Syyllisyys. Rauha. Hiljaisuus.

Lapset ovat päivähoidossa. Ei olisi enää akuuttia tarvetta, mutta kymmenen päivän sopimus oli edullisempi kuin viisi päivää tilapäishoitona. Saan tehtyä hommia, joita on rästissä. Pässien keritseminen, kasvimaan siistiminen. Kanalan ja lampolan tyhjennys. Siivoaminen. Pyykinpesu. Ulkona paistaa aurinko. Olisi viisasta mennä nyt vain ulos, aloittaa hommat. Salli täytyisi pukea, itselle vaihtaa vaatetta. Työlästä. Salli nukkuu nyt. Kirjoitan nyt.

Viikonloppu oli meille harvinainen. Olimme lomalla, Samuli, Salli ja minä. Oli viihtyisää, luimme, nukuimme, laitoimme kaasuliedellä ruokaa ja söimme. Saunoimme kerran. Vitsailimme, Salli jutteli ja nauroi, me nauroimme ja juttelimme takaisin. Emme katsoneet kelloa, lämpötiloja enemmänkin. Paljonko on sisällä nyt, paljonko oli yöllä. Katsoin useasti myös kaunista nuorta haapaa, joka kukki keltaisin kolikoin ikkunan takana. Siinä vieressä oli käyrä mänty, se näytti väistävän haavan kauneutta hyvin teatraalisin elkein. Tilaa kauneudelle!

Olin iloinen, että viihdyimme kolmistaan niin hyvin. Salli oli hyvinkin vaikuttava tekijä, hän auttoi asiaa olemalla tyytyväinen ja iloinen ja suloinen.

Olet, olet ihana, olet iloinen
olet, olet ihana, olet suloinen!

Kuitenkin minä olin erityisesti iloinen siitä, että viihdyin Samulin seurassa niin hyvin. Niin harvoin saamme olla kahdestaan näin, ja kuitenkin osasimme olla! Totesin, että lapset ja kotiaskareet eivät pidä meitä pelkästään yhdessä ja onnellisena. Meillä on siis jotain muutakin. Rakkautta? Ystävyyttä tai kumppanuutta?

Erästä ristiriitaa podimme kuitenkin mökillä ollessamme: Samulin pedanttiutta, minun boheemiuttani. Samuli toivoisi minun olevan pedantimpi. Tai ei, ei pedantimpi, vaan järjestelmällisempi. Hän toivoisi, että pitäisin siisteydestä ja järjestyksestä niin paljon, että olisin valmis jopa tekemään asian eteen jotakin. Minä kyllä haluan, että keittiö on siisti ja puhdas, ja sitä olen valmis tämän tästä siivoamaankin. Pöly, muruset lattialla ja vessan hajut myös ovat epämiellyttäviä, imuri ja vessaharja ovat käytössäni aika ajoin. Mutta mutta. Sormissani on jotain vikaa. Ne eivät syyhyä niin kuin pitäisi. Minua pitäisi syyhyttää, kun näen kaappien sisään, joissa vaatteet lojuvat epämääräisissä läjissä, vaipat vinoissa pinoissa ja jopa kasoissa. Vaikka kuinka keskityn näiden turmeltuneiden materia-esiintymien äärellä, en tunne sormissani enkä käsissäni minkäänlaisia syyhyn tai kutinan oireita. Rehellisesti sanottuna olentoni on siinä aivan vilpittömän rento, jopa vetelän oloinen. Ja se mielellään poistuisi paikalta niin pian kuin vain korrektiuden raameihin sopii. Joku sanoisi minua laiskaksi.

