Vast’edes voit kertoa minulle huolesi numerossa 0403586110.  -samuli

Huom. Luin jutun uudestaan ja huomasin, ja Samulikin huomautti, että tästä saa sen kuvan kun en tykkäisi lapsistani. Se on ihan väärä kuva, rakastan lapsiani niin kuin vain voi rakastaa! Tässä vain pohdin sitä seikkaa, että olenko oikeastaan kovin lapsirakas tyyppi niin kuin yleisellä tasolla. Ymmärrätte kyllä, mitä tarkoitan, jos ymmärrätte.

Huomasin yhtenä päivänä, kun puuhailin omiani tuossa kodinhoitohuoneessa, että minä saatan ehkä tykätäkin lapsista. Ihan tosi, uskokaa pois. Elämäni tilanne on vain tällainen ja sellainen, että sitä lapsirakkautta ei välttämättä ihan heti huomaa. Mutta kun oikein tonkii ja kaivelee tätä suurta sekalaista tunnemöykkyäni, niin kyllä se siellä vilahtaa, nopeasti mutta vilahtaa kuitenkin.

Eläinrakkaaksikin minua voisi sanoa. Se on paljon simppelimpi ja helpompi asia, se eläinrakkaus. Joko on eläinrakas tai ei ole. Sitäkin olen tosissaan monesti miettinyt kuitenkin, että tykkäänkö minä eläimistä. Kun istuin kerrankin tyttöjen huoneen lattialla keskiviikkoiltana kello vartin yli viisi Martta ja Salli ja Pörri seuranani, mietin asian laitaa oikein juurta jaksain. Tuntui niin hirvittävän viihtyisältä ja mukavalta olla siinä, kun siinä oli kanin häkki, juomapulloineen ja heinäntuoksuineen, ja sen häkin ovi auki ja pörröinen iloinen Pörri loikki pitkin huonetta, pörröpäinen iloinen Martta tutki isosiskojen aarteita ja Salli ihmetteli kaikkea ympärillään. Mietin, että miksi tämä tuntuu niin kivalta. Ajattelin lapsuuttani ja omaa tyttöjen huonettani, jossa ei koskaan ollut häkkiä eikä minkään sortin eläimiä, kuin vain väliaikaisesti ja usein puolisalaa. Aina halusin jotakin. Luin paljon eläinlehtiä ja kirjoja, joissa oli koiria, hevosia ja marsuja, ja haaveilin. Olin niin mieltynyt häkkeihin ja kutterinpuruihin ja kaikkeen, mikä edes jotenkin liittyi lemmikkieläimiin, että jopa vaatekaapin lankakorit, jotka olisivat nurinpäin voineet hätätilassa toimia jonkin eläimen häkkinä, saivat minussa aikaan lämpimiä tunteita. Nyt siis istuin tyttärieni huoneessa ja mietin, tykkäänkö minä tuosta pörröisestä suloisesta eläimestä vai tykkäänkö minä siitä, että ne lapsuuden haaveet ovat nyt totta. Vai tykkäänkö minä tuosta isosta sinipunakeltaisesta häkistä. Vai noista papanoista. Tykkäisinkö enää ollenkaan eläimistä, jos olisin lapsena saanut asua eläinten keskellä, niin kuin nyt omat lapseni? Kuka senkin tietää?

Lapsirakkaudesta siis, jos siitä veisataan viis, tai vähän enemmän vielä. Jos niin kuin vertaa tuohon eläinrakkauteen, niin minä kyllä olen saanut elää koko elämäni eri ikäisten lasten ja vauvojen ja uhmaikäisten ja kouluikäisten keskellä. Murrosikäisenä olin jo vaihtanut varmaan yli sata vaippaa tai enemmänkin, mutta silti tuntui mukavalta ottaa pikkusisaruksia mukaan jonnekin, minne itse olin menossa. (Kunhan niillä vain oli säädylliset tamineet päällä, muussa tapauksessa ei missään nimessä.) Koskaan en ole ehtinyt haaveilla vauvoista enkä pikkuisista, sillä haaveet on täytetty ennen kuin niitä on ehtinyt syntyäkään. Lapsiakin on siunattu jo viisi, enkä koskaan niitä ehtinyt enemmälti toivoa, pidin joskus silloin naimisiinmenoaikaan lasten (n.11-15 kpl) syntymistä itsestäänselvyytenä. (Tietysti aikamoinen virhe, jos nyt saa asiaa arvostella.) En ole ikinä kovasti edes pohtinut, että olenko lapsirakas vai en. Toki olen sen huomannut, että en osaa hoitaa lapsiani niin kuin jotkut äidit, luontevasti, helposti, sujuvasti ja väsymättä. Minun äitiyteni ja kasvattajuuteni tökkii alati, mutta se onkin eri asia kuin tämä rakkaus, eikö vain? Kun rupean miettimään, mistä puhun miehelleni, niin joo, kyllähän siellä puheen seassa lampaat, kanat, kissat ja koirat ja hevoset vilahtelevat, mutta kyllä se paljon on sitä, kun kerron, mitä Leevi teki, mitä Martta, mitä Sohvi tai Liina, mitä naapurin Urho tai Paavo, jonka äiti tykkää tomaatista “ihan sikahirmuna, ei kun hirmusikana!”

