Mielellämme otamme naperohenkarit vastaan, kiitoksia jo etukäteen lahjasta. Saavat meidänkin kaapit lisää kaipaamaansa järjestystä, eikä tarvitse laittaa niin montaa mekkoa päällekäin, ettei kohta muistakaan mitä mekkoja on tullut hankkineeksi.

Ja kaikkein mukavinta tietysti on, että tekstini koskettaa teitä arvon kollegoita niin, että lukijoita ja keskustelua riittää. Kun vain saisi jonkun hiljaisen hetken taas kirjoittamiseen, niin kyllä antaisin tulla kuin pauhaava puro konsanaan!

Muuten, tuosta kodin katselusta. Tuntuu vähän nurinkuriselta. Ihan niin kuin me eläisimme ja toimisimme kotejamme varten, ja niitä sitten näytellään ja katsastellaan. Ihana koti teillä, olipas mukava nähdä tämä! Tulkaapa katsomaan meidänkin tiluksia. (Sama asiahan on, jos sanoo tapaamisen lopuksi, että voi kun oli kiva nähdä nuo sinun uudet vaatteet, nähdäänpä ensi viikolla, saat katsoa mitä minulla on ylläni!) Koti on asumista ja elämää varten, ja sillä on välinearvo. En tarkoita, etteikö olisi kivaa katsella erilaisia asumuksia ja tiluksia, kauniita puutarhoja. Mutta kuitenkin Martat ja muut ihanat ihmiset ovat kultaa kaiken materiarihkaman rinnalla, eikö vain?

Mentäis useammin katsomaan ihmisiä, kuuntelemaan ja tutustumaan, välittämättä ulkoisista puitteista. Idealistista. Mun pitää tässä muuten ruveta pyöräyttään joku piirakka kun huomenna olis tulossa päiväkahvivieraita…

Olimme Martan kanssa lähteneet aamusta kotoa kiireellä ja (tavoista poiketen) en ehtinyt sänkyjäkään pedata. Päivällä olimme hetken kotona kahden lääkärikäynnin välissä, mutta annoin sänkyjen olla, kun ilta oli jo ovella. Toisen lääkäri- ja apteekkireissun jälkeen olimmekin jo aika puhki. Riisuin molemmilta ahdistavimmat vaatekappaleet (farkut) ja siirryimme kotioloon (sukkahousu/legginssilinja) ja iltapuuroon. Talo oli täynnä eri reissujen seurauksena syntyneitä vaate- ja kassiläjiä. Aamupuuroastiat likosi tiskialtaassa. Kärsin jo itsekin tästä sekasotkusta, mutta keskityin Marttaan ja päätin siivota hänen nukahdettuaan.

Yllättäen oven takana oli kolme henkilöä, jotka eivät kuulu tiiviimpään lähipiiriimme. Tulivat iltalenkillään tutustumaan uuteen kotiimme! Sehän se meille passasi. Makuuhuoneen ovella aloitin “meillä olikin aamulla hirveä kiir..” Sitten muistin päätökseni ja suljin suuni ja kärsin suuria sisäisiä tuskia esitellessäni kaunista kotiamme, jota ei nyt vaan sattunut näkymään kaikkien läjien alta. Täytyy myöntää, että en päässyt missään vaiheessa rentoutuneeseen tilaan ja odotin vierailun päättymistä. Vieraita ei sen sijaan tuntunut mikään häiritsevän tai ainakaan he eivät osoittaneet sitä millään tavoin. Onneksi vieraat sattuivat olemaan henkilöitä, jotka ovat Martan faniklupin aktiivisimpia jäseniä ja voi olla, että he eivät oikeastikaan huomanneet muuta kuin Martan.

Minun puoleltani sotkun sietäminen vieraiden läsnäollessa tuntuu vaativan harjoittelua. Ehkä seuraava kerta sujuu paremmin..

