PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATRaunion Hermo ynnä muut hyypiöt
Meidän Leevillä on toisinaan tosi hyvä mielikuvitus ja muisti, kun se muistaa mitä kummallisimpia sanoja pitkienkin aikojen takaa. Tai no, en minä ihan varma ole, onko siitä niin pitkä aika, kun meillä on viimeksi käytetty sanaa hermoraunio. Joka tapauksessa, yhtenä aamuna hän lauleskeli puuroa odottaessaan jotain “hermoraunio, heeermoooraaaunio, heeer…” ja niin pois päin. Yhtäkkiä Martta nousi seisomaan tuolillaan ja kääntyi minuun päin ja kysyi: “Kuka te on?” “Ai kuka kuka”, kysyin kuuntelematta ja ajattelematta. “Te Raunion Hermo!” Minä kerroin, etten tiedä, saattaa se joku olla mutta eipä ole vielä tullut vastaan sen nimistä. “Te on te te te …Ihminen! Te on ihminen, äiti!” Myönsin, että ihminenhän se usein on, harmi sinänsä, mutta näin ovat näreet. Voi kai eläinkin olla hermoraunio, mutta ihminen useimmiten. Äitikin on joskus ollut semmoinen, täytynee myöntää.
Jos ei äitiys aina oikein onnistu, niin sekös hermostuttaa. Kun ei jaksa lähteä lasten kanssa ulos tai kun ei jaksa leikkiä tai keksiä ohjattua toimintaa lapsille. Kun välillä motivaatio on tosiaan finaaleissa, niin kuin Fingerporissa se kissa. Kiinnostais tehdä kaikkea muuta kuin tätä hommaa. Mutta tosiseikkahan on, että turha yrittää mitään muuta. Silloin räjähtää talo, lapset ja lopulta äidin neulehommatkin.
Tänään oli kuitenkin mukavaa, kun pääsimme ulos. Kuvitellun vankisellin ovi aukesi yllättävän sujuvasti ja ulkopuolella oli elämää, vaikka asumme nykyisin marraskuussa. Maa oli hennosti valkoinen ja aurinko näkyi sumuisen taivaan läpi. Leevi haki varastosta ihan itsestään vanhat kaksostenrattaat ja siihen paketoitiin Salli tutti suussa ja Martta, jolla ei vielä ollut tutti suussa. Postilaatikoiden kohdalla huomasin, kun piti pysähtyä tyynnyttelemään itkevää Sallia, että tutti oli siirtynyt itotitkon suuhun. No sitä samaa väliä se tutti sitten ramppasi lopun ulkoilua, suusta suuhun. Onneksi Salli oli jo sikiunessa leikkipuistoon saavuttuamme, joten jätin tuttiasian Martan huomaan, jolloin Martta luonnollisesti hylkäsi tutin ja heitti sen hiekkalaatikkoon.
Tänään on ollut yksi niistä päivistä, jolloin aion aloittaa uudenlaisen elämän. Lopetan karkin syönnin, käyn säännöllisesti lenkillä, ulkoilemme myös lasten kanssa päivittäin. Päiväkahvilla syön vain yhden pullan tai kakun tai keksin, ja herään aamuaskareisiin ennen lapsia. Käytän aina kestovaippoja lapsilla, kertakäyttövaipat siirrän autoon odottamaan käyttöä jossain matkalla. En äkämöi kellekään, en huuda enkä hauku, en edes miehelle. Enkä koskaan soita Sampalle koulupäivän päätyttyä, että missä sitä luurataan. Lämmin, terveellinen ja alusta asti itse valmistettu ruoka on valmiina kaksi kertaa samaan aikaan joka päivä. Teen joka ilta 50 vatsalihasliikettä. Venyttelen itseni vetreäksi säännöllisesti. En jätä koskaan petejä petaamatta enkä tiskejä odottamaan myöhempiä aikoja. Otan rennosti ja hyväntuulisesti, tietysti, sillä jos kaikki nämä uudistukset toteuttaa, niin mikäs sen mukavampaa. Ja Huom! Teen näin joka ikinen päivä, aina elämäni loppuun asti.
Jossain syvällä mietteissäni en kuitenkaan usko tuohon kaikkeen hyvistelyyn. En usko, että olisin sen onnellisempi, vaikka tekisin kaikki prikulleen ja tarkasti niin kuin olisi ihanteellista. Nimittäin jo alttarin ääressä joskus yhdeksisen vuotta sitten minun annettiin ymmärtää, että elämässäni tulisi olemaan sekä hyviä että pahoja päiviä. Tähän mennessä pahat päivät ovat olleet äkämöimistä, riiteleviä lapsia, kiirettä, ravaamista, väsymystä, tiskaamattomia tiskejä, liian makeaa ja epäterveellistä ruokavaliota, lenkkejä ja ulkoiluja jotka ovat jääneet haaveeksi, sekä tekstiviestejä miehelle töihin, joissa lukee että “ressi mää en jaksa enää sekuntiakaan, mihin mää karkaan noita tuhannen tenavia, tuu ukonjäröke kotiin ja heti”. Kun tuollaisia ovat siis huonot päivät nyt, niin kyllä minua hirvittää edes ajatella, minkälaisia ne pahat päivät olisivat, jos ne eivät olisi kaikkea tuota tuttua tuoksinaa ja tuhisemista. Jotain viiltävän ja pelottavan kauheaa varmasti.
