PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATIhana päivä
Tämä elokuu on aivan hurmaava. Niin kuin nimikin osoittaa, on elokuu, ja minä tunnen olevani elossa nyt. Tottahan on, että elämä maistuu elämältä, kun ruokkii päivässä kolmea lammasta, kahdeksaa kanaa, seitsemää kukkoa, yhtä kania, yhtä kissaa, neljää lasta, vauvelia sekä ukkelia. Kukat ja kasvit siihen päälle, neljä kastelukannullista. Kyllä siinä jo ruokaa ja juomaa jonkin verran kannetaan, maistuvaa ja ei niin maistuvaa sortimenttia. Itsekin tulee syötyä aina silloin tällöin.
(Marjatkin maistuvat ihanilta, kaikki vadelmat, mustikat, mansikat ja herukat, jotka täyttävät pakastimen.)
Elokuu on siitä hyvä, että kun yksi kaksi tulee tällainen kaunis ja lämmin päivä, niin kaikki tietävät että tämä on aivan erityistä. Tällaiseen päivään suhtautuu kaipauksella, vaikka se onkin ollut juuri tänään, ihan tässä näin, ei missään kaukana. Mutta kun on elokuu, pimeät illat ja heinäkuu takana päin. On niin kaihoisaa, kun lämpö ja valo sanovat että se on moro nyt, palataan ensi vuonna asiaan. Kesällä, heinäkuussa, ulkona voi olla sisällä, lämmössä ja valossa, tuoksussa ja kaikissa äänissä ja väreissä. Elokuussa sisätila sulloutuu taloihin ja asuntoihin, tiivistyy sinne vahvaksi tunnelmaksi ja ulos jää hämärä ja lämpimän jälkilämpötila.
Huomasin tässä hiljattain, että kaipaus on tunne, jota ei voi suoralta kädeltä suruksi nimittää. Suru on surullista, usein ikävää, vaikka sekin voi olla kaunista. Kaipaus on kaunista aivan etuoikeutetusti, ja tällaiselle melankoliselle luonteelle jopa positiivista. Onhan kaipauksessa kyse jonkin aivan erityisen asian ikävöimisestä. Kaihomielellä on minusta ihana olla. Ei se ole niin säälittävää kuin itsesääli, se on valoisampaa ja romanttisempaa. Saa kaivata jotakin, ja usein se jokin on jotain mahdotonta, yltäkylläisen kaunista ja ihanaa. (Niin kuin esimerkiksi eräs nainen, joka on kehittänyt itselleen maan mainiot pallot jalkaan, kaipaa tällä hetkellä juuri Islantiin. Ratsastamaan vaalealla pienellä hevosella pitkin tuulisia ylänköniittyjä.) Tämä elokuu tuoksuineen on kuin luotu kaihomielille.
Siellä ne kaihoisat mielet vaeltavat hämärässä illassa, syysomenan tuoksussa, pakenevassa lämmössä ja poismuuttavien lintujen huudoissa. Ne katsovat johonkin, mutta eivät tiedä minne mennä, sillä katseet suuntautuvat korkeiden vuorten taakse, valtamerien yli, edelliseen aikaan, menneeseen, tulevaan, – paikkaan, johon ei ole pääsyä.
Kaipaus keskellä vipinää ja vilskettä on aika metka harrastus. Se se on vasta elämää, voisi joku sanoa. Jos joku luulee, että kaihostelijat ja kaiken maailman taivaanrannan maalarit eivät elä täyttä elämää, niin saavat luulla minun puolestani, jos haluavat. Minä olen sitä mieltä, että kaipaus tekee tästäkin elokuusta juuri elämän kuukauden. Kaipaus on ajattelua, ja ajatteluhan todistetusti todistaa, että olemme olemassa. Ja jos joku on olemassa, niin hän myös elää. Tämä minunkin käytännöntäyteinen elämäntilanteeni on omiaan juuri kaipaavalle luonteelle. Kaikki mennyt, tuleva, saavuttamaton, kaikki mahdoton ja mahdollinen kuuluu tähän elämään joka hetki. Jos niitä ei olisi ja ajattelisi, niin miltähän tuntuisi huomenna tai vaikkapa lokakuussa tämäkin ihana elokuinen päivä? Sanokaapa se.
23.8.2009 klo 10:04
Venla kommentoi:
Miten kaunis kirjoitus. Samansuuntaisia ajatuksia olen hautonut tässä näinä viimeisinä lämpiminä päivinä, mutta en osaisi niitä noin kauniisti ilmaista. Täyttä elämää elät, sen tiedämme, ja vielä ehdit jakaa muillekin kaunista ja täyttä elämääsi kirjoitusten muodossa. Kiitos. Tässä riittää pohdiskeltavaa, kun lähden samoilemaan sunnuntai-aamun lenkille Jäälin metsiin.
Jäi vielä mietityttämään, mikä toimi innoittajana tähän kaunokirjalliseen tuotokseen? Joku romaani taas :-) ?
23.8.2009 klo 11:46
Emppu kommentoi:
Venkku, kiitos, oikein arvasit.:) Kun lukee hyvää kirjaa niin sitten se jää päälle ja rupeaa itsekin pukemaan ajatuksiaan samalla kielellä. Islantilaista kirjallisuutta, suosittelen. Saatte tekin ruveta kaipaamaan Islantiin.