Jos minulla ei olisi lapsia, tietäisin varmasti paljon paremmin, tykkäänkö niistä vai en. Tai luulisin tietäväni. Eihän toki voi tietää, tykkääkö omista lapsistaan, jos niitä ei ole. Naapurin tai ystävien lapsistakin tykkää, kun niitä näkee silloin tällöin, mutta jos ne olisivatkin tässä koko ajan, niin mitäs sitten?

Olen aivan onnessaan, kun Samppa käyttää lapsia uimassa tai luistelemassa tai peuhumaassa niin kuin tällä hetkellä. Ihana rauha! Aamupalalla olin niin hermo kireällä, että kukaan lapsista ei välttynyt minun kovilta sikahirmuilta käskyiltäni: “Istu suorassa! Syö suu kiinni! Älä puhu ruoka suussa!” Siis totta, meillä oli tänä adventtiaamuna näin käsittämättömän kaameaa. Radiosta kuuluu hoosianna, pöydässä on neljästä kynttilästä sytytetty yksi, ja lapset istuvat ja syövät, uskaltavat tuskin hengittää, katsovat sivusilmät suurina äitiin, jonka leukaperät ovat jumissa ja hermot riekaleina. Juuri perjantai-iltanahan äiti sai olla muutaman tunnin poissa kotoa. Ja nyt on vasta pyhä, ja voimat lopussa. Mikä meidän äitiä riivaa? Tykkääkö se meistä lapsista ollenkaan? Kovia kokenut isä oli sentään niin kokenut, että tajusi tilanteen ja sanoi että käyttää lapsia jossain pyhäkoulun jälkeen, kun uloskaan ei voi mennä kun siellä sataa. Tänne kotiin jäi siis nukkuva Salli, hiljaisuus ja äiti, joka miettii että miten se nyt menikään, mistä minä oikein tykkään.

No, yhden asian minä ainakin tiedän. Se on se, että Samuli tykkää iphonesta. Niin niin, ja tiedänhän minä vielä toisenkin asian: minä EN tykkää iphonesta.

Aamulla kuskasimme isäparkaa töihin, kun se ei jaksanu pyöräillä kun satoi vettä. Se oli ihan kunkku reissu, ei tarttenu laittaa yökkärin päälle muuta kuin toppapuku, ja sitten kengät ja pipo. Ei mitään lapsellisia hanskoja tai semmoisia. Sitten päästiin Martan kanssa istumaan sinne perälle, missä Liina ja Sohvi melkein aina istuu. Se oli ihan simo mukavaa, ja kun mää sanoin siinä ekan liikenneympyrän kohdalla että basjuu, niin Martta sanoi että se on kirosana, ei niin saa sanoa. Mää kysyin äitiltä ja isältä että eihän basjuu ole kirosana, ja ne sano että ei ole. Sitten me sanottiin sikana että basjuu basjuu ja sitten me naurettiin. Isäkin oli hyvällä tuulella eikä ollut vihainen ja se sanoi monta kertaa äitille, että kiitos ei olis tarvinu kyllä, mutta et arvaa miten tympeä on pyöräillä tämmöisessä levottoman harmaassa ja märässä kelissä. Äitikin oli hyvällä tuulella ja sanoi että ei tästä ole mitään vaivaa, pikku hommahan tämä tämmöinen. Sitten kun isi tuli pois autosta, niin äiti meni ajamaan ja ajoi suoraan kotiin, mutta me ei oltais vielä haluttu. Äiti ei enää hirveenä hymyillyt ja sitten kun se huomas, että Liina ei ollut vielä mennyt kouluun vaan luki hevoshullua, äiti ei ollut ollenkaan iloinen, vaan aika vihainen. Kyllä se silti sanoi ovenraosta ulos Liinalle, että nyt vauhdilla sitten, ja vielä kohta aukas oven uudestaan ja huusi vähän surullisesti, että hyvää koulupäivää.