Joten minä tyydyn siihen, että vain silloin tällöin yritän jotain erittäin täydellistä. Muulloin olen ihan iloinen, kun olen vain tällainen kuin olen. Aina ei jaksa kaikkea tehdä just niin kuin oppaissa sanotaan. Mutta se oli mukava oivallus, kun hoksasin, että siitä ei tarvitse kuitenkaan repiä pelipöksyjä välttämättä. Pöydältä voi raivata muovailuvahamurut ja pelit ja pensselit sivuun toisella kädellä, ja toisella voi houkutella metelöivän pikkuväen toiselle puolelle huushollia vaikkapa dominokeksien avulla. Siihen raivaustyömaan ääreen voi sitten ihan rennosti istahtaa juomaan kahvia, ja ihan hyvin voi hymyilläkin. Kukaan ei sitä kiellä. Tai jos joku yrittää, niin sanokaa, että minä olen luvannut.
13.11.2009 klo 6:05
Tuula H. kommentoi:
:) Kauniita talvipäiviä teille, toivottavasti lumi valaisee sielläkin maisemaa.
13.11.2009 klo 7:24
Anna-Maija -mummi kommentoi:
Nauroin ääneen tälle elämänmakuiselle kirjoitukselle! Kuinka usein olen itsekin törmännyt samaan dilemmaan: olis ollut NIIN kiva, jos/kun olis jaksanut olla täydellinen äiti, juuri sellainen kuin Emppu tuossa elävästi kuvailee. Siihen lisänä vielä että
- lapset olis kauniisti puettuja itse Marimekon kankaista ommeltuihin vaatteisiin
- talo olis aistikkaasti sisustettu
- viikottain leivottais pakastimeen vierasvaraa
- silloin tällöin istuttais armaan miehen kanssa iltaa kynttilän valossa
- joka ilta luettais lapsille iltasatu ja -rukous.
Joskus sitä jaksaa, vähän aikaa, mutta sitten sitä onkin niin väsynyt, että oliko siitä sitten paljonkaan iloa? Kun sais itsellensä selväksi, että ei tarvitse olla täydellinen, kohtuus riittää. Ja useimmiten tämä ongelma onkin vain omien korvien välissä ;-b.
Vähän omaa aikaa kuitenkin jaksamiseen aina tarvitaan, joten toivottavasti sitä sullekin, Emppu, siellä täyden elämän keskellä aina välillä siunaantuu.
Ihanaa joulun odotusta sinne, lumen riemua, kirpeitä pakkaspäiviä, hämäriä iltoja, kynttilän valoa, herkullisia tuoksuja!
13.11.2009 klo 9:29
matti m. kommentoi:
Mullekin on tullu tuommosia kotiintulo-tekstareita. En oo kyllä hoksannu kattoa mistä numerosta, kun siinä vaiheessa pitää jo olla pää kolmantena menossa (siis tulossa). Pitää ens kerralla tarkistaa että se on tosiaan oma vaimo asialla eikä anteeks väärä numero.
15.11.2009 klo 18:58
mummu kommentoi:
Voishan sinne tekstareihin tallentaa seuraavanlaisen viestin: “rakkaani, odotan sinua :)” Ihan vaan seuraavan Raunion varalle ;>. Mieleen sellainen ei nimittäin ehkä tule niinä pahoina päivinä…
16.11.2009 klo 15:02
Venla kommentoi:
Martalle iso halaus ja kymmenen suukkoa! Samoin Empulle. Minä ajattelen usein niin, että teen joka päivä yhden asian täydellisyyslistastani: käyn ulkona lasten kanssa, laitan terveellistä ruokaa TAI siivoan keittiön. Tulen sitten siitä onnelliseksi ja mietin: miten hyvä kotiäiti olenkaan. Seuraavana päivänä joku eri juttu.
16.11.2009 klo 20:31
Marjo L kommentoi:
Tuo Raunion Hermo on kyllä joku kulkuri, käy meilläkin toisinaan, kun ei vain koskaan ihan asumaan jäisi, mokoma!
Minä olen huomannut myös että joskus on viisainta sulkea silmänsä ympäröivältä kaaokselta, nostella jalkojaan leluvuorien yli, kipaista sohvan-nurkkaan mukavan lehden, taikka käsityön pariin ja nauttia hetkestä. Siitä kyllä seuraa se että kaaos ympärillä vain pahenee, mutta kun hetkeksi saa ajatuksia muualle, hommat luistavat paremmin, ja ehkä se kaaoskaan ei silloin tunnu niin pahalle.
17.11.2009 klo 21:43
Anna K. kommentoi:
En minä sano että toteuttaisin tätä, mutta: se on kuulkaa ihan sama mitä sitä tekee, kunhan se tekemisen tarve tulee sisältäpäin. Siis jos ulkoilee, niin silloin pitää haluta ulkoilla. Ja jos haluaa maata, niin makaa. Mutta ei ulkoaohjautuvasti. Meitä on täällä maailmassa ihan tarpeeksi ulkoaohjautuvia ihmisiä, joten minä ainakin aion parantua siitä taudista. Kertakaikkiaan, Marimekon kankaisiin saa kyllä pukea lapsensa ja joka ilta istua armaan miehen kanssa kynttilänvalossa jos itse haluaa, mutta olkaapa tarkkana. Olen huomannut että se mitä luulee haluavansa toteuttaa on hyvin monesti perfektionismia ja sitä ulkoaohjautuvuutta just. Entä oma elämä, mitä ihan ITSE tahtoo? Te kaikki varmaan olette oivaltaneet tämän ajat sitten ja minä luulen että olen löytänyt jotain uutta ja nyt sitä täällä julistan.