Meillä muuten, tiedoksi sukulaiset ja muut, riidellään aina silloin tällöin. Ei kovin verisesti, mutta tympeässä tunnelmassa kuitenkin. Yleensä riitely on väsymyksen aiheuttamaa, pieni pettymys siihen päälle niin a vot. Onneksi kuitenkaan emme riitele liian usein emmekä liian pitkään. Tänä kesänä minulla on tullut luettua muutama kirja, ja jossain vaiheessa sanailua S ottaa sen yleensä puheeksi. “Kuinka monta kirjaakin sää oot lukenu tänä kesänä, laskepa huvikses.”"No en tosiaankaan montaa, pari kolme, se on vissi.” “Ai pari kolme! Hahhah!” “No ehkä enintään kymmenkunta. Tai aivan enintään kakskymmentä. Jos yhdessä kirjassa menee kaks päivää, niin eihän sitä kovin montaa yhdessä kesässä lueta.” “Perheenäitillä menee yhden romskun lukemiseen kaks päivää! Kyllähän se hyvänen aika pitäs nopeemmin lukea! Voi elläimen kevät, sanon minä. Toinen se lukee kirjoja ja valittaa toiselle joka tekee taloa ja kaikkea pakollista aamusta yöhön, että joutuu liian tiukille. Sano kuinka kauan minäkin oon tuota yhtä ja samaa Lee Childiä lukenu? Kaks viikkoa ainaki!” “Kuule, jos ihmisen pitää maata ja leputtaa jalkoja tai toipua synnytyksestä ja ottaa ruumiillisesti kevyemmin, niin eikö se oo pelkästään tyhmyyttä olla lukematta sitä lepoaikaa?” “Joopa joo, niin niin. Toiset ne lukee ja haaveilee, ja toiset tekee hommia. Niinhän se on ollut aikojen alusta asti.”
(Totuuden nimissä: olen tehnyt muutakin kuin lukenut, enkä ole lukenut oikeasti edes paljon.)
11.9.2009 klo 20:59
Samuli V. kommentoi:
Niin mainio oli kyllä tuo dialogikuvaus, että nauroin, vaikka on yö jo täällä etelässä. Pimeää kuin säkissä, ja kaikki väki nukkuu melkein. Vanhempi poika nysvää tuolla jotain, ja unohti pyytää minut lukemaan iltasatua, vaikka oli jo valmistautunut siihen ihan viittävaillasti.
Jaan myös oman dialogini tänne muiden mussutettavaksi. Aamulla nimittäin tapojeni mukaisesti vein esikoisen eskariin (hän on vähän kypsänä siellä käynyt). Kesken matkan kiskaisin häntä toverillisesti polvelle avokämmenellä, sulkien viisivuotiaan polvilumpion (patella) kouraani.
“Sinä se olet hauska poika.”
“Sinä oot hauska isä.”
“Enkai minä oo hauska.”
“Oot sää välillä”.
“No mikä on hauskin juttu sun mielestä, jonka olen kertonut?”
(tuokion tuumaus)
“No sitä kaulaton mies -juttua ainakin esikoulussa kaikki ihmetteli ja ne nauro sille.”
“Mikä kaulaton mies?”
“No kun sää kerroit siitä miehestä, jolle ei ollut kauloja jaossa silloin, kun se syntyi, niin sen pää sitten kasvoi suoraan hartioiden välistä.”
Toden totta, jotain tällaista olin joskus tarinoinut. Mutta käsi sydämellä vannon, etten olisi uskonut, että sitä tarinaa joskus vielä viedään eteenpäin eskarimiljöössä.
Luin sellaista erinomaisia ajatuksia sisältävää, kuivan asiallisesti kirjoitettua kirjaa, jossa otettiin kantaa tunteisiin ja niiden kieltämiseen. Kirjan mukaan suru ei ole perustunne, vaan sen takaa löytyy aina jokin toinen tunne. Kirjoittajan mielestä siis suru on ilon puutetta. Yritän olla nieleksimättä ajatusta ennen kuin olen pureksinut sen.
Mitä tulee kaipuuseen, se liittyy mielestäni haaveiluun vahvasti. Se taas on, toden totta, elämää kannatteleva asia. Sitä paitsi, kun aikansa haaveilee, niin haaveet toteutuvat. Niin uskon. Minä haaveilen puista, ja tiedän, että kun aikani haaveilen, niin puut täyttävät elämäni. Toisaalla ‘taiteilijatyyppi’ on saanut negatiivisen leiman niin, että se on jokin välteltävissä oleva asiaintila. Minusta tällainen taiteilija, jonka jalat ovat tukevasti 5 senttiä ilmassa, on paljon lähempänä elämää kuin järki-ihminen, jolle oleminenkin on mahdollista vain, kun hän ajattelee. Tunteista ei niin väliksi. Mutta kun aikanaan tutustuin olosuhteiden pakosta erääseen kaihomieliseen lauluun, ei yksikään elokuu, (suosikkikuukausiani ehdottomasti) ole valunut sormieni lomitse ilman, että olisin ajatellut olevani viljaa.