PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATIhana päivä 2.
On sitä näin syyskuussakin vielä ihania päiviä. Ulkona tarkenee sisävaatteissa, aurinko paistaa ja neilikkaruusu kukkii jo toisen kerran tänä vuonna.
Kävimme kerhossa lasten kanssa. On ihme, että niin tapahtui. Tein piirakan, laitoin sen uuniin paistumaan ja ajattelin: tunti aikaa, tässähän elämä hymyilee. Ehdimme loistavasti. Sitten kului tunti tosi nopeasti. Martta vaihtoi itse vaatteensa ensimmäisen kerran, hän halusi rappulaaharit. Minä tein kohta saman operaation toisen kerran, kun hammastahnaa oli lattiassa, rappulaahareissa, Martan naamassa, käsissä ja tukassa. Siinä meni tahnaa äidinkin paitaan, sekin piti vaihtaa. Tällaisilla tapahtumilla täytyy tietysti olla taustamusiikki, ja siitä Salli piti huolen. Hän huusi puettuna ja pyntättynä ja syötettynä vaunuissa kuin pieni eläin. Leevi yritti auttaa asiaa silittelemällä Sallia, mutta en tiedä auttoiko se sitten mihinkä suuntaan. Varmaan johonkin.
Pienten lasten äitiys saa ihanimmastakin kaunosielusta proosalliset piirteet pintaan. Voi Venäjän tsaari, mitä sinäkin tuhannen täystuho luulet tekäväsi, nyt kävi kalpaten! Äiti riehuu kuin rääkätty härkä areenalla, eikä vaikuta mitenkään kovin järkevältä käytökseltään. On tämä niin auvoisaa, ajattelee hän samalla kun pesee hammastahnaa siitä neljännestätoista paikasta. Mitä ihmettä sitä kaiket päivät tekisi jos ei olisi näitä lapsia?
Jokin luonnonihme tapahtui kuitenkin, pääsimme lopulta tietä tallaamaan, piirakka ja Martan rolupussi vaunujen alakorissa. Muitakin äitejä oli tiellä lapsineen. Kysyin, että miten kummassa te olette päässeet liikkeelle? “Just ja just”, vastasi yksi hymyillen, jolla oli vauva rintarepussa ja työnsi rattaissa kahta vähän isompaa. Kaksi muuta vielä isompaa pyöräilivät kauniisti kypärät päässä. Aurinko paistoi ja lämmitti, kerho pidettiin pihalla. Mitäs me äidit, on se niin mukavaa olla kotiäiti, ajattelin, istuin lasten ja toisten äitien seassa, siemailin kahvia ja söin pullaa. Ruoho oli kirkkaanvihreää, heinikko vielä niin kuin kesälläkin. Lapset istuivat ja juoksivat, joivat pillimehua. Hymyilytti niin jatkuvasti, että poskilihaksissa tuntuu vieläkin.
Heti kun hermot ovat menneet, unohtaa ne lopen niin tyystin, ettei muistakaan, että niitä ikinä olisi ollutkaan. Sellainen se ihminen on. Vaikka sitten sattuisi vielä välillä kaikenlaista, niin toisinaan sitä ehtii pysähtyä ja ihmetellä, kun on vielä merkillisen kauniita päiviä. Kaikki menee nappiin, jos isäntä sattuu astumaan ovesta sisään juuri tuollaisena hetkenä. Silloin voi vastata kysyjälle, että on ollut kerrassaan ihana päivä.
16.9.2009 klo 20:43
Annukka kommentoi:
“Äiti riehuu kuin rääkätty härkä areenalla…” Täsmälleen, toisinaan. Mutta tänään viimeksi puhelimitse siskolleni totesin, että ei kukaan voi tykätä siitä, että joutuu pesemään saippuakyllästeistä vessan lattiaa, kun se on ihan huvin vuoksi saippuoitu, tai pyyhkimään pissoja sieltä sun täältä, kun joku ei vaan viitsinyt mennä vessaan, vaikka kuuluvalla äänellä ilmoitti, että pissattaa, tai tunkemaan kirjoja takaisin kirjahyllyyn, kun joku vaan halusi kiskoa ne kaikki alas, tai hakemaan lapsia tieltä, kun sinne kiellosta huolimatta on pompittu, tai mitä kaikkea sitä nyt joutuukaan tekemään. Pahinta on, jos pitäisi olla monessa pattipaikassa samaan aikaan. Silloin sitä tuntee olevansa tosi pahasti rääkätty härkä.
Kieltämättä tämä kaikki unohtuu toisinaan myös hyvin nopeasti, hyvä niin. Paitsi että syyllisyydentunne omasta asiattomasta härkämäisyydestä kyllä jää usein vaivaamaan. Onneksi lapset antavat anteeksi, ja unohtavat nopeasti nurjatkin jutut. Silloin sitä kyllä päättää olevansa huomenna tosi hyvä äiti. Lasten puolustukseksi pitää kyllä myös sanoa, että enimmäkseen he ovat kunnollisia ja ihania, eivätkä voi äidin härkäpäisyydelle yhtään mitään.
17.9.2009 klo 6:49
Anna-Maija -mummi kommentoi:
Olipas taas niin herkullisen ihana kuvaus tavallisesta lapsiperheen arkipäivästä! Tuollaista se on, niin kauan kun sitä vaihetta kestää… Tulee kuitenkin ihan yhtäkkiä se päivä, ettei kukaan pursota hammastahnaa mihinkään muualle kuin hammaharjaan, ei saippuoi vessan lattiaa muuta kuin pyynnöstä eikä usimmiten silloinkaan. Ei siis enää näy raivoavaa härkää useinkaan, sensijaan lannistettu, itseensä sulkeutunut, itsensä epäonnistuneeksi tunteva “vanha” äitiraukka pohtii hiljaa mielessään noita nuortensa “vaikeita” vaiheita ja touhuja. Miten parhaiten osais ohjata ja opastaa, antaa oikeanlaisia eväitä, ei liikaa vahtia ja komentaa, vaan luottaa, rakastaa, huomioida…
Se on niin vaikeaa!