Jos mulla ois joku täydellisyyslista, niin siinä lukis että lasten kanssa pitää tehdä ja olla. No tänään me tehtiin Petjan kanssa omia loruja lorupussiin kun Mitja nukkui. Mutta se tuli sisältäpäin, se oli sallittua siis. Usein olen niin laiska etten jaksa keittiöitä enkä ulkoiluja enkä edes loruja. Mutta semmoinen sääntö meillä on että kerran päivässä pitää isonkin pojan käydä sylissä.
17.11.2009 klo 21:58
Emppu S kommentoi:
Kuulkaa, Anna K. puhuu asiaa! Muistakaa tämä, minäkin yritän! Olen liian tyhmä ja väsynyt ja Sallilla on liian täysi vaippa, että voisin kommentoida enempää.
Mutta kävin lauantaina ratsastamassa, yksityistunnilla yksityishevosella. Se ei ollut mikään “pystyynkuollut tuntipolle” vaan iso hevonen. Olin hiestä litimärkä ja puolikuollut kun tulin satulasta tunnin päästä alas. Heppa ja opettaja eivät nimittäin antaneet koko tunnin aikana hetken rauhaa. Tulin kotiin ja mietin vuorokauden, haluanko oikeasti oppia ratsastamaan. Haluanko minä oppia ratsastamaan. Tuleeko tuo halu minusta itsestäni vai jostakin muualta? Nyt olen siinä tuloksessa, että haluan. Saa nähdä, kauanko menee kunnes olen oppinut ratsastamaan. Ilmoitan sitten, hehe.
18.11.2009 klo 9:45
Kaisa-serkku kommentoi:
Anna K puhuu kyllä asiaa. Mutta tuo ulkoilu on minulle ainakin sellainen asia, että harvoin innosta puhkuen olen sinne menossa, mutta jos kuitenkin saa lapsukaisensa ja 1-3 hoitolasta laitettua haalareihinsa ja pääsee pihamaalle asti, niin harvoin enää siinä vaiheessa kovin tympii. Ja onhan tässä perhepäivähoitajan hommassa sekin puoli, että ulos kyllä mennään, huvitti hoitajaa (ja lapsia) tai ei. Martan kanssa voi sitten haahuilla sisällä, jos siltä tuntuu..
Perhepäivähoitaja ei varmaan saisi muuten toisten blogejakaan lukea, saati kommentoida, jos ihan tarkkoja ollaan. Mutta Martalla ja hoitolapsella (tyttö 1v) on juuri nyt niin mukavaa keskenään, että musta ei paljon piitata.
Ja on niitäkin päiviä, kun sinne ulos oikein halajaa. Onko tämä pilvinen ja märkä päivä sellainen, jääköön arvoitukseksi.
Tytöt!! Tulkaa pukemaan….
18.11.2009 klo 9:49
Anna-Reeta kommentoi:
Olipas taas mukavaa luettavaa!
Ja tuota Venlan kommenttia olen yrittäny toteuttaa, että jos jotakin saa edes tehtyä niin on siitä tyytyväinen eikä hermorauniona siitä kaikesta mitä ei saanut tehtyä.
Mukavaa joulunodotusta, täältä on kyllä kaikki lumet hävinny ja se harmittaa. Toivotaan että vielä sataa ennen joulua.
18.11.2009 klo 18:13
Anni L kommentoi:
Ai ai, kun on hyvä ja lähelle tuleva aihe! Kirjoitus oli taas huippuluokkaa, ja käyty keskustelu mahtavaa. (otan osaa, jotta olisin näkyvä lukija, enkä vain haamuna hiippailemassa)
Nostan erityisesti Anna K:n ajatukselle hattua. Mutta on se vaan hankala joskus tietää, mitä ihan oikeasti itse haluaa. Onneksi usein tietää. Lapset on muuten ihana pukea joskus erityisen hyvin,vaikkapa sunnuntaina lounaan jälkeen. Sitten niitä voi katsella erityisen ylpeänä ajatuksella “Nuo tyylikkäät, ihanat lapset ovat minun. Meidän.” Vaikka ihaniahan he ovat itse valitsemissaan ennakkoluulottomissa, luovahkoissa asukokonaisuuksissakin. Mutta silti.
Onnea Eevamaija ratsastusharrastukseen! Lapsuuden puuhevosharrastus on saanut jatkoa, jee. (minä jätin ratsastamisen pari syksyä sitten ensimmäiseen tuntiin. Hinkua ratsastamaan ei tullut sisältä- eikä ulkoapäin..)
18.11.2009 klo 18:14
Anni L kommentoi:
Hups. Ensi kerralla muistan kappalejaot!