Onko muuten ihminen oikeasti lapsi vai aikuinen? Siis milloin ihminen on olemassa eniten? Kun se oma lapsuus tuntuu niin elämältä, nytkin tuntuu, mutta ajatteleeko sitä koko ajan että se oli silloin se, nyt tehdään näin mutta silloin tehtiin näin. Tavallaan niin kuin menneessä ajassa kaikki mitä tapahtuu, on todempaa ja oikeampaa, nyt vain jäljitellään ja tehdään kaikenlaista niin kuin kokeeksi, miltä nämä sitten jälkeenpäin näyttää. Niin kuin historiankirjoituksia ja tarinoita tai muisteluita varten vain elettäisi.

Hoh hoijaa, pitäisköhän painaa pää tyynyyn…

Ja tällä mittarilla mitattuna, muuten, Villa Sorvari on ollut ihan kelpo paikka kyläillä…

Yritän kovasti oppia olemaan selittelemättä. Olen kymmeniä kertoja todennut itseni idiootiksi, kun tuttu rouva tai neiti on päiväkahvilla, ja jutustelun aiheena on se, miten “nyt on niin tällaista, yleensähän minä kyllä, mutta kun tänään, ihan mahottomia nuo lapset, ja talvipuvutkin pitäis kaivaa esiin, nuo ikkunalaudat on ihan ilmiömäisen nopeita likaantumaan, voi voi, eilen olin niin puhki, niin jätin nämäkin pyykit tähän, on se semmosta, juu, kiitos, tulehan toistekin, hei hei vain!” Siinäpä on mukavat syvälliset jutut, kyläilyt virkistävät aina, joopa joo. Ihan niin kuin se siivo olisi tärkein asia äidin elämässä. Että miltä kaikki näyttää. Eikö kaikista tärkein ole se, mitä kaikki o n. Siinähän voi sortua sitten sanomaan, että ei meillä ole näin huonosti asiat vaikka täällä tältä näyttääkin.

Ristiriita on siinä, että on hienoa ja viksua olla siisti, puhdas ja asiat kaikin puolin järjestyksessä. Ja onhan se hyvä mieli, kun on siistiä, ei sitä voi kieltää. Siivouksen jälkeinen olotila kotona on kyllä mukava. Se vain kestää niin vähän aikaa.

Mutta kerta kiellon päälle, kun kerran ollaan aloitettu. Usein koen jotain samaa kuin Samuli S: etten osaa rentoutua sen epäjärjestyksen keskellä. Sisäinen maailma on yhtä kaaoksessa kuin huusholli. Ja sitten kun on siivottu, mieli lepää. Samuli V säälii minua tämän ominaisuuden vuoksi. Aluksi kävin säälimättä sättien säälijän kimppuun ja puolustauduin hurjasti. Sitten mietin asiaa vielä ja olen miettinyt toisen ja kolmannenkin kerran ja kyllä siinä varmaan säälillekin aihetta on. Ja se kaikki puhe, mitä suollan epäjärjestyksen puolesta on ideologiaa. En minä kovin kauan sotkun keskellä nauti. Mutta sotkua meillä nykyään jo jonkin verran on, perjantaiaamupäivisin jopa aika paljon. Olen ihan ylpeä siitä sotkusta, sillä se on edistystä! Mutta jos yllätysvieraita olisi perjantaiaamupäivällä ovella, en olisi niin ylpeä. Mutta vielä minä vieraillekin ylpeilen.

Perjantai-iltaisin minä kuitenkin rääkkään koko perhettä ja joka paikka hinkataan. Samuli V varmaan tällöin aina toivoisi olevansa jossain muualla. Ja varmaan lapsetkin. Tässä on vielä oppimista, tässä.

Kaikenkaikkiaan tämä siivous- ja järjestyskysymys on hyvin syvällinen, siinä ollaan jonkun aika oleellisen ääressä vaikkei äkkiseltään uskoisi. En teistä muista tiedä enkä puolestanne enempää puhukaan, mutta omastahan aina voi.

Pohjimmiltaan tässä puhutaan kyllä ihmisen luonteesta ja siksi olisi parempi olla puhumatta. Itselläni tavaroiden järjestys heijastuu paljon siihen, miten “sisäiset” asiat pysyvät järjestyksessä. Tuntuu, ettei osaa rentoutua jos ympärillä on kasvava epäjärjestys.