Oikein näen sieluni silmillä, vaikka työpöytäni ääressä istunkin, Martan riemastuttavat hammastahnaharjoitukset, Leevin silittelyt, varmaan kissakin vielä vaunujen päällä ja sitten koko konkkaronkan vaeltamassa kerhoon.
On ollut todella ihana syksy, aurinkoisia ja kirkaanlämpöisiä päiviä täälläkin. Aamut jo vähän kirpeitä, kosteita.
Mukavaa syksynjatkoa sinne, kaikille kanoista aikuisiin!
17.9.2009 klo 12:56
Venla kommentoi:
Kerrassaan ihana kirjoitus ja niin on minunkin uskottava, että ehkä tästäkin vielä tulee kerrassaan ihana päivä. Kuulostaa nii-iin tutulta, ja kun vielä onnekseni tunnen koko porukan, kenestä kerrotaan, tarina tuntuu myös todelta.
Meillä Annika on ottanut käyttöön termin: “Mulla tullee emmo!” Aina, jos pojille jostain asiasta annan moitteita, sievään tai vähemmän sievään sävyyn, säestää Annika pontevasti vierellä: mulla tullee emmo! Olen ajatellut, että HYVÄ jos jollain joskus tulee ne hermot kun mulla ne aina vain menee.
Itse olen viime päivinä selvinnyt ilman suurempia hermojen menetyksiä, mutta nukkuminen olis joskus kivaa… kuka opettais mut nukahtamaan päivällä?
17.9.2009 klo 13:36
Emppu kommentoi:
Venla: minä osaan nukahtaa päivällä, jos vauva nukkuu ja nukutan Marttaa. Mutta en osaa opettaa, varsinkaan tuollaista sähköjäniksen tyyppistä ihmistä ;).
Anna-Maija -mummi: Hyvää syksynjatkoa sinne etelään, ja kiitos viimeisestä. Käynnistänne ja Salli-vauvan ristiäisistä jäivät muistuttamaan pensaat, jotka toivottavasti lähtevät hyvään kasvuun.
Annukka: Tuo onkin taas yksi ihme, se, että kaikesta huolimatta lapset ovat aika kunnollisia ja ihania. Kun yksi ehtiväinen lapsi ruutaa hammastahnalla, laittaa pyykkikoneen pyörimään kun on ensin laittanut sinne isän bokserit, “järjestelee” uudestaan kakkuvuoat laatikkoon ja niin edelleen, niin siinä ei auta muu kuin ajatella, että tuo lapsi se tulee saamaan vielä vastaisuudessakin paljon aikaiseksi.
20.9.2009 klo 22:04
Samuli V. kommentoi:
Sinä et ihan varmasti itse tajua, miten hyvä kirjoittaja olet. Jos tekisit tätä työksesi, saisit niin paljon rahaa, että voisit palkata vaikka viisi hoitajaa niille kolmelle kotona olijalle ;) Toisaalta materiaali kävisi vähiin, kun päivät pitkät tai lyhyet istuisit kirjoittajankammiossasi, että ristiriitaa sitä on siinäkin.
21.9.2009 klo 7:05
Emppu kommentoi:
Hyvä Serkku, kiitän ja punastun. (Ja myönnän julkisesti että otan kehusi todesta enkä vitsinä, riskillä.) Luulen että kehuja voi antaa ihminen, jonka ei tarvitse olla epävarma omasta lahjakkuudestaan ja osaamisestaan. Päiväkirjan pito taitaa olla kuitenkin paljon helpompaa kuin toisille kirjoittaminen palkan kanssa. Minulla ei ole siitä kokemusta, joillakin toisilla sen sijaan on. :)
Kyllähän tämä materiaali tässä ei ole kovin monimuotoinen, aiheet näyttävät jo nyt kiertävän aika kaunista kehää. Piiri pieni pyörii… Kiva pikku laulu sekin.
(Muuten: Luin sattumalta eilen novellin siitä Vakka-Suomen elastisesta nuorisokuikasta. En osannut tulkita sitä teosta millään tavalla, kunhan lukasin.)
21.9.2009 klo 19:37
jonttu kommentoi:
Täällä sitä naurettiin ja luettiin näitä juttuja taas. Mukava kuulla terveisiä! Samaa on täälläkin päässä joskus mietitty tuosta järjestelmällisyydestä. Meillä ei sitä taida olla kellään.
Eräs mies täällä karjahtelee “Mina saan helmolommauksen”, kun pikkusisko rikkoo hiekkalaatikkoleikit.
Mutta on tämä mukavaa, tytöt odottavat nukuttamaan, ja kolme muuta on jo nukahtaneet. Tytöitten kans tullut tavaksi tavata pätkä aapista aina näin illan päätteeksi. Enää pahempana rastina tämä eräs karjahtelija.
21.9.2009 klo 20:16
Tarja Lehtola kommentoi:
Ota vaan todesta kehut, joita sait, aivan aiheellisesti. Tekisi melkein mieli pyytää haastattelu erääseen aviisiin, jonka jutut ovat välillä miten sen nyt sanoisi…kiiltokuvamaisempia….:) Tämä on todellista elämää.