18.11.2009 klo 21:46
Anna K. kommentoi:
Anni L.,se on taivahan tosi, että ei voi aina oikein tietää kummalta päin joku halu tehdä jotakin tai olla jonkunlainen tulee. Mutta sitä voi oppia, luulen ma. Ja hassua, että mullakin sattuu olemaan ratsastusharrastus siinä puntarissa nyt. Olen saanut päähänpiston, että pitäis oppia ratsastamaan. Mutta olen saanut itseä vähän kiinni siitä ajatuksesta että sanoisin sitten toisille että olenpa alkanut harrastaa ratsastustakin. Siinä toivossa että joku sitten ajattelisi, että onpa reipas kun tuolla lailla uutta alaa valtaa tai jotain muuta positiivista. Siis aloittaisin uuden harrastuksen jotta saisin sitten jollekin sanoa! Motiivinako on siis se, MITÄ MUUT MINUSTA AJATTELEVAT! Mulla on se aika usein motiivina. Ja luulen, ettei kukaan kyllä ajattele että siinäpä vasta reipas rouva, kun enhän minä ole yhtään reipas. No miksi sitten pitäisi edes olla? Ei varmaan ainakaan kenenkään toisen takia. Saahan sitä olla yhtälailla laiska siinä missä reipaskin, se on ihan yhtä hyvä ominaisuus. Olen siksi yrittänyt ottaa elämänohjeeksi, että mitä teenkin niin omasta halusta vain. Tietysti toisia pitää silloin tällöin huomioida, mutta ei tässä nyt siitä ole kyse. Ja sitten sen, että jos joku ajattelee että onpa tuo omituinen kun tekee noin eikä tee näin, niin ajatelkoot ihan rauhassa. Kyllä varmaan jostain löytyy sitten joku semmoinenkin joka ei ajattele niin.
Sen ratsastusasian kanssa en ole vielä päässyt konkreetian tasolle, mutta mikäli halu tulee tosiaan sisältäpäin, niin yritän päästä. Jos saisin sellaista aikaiseksi niin voisin itsekin olla tyytyväinen, aikaansaamiseen. Mutta onpa jännä, että muutamalla muullakin tuntuu tässä iässä tulleen tuo ratsastus asialistalle! En tiennyt että se on ihan ilmiö.
18.11.2009 klo 22:17
Samppa S kommentoi:
Oon kyllä sitä mieltä, että omaa sisäistä haluaan ei täysin voi erottaa ulkopuolelta tulevasta “paineesta”. Ihmisen itsetunto, eli siis käsitys itsestä, muodostuu vertailemalla. Minkälainen tuo on, minkälainen minä olen, mitä tuo osaa, mitä minä osaan, mitä nuo ajattelevat jne… Ja vaikka kuinka on vahva itsetunto niin ulkopuolisilta vaikutteilta on mahdotonta välttyä. Siksi lopulta myös sisäiset tarpeet määräytyvät jonkin verran ulkopuolisten vaikutteiden mukaan.
Silti olen tismalleen samaa mieltä asiasta. On liikaa ihmisiä, jotka tekee asioita vain sen takia, että niinhän kaikki muutkin tekee. Toisaalta nämä ihmiset ovat kai osassaan ihan onnellisia, joten tehkööt. Minä ainakin teen just niinku itestä parhaalta tuntuu. Joskus kyllä yritän ajatella vähän vaimoa ja lapsiakin…
18.11.2009 klo 22:53
Samuli V. kommentoi:
Ulppeeta, että toi Samuli S. Kirjottaa tänne. Nimittäin, jos hän ei olisi soittanut minulle pari viikkoa sitten, olisin varmaan jo tähän mennessä ehtinyt epäillä sikaflunssaa, lorvikatarria, reumatismia tai katatoniaa.
Tuo ulkoapäinohjautuvuus on varppina sellainen asia, josta jokaisen mielipide on oikea. Eikä kenellekään muulle sovi tällaisen sanominen niin hyvin kuin minulle. Minä jos kukaan olen koko ikäni pelännyt konfliktien aiheuttamista, pyöristellyt ja sorvaillut eri ihmisten sanomisia, ja ennen muuta omia ajatuksiani. (Kerran arvostelin eräiden musiikkiharjoitusten yhteydessä yhtä “J.S. Bachin” Luukas-passiota, jonka todellisuudessa oli säveltänyt joku hänen oppilaansa kummipoika tai jotain. Teos oli lattea mielestäni ja sanoin sen jollekin, joka sattui olemaan sen vastaanottavalla mielellä. Sitten harjoitusten jälkeen eräs nainen tuli hehkuttamaan minulle, miten ihanaa musiikkia tämä luukas-passio oli. Ja minä nyökyttelemään, että jees jees. Ja kuinka ollakaan, seurueeseen lyöttäytyi hetimiten tämä nuori mies, jolle ennen harjoituksia tai niiden väliajalla olin avautunut jokseenkin rehellisesti. Hän kysyi siinä minulta, tämän naisen seistessä vieressä, että “No, vieläkö sinä inhoat tätä Luukas-passiota” tai jotain muuta. Olin todella nolona.) Mutta totta se on, että jos joku ei tunnista omaa tahtoaan tai jos tuntuu, ettei sitä voi erottaa ulkoisesta paineesta, niin asia on juuri niin. Ei ole kauaa siitä, kun huomasin, etten moneen vuoteen ollut miettinyt, mitä ITSE haluan elämältä. Oli niin helppo ulkoistaa ajattelu muualle, ja syyttää sitten, kun ei mennyt elämä niin putkeen. Vastuuttomuutta, sanan varsinaisessa merkityksessä. Elämässä ei sellainen peli kuitenkaan vetele. Luin juuri jostain, miten Lemminkäisen äiti paapoi poikaansa niin, ettei hänestä koskaan kasvanut aikuista. Vanhaan jämähtäminen on helppoa, mutta elämän paine ajaa meitä muutokseen. Vaikka rakentaisi millaiset valtakunnat ympärilleen, niin tätä painetta ei pääse pakoon. Jossain vaiheessa elämä kuitenkin tulee ja koputtaa olkapäälle: “No, entäs sitten?”
