtaa olkapäälle: “No, entäs sitten?”

Ja kun sitten alkaa miettiä, että no, mitä nyt sitten haluan, niin ei se ole niin simppeliä. Tai jos päättää hyljätä vanhan vastuuttoman elämän, niin se, että sortuu takaisin sellaiseen tuttuun ja turvalliseen vastuunsysäilyyn, on enemmän kuin lähellä. Mutta elämän “paine”, jonka tässä yhteydessä näen ehdottoman myönteisenä asiana (Paine on nekatiivisesti latautunut sana) työntää eteenpäin. Ja uskon, että elämä kantaa. Muutos ei, kuten juuri luin, ole katastrofi tulevaisuudelle, vaan menneisyydelle.

Tulipas nyt.

Silti olen tismalleen samaa mieltä asiasta. On liikaa ihmisiä, jotka tekee asioita vain sen takia, että niinhän kaikki muutkin tekee. Toisaalta nämä ihmiset ovat kai osassaan ihan onnellisia, joten tehkööt. Minä ainakin teen just niinku itestä parhaalta tuntuu. Joskus kyllä yritän ajatella vähän vaimoa ja lapsiakin…

Sen ratsastusasian kanssa en ole vielä päässyt konkreetian tasolle, mutta mikäli halu tulee tosiaan sisältäpäin, niin yritän päästä. Jos saisin sellaista aikaiseksi niin voisin itsekin olla tyytyväinen, aikaansaamiseen. Mutta onpa jännä, että muutamalla muullakin tuntuu tässä iässä tulleen tuo ratsastus asialistalle! En tiennyt että se on ihan ilmiö.