Jaan myös oman dialogini tänne muiden mussutettavaksi. Aamulla nimittäin tapojeni mukaisesti vein esikoisen eskariin (hän on vähän kypsänä siellä käynyt). Kesken matkan kiskaisin häntä toverillisesti polvelle avokämmenellä, sulkien viisivuotiaan polvilumpion (patella) kouraani.

“Sinä se olet hauska poika.”
“Sinä oot hauska isä.”
“Enkai minä oo hauska.”
“Oot sää välillä”.
“No mikä on hauskin juttu sun mielestä, jonka olen kertonut?”
(tuokion tuumaus)
“No sitä kaulaton mies -juttua ainakin esikoulussa kaikki ihmetteli ja ne nauro sille.”
“Mikä kaulaton mies?”
“No kun sää kerroit siitä miehestä, jolle ei ollut kauloja jaossa silloin, kun se syntyi, niin sen pää sitten kasvoi suoraan hartioiden välistä.”
Toden totta, jotain tällaista olin joskus tarinoinut. Mutta käsi sydämellä vannon, etten olisi uskonut, että sitä tarinaa joskus vielä viedään eteenpäin eskarimiljöössä.

Luin sellaista erinomaisia ajatuksia sisältävää, kuivan asiallisesti kirjoitettua kirjaa, jossa otettiin kantaa tunteisiin ja niiden kieltämiseen. Kirjan mukaan suru ei ole perustunne, vaan sen takaa löytyy aina jokin toinen tunne. Kirjoittajan mielestä siis suru on ilon puutetta. Yritän olla nieleksimättä ajatusta ennen kuin olen pureksinut sen.

Mitä tulee kaipuuseen, se liittyy mielestäni haaveiluun vahvasti. Se taas on, toden totta, elämää kannatteleva asia. Sitä paitsi, kun aikansa haaveilee, niin haaveet toteutuvat. Niin uskon. Minä haaveilen puista, ja tiedän, että kun aikani haaveilen, niin puut täyttävät elämäni. Toisaalla ‘taiteilijatyyppi’ on saanut negatiivisen leiman niin, että se on jokin välteltävissä oleva asiaintila. Minusta tällainen taiteilija, jonka jalat ovat tukevasti 5 senttiä ilmassa, on paljon lähempänä elämää kuin järki-ihminen, jolle oleminenkin on mahdollista vain, kun hän ajattelee. Tunteista ei niin väliksi. Mutta kun aikanaan tutustuin olosuhteiden pakosta erääseen kaihomieliseen lauluun, ei yksikään elokuu, (suosikkikuukausiani ehdottomasti) ole valunut sormieni lomitse ilman, että olisin ajatellut olevani viljaa.

Meillä muuten, tiedoksi sukulaiset ja muut, riidellään aina silloin tällöin. Ei kovin verisesti, mutta tympeässä tunnelmassa kuitenkin. Yleensä riitely on väsymyksen aiheuttamaa, pieni pettymys siihen päälle niin a vot. Onneksi kuitenkaan emme riitele liian usein emmekä liian pitkään. Tänä kesänä minulla on tullut luettua muutama kirja, ja jossain vaiheessa sanailua S ottaa sen yleensä puheeksi. “Kuinka monta kirjaakin sää oot lukenu tänä kesänä, laskepa huvikses.”"No en tosiaankaan montaa, pari kolme, se on vissi.” “Ai pari kolme! Hahhah!” “No ehkä enintään kymmenkunta. Tai aivan enintään kakskymmentä. Jos yhdessä kirjassa menee kaks päivää, niin eihän sitä kovin montaa yhdessä kesässä lueta.” “Perheenäitillä menee yhden romskun lukemiseen kaks päivää! Kyllähän se hyvänen aika pitäs nopeemmin lukea! Voi elläimen kevät, sanon minä. Toinen se lukee kirjoja ja valittaa toiselle joka tekee taloa ja kaikkea pakollista aamusta yöhön, että joutuu liian tiukille. Sano kuinka kauan minäkin oon tuota yhtä ja samaa Lee Childiä lukenu? Kaks viikkoa ainaki!” “Kuule, jos ihmisen pitää maata ja leputtaa jalkoja tai toipua synnytyksestä ja ottaa ruumiillisesti kevyemmin, niin eikö se oo pelkästään tyhmyyttä olla lukematta sitä lepoaikaa?” “Joopa joo, niin niin. Toiset ne lukee ja haaveilee, ja toiset tekee hommia. Niinhän se on ollut aikojen alusta asti.”

(Totuuden nimissä: olen tehnyt muutakin kuin lukenut, enkä ole lukenut oikeasti edes paljon.)

Jäi vielä mietityttämään, mikä toimi innoittajana tähän kaunokirjalliseen tuotokseen? Joku romaani taas :-) ?