Ja kun sitten alkaa miettiä, että no, mitä nyt sitten haluan, niin ei se ole niin simppeliä. Tai jos päättää hyljätä vanhan vastuuttoman elämän, niin se, että sortuu takaisin sellaiseen tuttuun ja turvalliseen vastuunsysäilyyn, on enemmän kuin lähellä. Mutta elämän “paine”, jonka tässä yhteydessä näen ehdottoman myönteisenä asiana (Paine on nekatiivisesti latautunut sana) työntää eteenpäin. Ja uskon, että elämä kantaa. Muutos ei, kuten juuri luin, ole katastrofi tulevaisuudelle, vaan menneisyydelle.
Tulipas nyt.
19.11.2009 klo 1:33
matti mäki kommentoi:
Voi voi, löysin itsenikin tuosta luukas-passion ristiriitatilanteesta. Vähittäin tässä opetellaan, että miettii ensin oman kantansa ja pyrkii sanomaan sen eikä orjailemaan. Mutta, myötäilyn ja ympäripyöreyden tuottaman jonkilaisen kohteliaisuuden tunteen haluaisi säilyttää siitä huolimatta, joten entistä tarkempaa huomiota pyrkii kiinnittämään siihen miten mielipiteensä muotoilee ja kuinka asiansa ilmaisee. Ei ole aina yhdentekevää, tarjoiletko pahvilautaselta vai hopeavadilta.
Samppa S:n puhuu asiaa itsetunnon syntyperistä.
Insinöörinä ja miehenä tunnen pakonomaista tarvetta esittää Ratkaisun ongelmaan, mistä tietää tuleeko tekemisen Tarve sisältä vai ulkoa. Ajattelisin että ulkoapäin tuleva tarve stressaa keskivertoihmistä hieman enempi kuin sisältä tuleva. Ja tunnetusti stressi nostaa verenpainetta. Emmekö siis pitäisi verenpainemittaria käsivarressa – kun valinnan paikka tulee, tehkäämme päätös vaivattomasti ilman lisästressiä, mittarilukeman perusteella.
19.11.2009 klo 10:02
Samuli V. kommentoi:
Ehdotus on loistava, Matti! Myötäilee kyllä osuvasti nykyisen koululääketieteen ihmiskäsitystä, jossa tärkeintä on selitellä ja puolustella omia teorioihin perustuvia näkemyksiä.
Kerron lyhyen esimerkin. Tuttavan lapsi oli korvakierteessä. Antibiootteihin kyllästyttyään he kävivät luontaishoitajalla, joka kehotti välttämään maitoa ja kauraa ja antoi lisäksi tietysti vyöhyketerapiaa, sellainen terapeutti kun oli.
Vaivat katosivat, lisäksi lapsen koko olemus muuttui. Vanhemmat päättivät kuitenkin viedä lapsen vielä lääkärille, kun kontrollikäynti oli sovittu hyvissä ajoin. “terve kuin pukki”, sanoi arvostettu ja kokenut korvalääkäri. Huoltaja kertoi sitten, miten he olivat toimineet, ja mistä uskoivat vaivan häviämisen johtuvan. Mitä sanoi lääkäri? Jos hän todella olisi tehnyt työtään potilaan hyväksi, olisi voinut ajatella, että reaktio olisi seuraava: “No mutta hyvä, jos tähän ongelmaan on löytynyt ratkaisu, ja lapsi on terveenä”. Mutta ei. Tohtori veti henkeä ja aloitti pitkän ja vuolaan puolustuspuheen, jossa hän irtisanoutui ruokavalioon liittyvistä väitteistä. Puhe sisälsi paljon alan termejä, eikä kaikki tietystikään tullut kuulijalle selväksi. Tohtorin puolustuspuhe päättyi toteamukseen, että tämän ikäisillä lapsilla usein on korvatulehduksia, ja ne sitten häviävät näihin aikoihin.
Lapsen huoltaja oli kuunnellut hiljaa, ja kysyi sitten, että “meinaatko sinä, että terveellä lapsella kuuluukin olla tällainen korvatulehduskierre?” Tohtorilla meni jauhot suuhun hetkeksi, kunnes hän taas veti happea, ja jatkoi puolustautumistaan kuin tätä välihuomautusta ei olisi koskaan lausuttukaan. Ehkä olisi ollut liian työlästä alkaa pohtia sellaistakin asiaa, miksi lapset (lähes) säännönmukaisesti sairastelevat korvatulehduksia. Toki on paljon perheitä, joissa taudilta säästytään.
En missään nimessä tarkoita, että kaikkien pitäisi uskoa siihen, että esim. ruokavaliolla tai jollain muulla tempulla, josta lääkärissä ei puhuta, voisi hoitaa tai ennaltaehkäistä korvatulehduksia. Se on jokaisen oma asia. Mutta tässä yo. tapauksessa raivostutti tämän “hoitohenkilön” asenne, jossa potilaan terveys oli täysin alisteinen hänen omalle olemiselleen ja sille oppirakennelmalle, jolle tämä hänen olemisensa puolestaan oli alisteinen.
