Tämä elokuu on aivan hurmaava. Niin kuin nimikin osoittaa, on elokuu, ja minä tunnen olevani elossa nyt. Tottahan on, että elämä maistuu elämältä, kun ruokkii päivässä kolmea lammasta, kahdeksaa kanaa, seitsemää kukkoa, yhtä kania, yhtä kissaa, neljää lasta, vauvelia sekä ukkelia. Kukat ja kasvit siihen päälle, neljä kastelukannullista. Kyllä siinä jo ruokaa ja juomaa jonkin verran kannetaan, maistuvaa ja ei niin maistuvaa sortimenttia. Itsekin tulee syötyä aina silloin tällöin.

(Marjatkin maistuvat ihanilta, kaikki vadelmat, mustikat, mansikat ja herukat, jotka täyttävät pakastimen.)

Elokuu on siitä hyvä, että kun yksi kaksi tulee tällainen kaunis ja lämmin päivä, niin kaikki tietävät että tämä on aivan erityistä. Tällaiseen päivään suhtautuu kaipauksella, vaikka se onkin ollut juuri tänään, ihan tässä näin, ei missään kaukana. Mutta kun on elokuu, pimeät illat ja heinäkuu takana päin. On niin kaihoisaa, kun lämpö ja valo sanovat että se on moro nyt, palataan ensi vuonna asiaan. Kesällä, heinäkuussa, ulkona voi olla sisällä, lämmössä ja valossa, tuoksussa ja kaikissa äänissä ja väreissä. Elokuussa sisätila sulloutuu taloihin ja asuntoihin, tiivistyy sinne vahvaksi tunnelmaksi ja ulos jää hämärä ja lämpimän jälkilämpötila.

Huomasin tässä hiljattain, että kaipaus on tunne, jota ei voi suoralta kädeltä suruksi nimittää. Suru on surullista, usein ikävää, vaikka sekin voi olla kaunista. Kaipaus on kaunista aivan etuoikeutetusti, ja tällaiselle melankoliselle luonteelle jopa positiivista. Onhan kaipauksessa kyse jonkin aivan erityisen asian ikävöimisestä. Kaihomielellä on minusta ihana olla. Ei se ole niin säälittävää kuin itsesääli, se on valoisampaa ja romanttisempaa. Saa kaivata jotakin, ja usein se jokin on jotain mahdotonta, yltäkylläisen kaunista ja ihanaa. (Niin kuin esimerkiksi eräs nainen, joka on kehittänyt itselleen maan mainiot pallot jalkaan, kaipaa tällä hetkellä juuri Islantiin. Ratsastamaan vaalealla pienellä hevosella pitkin tuulisia ylänköniittyjä.) Tämä elokuu tuoksuineen on kuin luotu kaihomielille.

Siellä ne kaihoisat mielet vaeltavat hämärässä illassa, syysomenan tuoksussa, pakenevassa lämmössä ja poismuuttavien lintujen huudoissa. Ne katsovat johonkin, mutta eivät tiedä minne mennä, sillä katseet suuntautuvat korkeiden vuorten taakse, valtamerien yli, edelliseen aikaan, menneeseen, tulevaan, – paikkaan, johon ei ole pääsyä.

Kaipaus keskellä vipinää ja vilskettä on aika metka harrastus. Se se on vasta elämää, voisi joku sanoa. Jos joku luulee, että kaihostelijat ja kaiken maailman taivaanrannan maalarit eivät elä täyttä elämää, niin saavat luulla minun puolestani, jos haluavat. Minä olen sitä mieltä, että kaipaus tekee tästäkin elokuusta juuri elämän kuukauden. Kaipaus on ajattelua, ja ajatteluhan todistetusti todistaa, että olemme olemassa. Ja jos joku on olemassa, niin hän myös elää. Tämä minunkin käytännöntäyteinen elämäntilanteeni on omiaan juuri kaipaavalle luonteelle. Kaikki mennyt, tuleva, saavuttamaton, kaikki mahdoton ja mahdollinen kuuluu tähän elämään joka hetki. Jos niitä ei olisi ja ajattelisi, niin miltähän tuntuisi huomenna tai vaikkapa lokakuussa tämäkin ihana elokuinen päivä? Sanokaapa se.

Että tuntuu mukavalta kun koulu alkoi. Kävelin aamulla koululle poikueineni. Olemme yhteensä kuusi ihmistä, ja se tuntuu kummalliselta. Olemme monistuneet Samulin kanssa yhdeksässä vuodessa jo aika tavalla. Puolen päivän aikaan kävelin koulua kohti taas. Tytöt tulivat jo koulusta, olimme heitä vastassa. Ihanan näköisiä pyöräilijöitä. Martta istui tienpenkalla ja poimi keltaisia kukkia. Odottelin siinä kärryineni häntä, vauva nukkui liinassa sylissäni, tytöt ja Leevi polkivat jo edellä kotiin päin. Elämä hymyili, tuntui että eiköhän tämä tästä.

Ulkona elämä useimmiten hymyilee. Nyt olen sisällä. Leevi makaa sängyllä, repii paperia ja marisee: “mää haluan kaverin”. Leevi rukka, kaverit kaukana ja tytöillä uudet intressit. Olen miettinyt, että josko Leevi lähtisi osapäivähoitoon Eilalle. Mutta ei kuitenkaan, siitä ei olisi minulle sanottavaa hyötyä, kun Martta kuitenkin tarvitsee myös kaveria. Leeville siitä voisi olla hyötyä kylläkin. Mikäköhän olisi oikea ratkaisu? Martta pissasi juuri housuun, vaikka käytin pöntöllä vasta. Hän on muuten mukava tytteli, mutta muuttunut vauvan tulon jälkeen eri ihmiseksi, nimittäin isosiskoksi, ja mustat on sukat. Talossamme asuu siis nykyään oikea täystuho. Kun imetän, L ja M hyökkivät joka puolelta kimppuun kuin ampiaiset. On tukalaa, pyykit odottavat ja ruoka myös. Täällä sisällä ei oikein mikään suju.

Muuttaisi ulos kokonaan.

Mutta joka tapauksessa, eiköhän tämä tästä, kun on kerran merkkipäiväkin! (Kiitos Mire muistutuksesta.)