Äitillä oli tänään töitä vähäsen päivällä, ja Heinin piti tulla hoitamaan. Mutta sitä ennen äiti laittoi meille jukraa ja mysliä ja otti ite omenan ja puhelimen ja meni yläkertaan ja sanoi, että sen pitää soittaa kahdelle tätille. Me ei jaksettu syödä yksin vaan otettiin jukralautaset mukaan ja omenatkin kun äitikin otti ja mentiin kans yläkertaan. Salli oli sängyllä ja se on ihana pieni tyttö ja mun aina pitää mennä sen kanssa leikkimään. Me laitettiin omenat ja lautaset siihen sängyn reunalle ja mää pomppasin heti parkouralla siitä niitten yli Sallin viereen. Äiti oli puhelimessa ja nousi ylös ja otti musta kiinni, se aina luulee että mää hyppään Sallin päälle, vaikka mää hyppäänkin siihen viereen, eikä Sallia satu yhtään, muuta kuin joskus jos on vähän liian kova vauhti. Äiti laittoi heti jukrat ja muut pöydälle ja rupes työntämään meitä pois huoneesta, mutta me ei haluttu mennä pois, meillä oli nälkä ja Sallikin itki kun minä en saanu enää leikkiä sen kanssa. Äiti pyöritteli toista kättä sillain jännästi ja yritti pitää puhelinta itestään siinä korvan välissä, että se vois ottaa Sallin ja laittaa meitä pois. Onneksi se antoi meidän kuitenki syödä siinä vähän jukraa ja omenaa, Martan paita ja kädet oli sitten jukrassa ja ne piti pestä ja äiti sanoi tätille että heippa ja lähti kantamaan Marttaa alakertaan.

Äiti yritti olla tietskalla, kun sen piti tehdä työhommia, mutta me haluttiin kattoa tiernatyttöjä. Äiti sanoi että leikkikää sitä uimaleikkiä, ja me ruvettiin heti leikkimään, se on niin hauska leikki. Siinä on kyllä paljon työtä kun pitää ihan ekana työntää tuvan penkki sinne sohvaan kiinni, sitten kaataa keinutuoli siihen päälle ja siitä aina tulee kova ääni. Se pulpetin tuoli on helpompi kaataa, se kaatuu ihan hiljasesti. Mun pitää tehä aina kaikki kovat hommat, Martta ei millään jaksais mitään painavia jakkaroita kantaa niin pitkiä matkoja kuin minä kannan. Martta kyllä osaa laittaa taljoja ja vilttejä ja tyynyjä. Sitten pitää hakea kelluttimia ja uimarenkaita, niissä joissakin on reikiä mutta remppahuoneessa on semmoinen teippilaatikko missä voi olla hyvää korjausteippiä. Mää en löytäny sitä harmaata teippiä, mutta oli semmoista ruskeeta paperista, pyysin että äiti paikkaa uimarenkaan. Äiti heilutti vain päätään ja imetti Sallia. Mää otin sitten yhet eripariset ehjät kelluttimet, Martta rupes käyttään sitä teippiä. Mutta ei uimaleikissä oo yhtään kivaa jos ei saa olla uikkareita. Mulla on semmoiset tulenväriset, ja mää laitoin ne. Äiti sanoi että ei saa ottaa sukkia pois. Martta penkoi kaikki uikkarit ja kelluttimet, se ei meinannu löytää omia uikkareita.

Äiti yritti siivota, mutta meijän leikkejä ei saanut tietenkään, eihän me oltu ehitty yhtään leikkiä vielä. Sitten me haettiin juomapullot, kun rannalla pitää olla juomista. Ei ollu muita ko tuttipulloja, kummallekin riitti omat. Meni aika kauan ennen ku mää sain kuntoon ne pullot, mutta sitten Martta ei suostunu ruveta rantaleikkiin vaan rupes vauvottelemaan ja sössöttämään ja yritti varastaa mun pullon kun se oli jo juonu oman. Tai ei se ollu juonu, siitä sen pullosta oli vaan vuotanu kaikki vedet siihen sohvalle. Mää löinki Marttaa kun se ei ikinä tottele mua, ja Silloin äiti kuiskas sika kovalla äänellä että Tonttu Torvinen näki varmasti kun sinä löit, se kertoo sen kyllä joulupukille. Äiti kuiskailee kun sen pitää parantaa sen käheä ääni. Se on ihan hyvä ettei se huuda, mutta sen ilmeet ei oo kovin kivan näköiset. Äitillä oli joitakin papereita, mihin se kirjotti nimiä ja muita, ja se ei antanu Martan piirtää niihin. Minä oisin halunnu värityskuvia mutta muste oli loppunu, ja äiti lupas tulostaa punaisella värillä jos ensin siivotaan uimaleikit. Onneksi äiti auttoi, kun ne on ihan sika raskaita ne kaikki tuolit ja muut, ja tyynytkin on niin tympeitä kun ne ei millään meinaa osua sohvalle kun niitä yrittää heittää. Äiti sanoi että pitää olla vähän siistimpää kun Heini tulee, ja sitten me mentiin tulostamaan. Halusin sotakuvan, mutta niitä oli niin sikana etten mää tiennyt, mikä olis paras. Äiti sanoi että äkkiä joku, mutta aina kun meinasin jonkun valita, niin se tuntuikin paljon huonommalta kuin ne muut kuvat siinä ympärillä. Sitten me otettiin semmoinen suorana seisova sotilas. Mutta äiti ei osannutkaan laittaa sitä punaseksi, kun meillä on uusi tietska, ja sillä ei voinut, ja äiti oli tosi väsynyt, ja se sanoi että voi basjuu. Silloin mää arvelin että kyllä se basjuu on vähän ruma sana sittenkin.