19.11.2009 klo 11:26
Anna K. kommentoi:
Minä olen vähän eri mieltä noista pahvilautasista ja hopeavadeista. Mutta yleensähän meidät “hyvät ihmiset” kasvatetaan siihen, että toisten etu ennen omaa, ja jos tunteita meinaa tulla, niin nekin olis näytettävä sivistyneessä muodossa ts. hopealautaselta. Ja sitä tämä yhteiskunta jokapaikassa suosii. Jos jollakin on painavaa asiaa, ei siihen saa sekoittaa henkilökohtaisuuksia eikä mitään tunteilua, sillä jos niin tekee, ei homma ole enää rationaalista niin kuin pitäisi olla. Samalla kaikkialla on toinen toistaan sairaampia ihmisiä, kun tunteita ei saa olla ja järki on se mikä jyllää.
Mutta ei suotta lähimmäistä kehoteta rakastamaan enemmän kuin itseä, vaan saman verran riittää. Jokaisen oma totuus on, mitä se elämässään tarkoittaa. Ja Samuli V. minusta osuvasti ylempänä kirjoitti niistä totuuksista sen, että se on kullakin aina elämäntilanteen mukainen.
Palatakseni lautasiin. Olisi tärkeää osata sanoa ääneen itselle tärkeä asia. Jos asia ei ole kovin tärkeä, niin eihän sitä ole silloin aina pakko sanoa. Mutta ylikävelyn salliminen on vastuutonta. Se, millä painolla asia tulee, on mielestäni tässä valossa yhdentekevää. Jos tulee ylilyönti, niin sitähän voi pyytää anteeksi. Tärkeintä on, että sallii oman olemassaolonsa ja omat tunteensa. Toisten syyttely taas on eri asia, vähän kyseenalainen.
No, se kuka meistä tämän sujuvasti osaa heittäköön ensimmäisen kiven.
Ja onhan niitä sitten muitakin ongelmia kuin kiltteys. Jollakin voi olla jotain päinvastaista, mutta luullakseni syntymeknismit ovat samansuuntaiset.
Tuossa korvalääkäritapauksessa on luullakseni kyse siitä, että lääkärille oli uhka myöntää jotakin, joka tulee sen oppirakennelman ulkopuolelta mille hän on samalla omankin identiteettinsä rakentanut. Lääkärit saavat, anteeksi nyt vain, sujuvasti hallita ja käyttää valtaa, jolloin ei ole pakko kohdata omia traumojaan. Lääkäreitä on onneksi moneksi, mutta tähän törmää usein. Ja mitäpä siitä, tavallisten ihmisten tavallista toimintaa tuokin on. Näin pieniä ja heikkoja me kaikki olemme ja saamme olla, ihan avoimestikin.
19.11.2009 klo 22:27
Mummu kommentoi:
Huippua keskustelua. Elämä vain on sellaista, että koskaan ei saa sitä mitä haluaa paitsi joskus ja silloin sitä ei tiedä mitä haluaa. Kokeilen juuri uutta iPhone a ja uusi numero on 0401761884.:)
19.11.2009 klo 22:58
Emppu kommentoi:
Vähän kait mää oon onessaan ku täällä meijän sivuilla keskustellaan näin tärkeistä asioista. Paitti tietty toi iPhone, sehän ei oo sitten tärkeä millään. Viihdekampe, kuten meijän Samppa sanoi (ei yhtään happamasti) ; ). Tämä viihde- ja työkoneiden hankkiminen yhä kiihtyvässä tahdissa ei voi johtaa mihinkään hyvään lopputulokseen. Ajattelen luontoa lähinnä, siis maapalloa eläimineen ja etenkin ihmisineen. Onneksi meidän yks sukulainen ehkä aikoo ruveta opiskelemaan ympäristöpolitiikkaa. Älä mummu silti tästä loukkaannu, jätä nämä luontohörhön kommentit omaan arvoonsa. (Miten on, tulikos tää nyt pahviselta vai hoppeiselta lautaselta?)
Kyllä minä silti olisin sitä mieltä, että tuo hopealautanen on ihan hyvä ajatus. Ainakin minulle, kun usein osaan kyllä töksäytellä ja pöksäytellä, harvemmin harmittaa se että tuli oltua liian ystävällinen ja hienotunteinen. Jos sitä hopealautasta ei siis mielletä mielistelyksi ja nöyristelyksi, vaan ystävälliseksi suoruudeksi ja sellaiseksi mukavaksi mutkattomuudeksi.
Pakko loppuun vielä sanoa se, että näpyttelen tätä viestiä uudella iMäkillä. Ihanhan tuo jouhevasti luontuu, melkein kuin ennenkin. Vanha mäkki on tuossa lastenhuoneessa pikkupöydällä söpön näköisesti. Samppa haluais, että se sais olla tuossa lasten omana koneena, mutta minä valitettavasti en anna sen olla siinä, kiertoon menköön, meidän kotia ei ruveta millään mäkeillä sisustamaan! Ja en minä haluaisi joululahjaksi uutta läppäriäkään, vaikka Samppa aikoi sellaisen minulle ostaa. Käytetty kelpaa ihan hyvin, kunhan toimii. Joululahjaksi toivoisin vaikka mieluummin pähkinäsuklaalevyä. Leevi sen sijaan aikoi ostaa äidillensä joululahjaksi “aikuisten kirjoja, ihan simona!”