Minä sanoisin minua säästäväiseksi, taloudelliseksi. En kerta kaikkiaan raatsi tuhlata kauniita Luojan luomia elämäni päiviä kaappien sisällä arkistoiden vaippoja tai sukkahousuja. Ulkona paistaa aurinko. Kukas se sanoikaan, että tämä päivä pitäisi käyttää kuin se olisi viimeinen. Aurinko paistaa. Koivut ovat kellanvihreitä. Salli nukkuu paremmin ulkona. Kurinpito on kyllä tärkeää, mutta täytyyhän kaapeissa olla luurankonsa. Hyvä että ovat kaapeissa. Libero-merkkisiä luurankoja sulassa sovussa Pampersien ja Vanttilan muovin ämpärin kanssa. Hyvää päivänjatkoa vain sinne kaappiin, otan vain tästä vielä yhden vaipan, en häiritse enempää. Lähdenkin tästä ulos, pihamaalle. Katselemaan värejä, kaivelemaan kasvimaasta naatteja ja rikkaruohon juuria. Sallikin heräsi jo ja hoputtaa. Lukemiin!

On sitä näin syyskuussakin vielä ihania päiviä. Ulkona tarkenee sisävaatteissa, aurinko paistaa ja neilikkaruusu kukkii jo toisen kerran tänä vuonna.

Kävimme kerhossa lasten kanssa. On ihme, että niin tapahtui. Tein piirakan, laitoin sen uuniin paistumaan ja ajattelin: tunti aikaa, tässähän elämä hymyilee. Ehdimme loistavasti. Sitten kului tunti tosi nopeasti. Martta vaihtoi itse vaatteensa ensimmäisen kerran, hän halusi rappulaaharit. Minä tein kohta saman operaation toisen kerran, kun hammastahnaa oli lattiassa, rappulaahareissa, Martan naamassa, käsissä ja tukassa. Siinä meni tahnaa äidinkin paitaan, sekin piti vaihtaa. Tällaisilla tapahtumilla täytyy tietysti olla taustamusiikki, ja siitä Salli piti huolen. Hän huusi puettuna ja pyntättynä ja syötettynä vaunuissa kuin pieni eläin. Leevi yritti auttaa asiaa silittelemällä Sallia, mutta en tiedä auttoiko se sitten mihinkä suuntaan. Varmaan johonkin.

Pienten lasten äitiys saa ihanimmastakin kaunosielusta proosalliset piirteet pintaan. Voi Venäjän tsaari, mitä sinäkin tuhannen täystuho luulet tekäväsi, nyt kävi kalpaten! Äiti riehuu kuin rääkätty härkä areenalla, eikä vaikuta mitenkään kovin järkevältä käytökseltään. On tämä niin auvoisaa, ajattelee hän samalla kun pesee hammastahnaa siitä neljännestätoista paikasta. Mitä ihmettä sitä kaiket päivät tekisi jos ei olisi näitä lapsia?

Jokin luonnonihme tapahtui kuitenkin, pääsimme lopulta tietä tallaamaan, piirakka ja Martan rolupussi vaunujen alakorissa. Muitakin äitejä oli tiellä lapsineen. Kysyin, että miten kummassa te olette päässeet liikkeelle? “Just ja just”, vastasi yksi hymyillen, jolla oli vauva rintarepussa ja työnsi rattaissa kahta vähän isompaa. Kaksi muuta vielä isompaa pyöräilivät kauniisti kypärät päässä. Aurinko paistoi ja lämmitti, kerho pidettiin pihalla. Mitäs me äidit, on se niin mukavaa olla kotiäiti, ajattelin, istuin lasten ja toisten äitien seassa, siemailin kahvia ja söin pullaa. Ruoho oli kirkkaanvihreää, heinikko vielä niin kuin kesälläkin. Lapset istuivat ja juoksivat, joivat pillimehua. Hymyilytti niin jatkuvasti, että poskilihaksissa tuntuu vieläkin.

Heti kun hermot ovat menneet, unohtaa ne lopen niin tyystin, ettei muistakaan, että niitä ikinä olisi ollutkaan. Sellainen se ihminen on. Vaikka sitten sattuisi vielä välillä kaikenlaista, niin toisinaan sitä ehtii pysähtyä ja ihmetellä, kun on vielä merkillisen kauniita päiviä. Kaikki menee nappiin, jos isäntä sattuu astumaan ovesta sisään juuri tuollaisena hetkenä. Silloin voi vastata kysyjälle, että on ollut kerrassaan ihana päivä.