20.11.2009 klo 0:03
L. Ääkäri kommentoi:
Totta, että me tavalliset lääkärit olemme koulutuksemme tulos. Suomalaisessa koululääketieteessä ei juuri ole sijaa ns. vaihtoehtoisilla hoidoilla, koska niistä puuttuvat tutkimukset. (Monissa muissa maissa on!) Tavallinen lääkäri ei saa suositella muita kuin näyttöön tai riittävään kokemukseen perustuvia hoitoja. Jos jokin menee pieleen, hän joutuu vastuuseen siitä, että on suositellut jotain näyttöön perustuvan lääketieteen vastaista. Vaikka kuinka uskoisin kauramaitodieettiin, en saa sitä potilailleni suositella, ennen kuin siitä on riittävästi (virallisesti hyväksyttyjä) todisteita. Vyöhyketerapeutti saa. Lääkärin – julkisessa virassa – on toimittava ulkoaohjautuvasti tietyissä puitteissa, toki oma persoona saa näkyä. Ja minä olisin sanonut: “Hienoa, onpa mukava että lapsi on nyt terve.”
Lääkäreillä on monia keinoja suojautua omalta epävarmuudeltaan, josta kaikki lääkärit kärsivät. Harvaan tautiin/sairauteen/ongelmaan löytyy yksiselitteistä, kaikenkattavaa hoitoa. On helpompaa – ja usein nopeampaa – tarttua kynään ja kirjoittaa resepti kuin kohdata kärsivän ihmisen tunteet.
Suomalaisessa lääkärinkoulutusjärjestelmässä (ja terveydenhuoltojärjestelmässä) riittäisi kehittämistä. Mutta näin säästöjen ja sikainfluenssan aikaan resursseja ei juuri liene – odotettakoon parempia aikoja.
Tämä ei varsinaisesti liittynyt aiheeseen, mutta koin voimakasta puolustautumisen tarvetta. :-)
20.11.2009 klo 0:49
matti m. kommentoi:
Tunteet olkoon esillä ihmisten välillä, aamen! Minusta se ei sulje pois sopivan tarjottimen valintaa. Sen liittäisin paremmin siihen, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen. Yritin jättää auki sen, etteikö pahvisellekin olisi paikkansa. Kunnioitus näkyy sanoista ja olemuksesta, jos kohta siihen sekoittuu hyvä annos kunkin luonnetta ja sen hetkisiä tuntemisia, ja joskus pohjimmiltaan hyvää tarkoittava lausahdus voi pukeutua pahansuopaan asuun ja pahoittaa vastaanottajan mielen. Kuulijan osassa voimme yrittää ymmärtää, mitä toinen sanoillaan todella yritti hakea ja näin välttää turhan mielipahan. Yks suu vain mut korvia kaksi. Tuskin kukaan todella haluaa muille sen pahempaa kuin itsellensäkään. Ei lääkäri eikä luontaishoitaja, meistä tavallisista tallukoista puhumattakaan :) Monesti on kyllä hedelmällistä unohtaa ammatit, tittelit ja stereotyypit, kun puhumme ihmisten välisestä kanssakäymisestä.
20.11.2009 klo 1:03
Viena kommentoi:
ps. onko imäkki jo kierrossa? Ajattelin itse että haukatut omenankuvat olisi hieno osa lämminhenkistä sisustustyyliäni.
20.11.2009 klo 10:20
Emppu kommentoi:
Viena: en tiedä, Samppa on jollekulle jo tarjonnut tuota haukattaua omenaa. Muuten, Liina ehdotti isänpäiväkakun koristeeksi kakun päälle kuorimatonta omenaa, josta on haukattu yksi haukku. Se jäi kylläkin tällä kertaa toteuttamatta.
20.11.2009 klo 15:58
Anna K. kommentoi:
Odotinkin, että joku lääkäri avaisi suunsa, joten kiitos. Mullakin on sellainen käsitys, että vaikkapa Keski-Euroopassa enempi luontaishoidot ja koululääketiede kulkevat käsi kädessä, ja on kiva kuulla se jonkun lääkärin sanomana kun yleensä kuulee vain tuolta luontaispuolelta. Ehkä se on täällä meilläkin edessä, toivotaan nyt ainakin kovasti. Kun eihän nuo asiat ole ristiriidassa keskenään, eikä aina jaksaisi kuunnella sitä kommentointia huuhaasta jos on kyse asioista jotka on itse tosi hyväksi todennut, oman elämänsä käytännössä. (P.S. Vaikuttaa ettet oikein vastaa ylläolevaa lääkärikuvausta, ja niinhän se oli puhekin että lääkäreitä on moneen junaan.) Eikä oman ajatusrakennelman puolustaminen ole yksin lääkäreitten etuoikeus, vaan sitä kaikilta lämänaloilta löytyy. Niin kuin tietysti pitääkin, sitä pitää puolustaa mitä edustaa ja minkä oikeaksi kokee. Varsinkin jos kokee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi. ;)
Ja tuo on totta mitä sanoit, että on paljon helpompaa kirjoittaa resepti kuin kohdata ihmisen tunteet. Tietysti lääkärillä kunnollisia mahdollisuuskiakaan tunteitten kohtaamiselle ei ole, mutta kokonaisuudessaan se on aika vakava ilmiö. Onnellisuuspillerit ja muu vastaava, ja lääketeollisuus voi erittäin hyvin.
Ja sitten arvasinkin, että lautasista joku voi olla eri mieltä. No, en minäkään sitä tarkoittanut, että jos voi valita pahvisen tai hopeaisen, niin pahvinen olisi parempi. Mutta edelleen pysyn kannassani siitä, ettei lautasvalinta ole tärkeintä, vaan se että sanoo ja näyttää miltä tuntuu. Sitä ei niin tarvitsisi jännittää, että häpeää silmät päästään jos vahigossa näyttää liikaa. Toisen loukkaaminen ei tietenkään ole itsetarkoitus vaan itsensä puolustaminen, siis oikeastaan toisesta ei kannata puhua, riittää kun sanoo miltä itsestä tuntuu. Jos menee yli, niin anteeksihan voi pyytää. Ja toinen ihminenhän voi loukkaantua vaikka mistä, ihan mistä vain jos sattuu olemaan erittäin syyllinen tapaus, ja jos sitä lähtee varomaan ei saa koskaan oikeutusta itselleen. Tosin kun käytetään kielikuvia, niin on vähän vaikea ymmärtää mitä pahvilautanen jossakin elävän elämän tilanteessa sitten tarkoittaisi. Jos olisi kyse jonkun toisen väärinkäytöksestä minua vastaan, niin puolensapitäminenhän olisi hyvin paikallaan. Kaikenkaikkiaan riippuu mikä olisi tilanne. Ja jos nyt puhutaan vihasta (mistä ei varmaankaan aluksi puhuttu, kun lautasista puhuttiin, vaan jostakin ihan arkisesta erimielistilanteesta vain), niin eikös se ole hyvä tunne, aidossa muodossaan siis?
Tuskin tuli tyhjentävästi vieläkään sanottua, mitä tästä ajattelen ja väärinkäsittämisen mahdollisuus on lähellä. Minähän en ole mikään hyvä ole muotoilemaan hopealautastarjottavia, helpommin tulee ihan vahingossakin töksäyteltyä. Varmaan mieluummin olisin, se säästäisi monelta päänraapimiselta kun kasvatus ja ympäröivä yhteiskunta kuitenkin kannustaa etenkin tyttöjä mieluummin olemaan kilttinä ja kätkemään kaiken kuin näyttämään rumasti. Siis ihan henkilökohtaisista syistä olen joutunut tällaista pohtimaan.
Eikö tämä ole jo vähän kaukana alkuperäisestä aiheesta? Onnea uusille tekniikan ihmeille, te kaikki joilla niitä on!
20.11.2009 klo 18:21
Tuula H. kommentoi:
Anna K.: Hyvin osasitkin provosoida lääkäreitä niin, että jonkun oli pakko älähtää. :) Minäkin olin vähällä alkaa heti naputella jo eilen, mutta päätin hillitä hermoni ja vastata korkeintaan joskus myöhemmin, jos silloinkaan. Olen oppinut, että kannattaa joskus pitää pieni breikki ja arvioida kommenttinsa uudelleen pahimman sauhun laskeuduttua päästä. L. Ääkäri vastasi puolestani, mutta jauhanpa samaa vielä. En nyt älyttömästi hermostunut (enpä niin :)), mutta kieltämättä olen jossain määrin herkistynyt lääkäreiden ja lääkäriyden arvostelulle – tajuten lääketieteen ja lääkäreiden epävarmuuden. Opettajaparat, ovat myös aina arvioinnin kohteena, vaikka saavatkin vastapainoksi hallita ja käyttää valtaa.
Sinänsä puhuit, Anna, ihan asiaa, ja ihmettelin ko. korvalääkärin suhtautumista kontrollikäynnillä. Itse ajattelen, että ihminen on niin ihmeellinen olio, että kukapa voi lopulta tietää, että mikä juttu auttaa ketäkin ja mikä ei ja minkä ansiosta jokin auttaa. Jo se usein auttaa, että ylipäätään saa hoivaa. Mutta L. Ääkäri kertoi hyvin sen vastuu-/oikeusturvapuolen, joka työssä on läsnä. Sanonkin usein, kun mielipidettäni luontaistuotteisiin tai luonnonlääketieteeseen kysytään, että koululääketieteen vaatimaa näyttöä ei (monestikaan) ole enkä voisi hoidoksi varsinaisesti lääkärinä jotain suositella tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta, mutta en voi myöskään kumota jonkin toimivuutta. Pääasia, että jokin auttaa. Joskin järki päässä pitää pitää luontaishoidoissakin.
22.11.2009 klo 11:30
mummu kommentoi:
Olen ikäni pohtinut tätä vaikeaa luontais-koululääketiede -problematiikkaa. Luontaishoidoillahan jokainen meistä pikkuvaivat kotona parantaa, mutta kun ne konstit loppuvat, tarvitaan oikeaa lääketiedettä, vai mitä? Ja koululääketieteen edustajat koulitaan todellakin vakaasti uskomaan vain tieteellisesti tutkittuihin juttuihin, mikä on ihan oikein. Mutta kun tutustuu suomalaisen lääketieteellisen tutkimuksen rahoitus- ja valvontasysteemeihin, niin onvähän tajuaa, miksi on niin välttämätöntä aloittaa hirveä saarna potilaalle, joka uskoo hemoglobiininsa viimein nousseen punajuurilla, kun on 22 vuotta syönyt ja kokeillut kymmeniä eri rautavalmisteita…Vaikka ensin yhdessä iloittiin, kuinka hyvä se arvo viimein on!
Olen kuunnellut kerran lääkäriksi valmistuvien juhlallisen valan, ja se oli vaikuttava. Tuli sellainen tunne, että jos he tekevät edes puolet siitä, mitä valassaan lupasivat, niin me suomalaiset olemme tosi turvallisissa käsissä…