PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATTuntemuksia
Voitteko kuvitella, minä olen ollut väsynyt. Tai en ehkä väsynyt, olenhan saanut nukkua ihan mukavasti yöt. Sen täytyy olla uupumusta. Tai hermojen kireyttä. Tai oman rauhan puutetta. No ei välttämättä sitäkään, olenhan joka päivä saanut olla vähän aikaa vauvan kanssa ihan kahdestaan. Olkoon. Olen ollut hermoheikko. Itkenyt helposti, nauranutkin ehkä vähän liian helposti ja hervottomasti. Suuttunut jopa niin, että eilenkin unohdin että mitä tuo Jaakko, mieheni velikin aattelee. Sen kun vain suutuin ja potkaisin tiskikonetta, kun Samuli ei tullut ajoissa alakertaan. Tommy Hoolle kiitokset tästä kursailemattomuudestani.
Samuliahan tympäisee ja varmaan hävettääkin vieraiden aikana. Mutta täytyy sanoa, että hän on muuttunut. Ennen häntä tympäisi ja hän suuttui, kun minä suutuin. Nykyäänkin häntä tympäisee ja hän suuttuu, mutta vain vähäksi aikaa, ei enää koko viikoksi. Hänestä on hauskaa mainita jotakin jostain hormoneista tai siihen suuntaan. Minustakin olisi hauska jos voisi syyttää hormoneita eikä itseään tai mikä pahempaa, miestä tai lapsiaan, joilla ei ole mitään tekemistä hormoneiden kanssa. Mutta miten juuri minulla on niitä hormoneita sitten niin paljon mutta naapurin äidillä ne ei näyttäis vaikuttavan mitenkään? Liian paksua minulle, ei mene läpi. Syy on minussa. Olen liian vaativa, lyhytjännitteinen ja laiska. Vätys, niin kuin mieheni eilen eräässä debatissamme loksautti. No, ehkä vätys mutta en ainakaan vetäytyvä, ajattelin minä.
Salli -vauvamme on ollut ja on edelleenkin huomiotaherättävän suloinen lapsi. (Äidin huomion hän ainakin herättää, pari kolme kertaa yössäkin päivähuomioiden lisäksi.) Aina ällistyn uudestaan, kun uusi elämä syntyy. Mistä ihmeestä tätä suloisuutta riittääkään maailmaan? Isänsäkin herättänee huomiota omalla tavallaan. Sori vain, Samppa.
Sitten vielä yksi asia, olkaa hyvä vain. Se, että minua ahdistaa kovasti, kun en ole riittävän hyvä kasvattaja. Minulla ei riitä hermot eivätkä äänihuulet. Ääni käheytyy ennen kuin olen saanut sanottavani perille. Ehkä lopulta kaksinkerroin puoliläkähtyneenä saan asian menemään lasten järkeen, tai siihen missä sen olettaisi kullakin olevan. Siinä on vain se pointti, että seuraavana päivänä huomaa, että sen sanottavan olisi aivan hyvin voinut äänittää cd:lle ja painaa tänään ja kaikkina seuraavina päivinä vain tyynesti play -nappia ja seisoa hiljaa soittimen vieressä kädet puuskassa ja silmäluomet rennosti puoleenväliin alas vedettyinä.
Kun niin paljon pitäisi pärjätä yksin. Miehen mielestä on suurta tuhlausta, jos kaksi vanhempaa hoitaa viittä villiä vilperttiä. (Tai no siis neljää vilperttiä ja yhtä vauva-perttiä.) Täytyisi olla kustannus- ja aikatehokas kuin turbovatkain. Mutta tehän tiedätte hyvin, etten minä ole. Olen haaveilija ja paasaaja ja tyhjänpuhuja ja -nauraja, mutta en tehokas. Tiedätte hyvin myös, että Samuli taasen on todella tehokas. Tehokas ja minä samassa juoksupyörässä, ei meinaa onnistua. Miten tämänkin dilemman ratkaisisi?
27.7.2009 klo 22:26
Samuli Sorvari kommentoi:
Miks tuo dilemma pitäis ratkaista? Hyvin on pärjätty tähänkin asti, pärjätään jatkossakin. Ja ei tätä remontointiaikaa loputtomiin kestä (Toivottavasti…)
27.7.2009 klo 23:15
Anni L kommentoi:
Aivan mahtavan oloinen tapaus tämä Salli-ihminen! Sekoittanee pakkaa vähäksi aikaa, mutta ohi se menee, ja kaikki löytävät taas oman paikkansa perheessä. Vai mitä? Dilemmaan en osaa ottaa kantaa, mutta Sallia oli pakko kommentoida. Ihana ihminen!
(Meillä puolivuotiaat kaksoset ovat ehkä löytäneet jo sopivan paikkansa perheessä, myös entisen kuopuksen mielestä. Hakemista se meillä ainakin on ollut joka kerran, jokaisella.)
28.7.2009 klo 10:50
Sanna U. kommentoi:
Kyllä mää silti luulen että jokaisella naisella ne hormoonit tai mitkälie on niin sekaisin raskauden aikana ja imettäessä, toiset vain osaavat paremmin peittää sen kuin toiset. Harva meistä oikeasti tietää miltä elämä näyttää siellä naapurin seinien sisällä.
Voimia elämääsi! Sitä vaatii arki viiden pienen ihmisen kanssa.
Eikä sille mitään voi että aina ei jaksa eikä huvitakaan. Eikä onnistu. Eikä kestä äänihuulet. Eikä hermot. Ei ainakaan minulla, vaikka minulla ei ole viittä lasta, eikä pienenpientä vauvaa hoidettavana. Ja huomaan itsestäni että kun pinna katkeaa niin se kans katkeaa, silloin minun pitää päästä kymmeneksi minuutiksi lepuuttamaan hermojani yksinäisyyteen, mutta kun sekään ei ole aina mahdollista.
Minusta on lohdullista lukea rehellisiä, elämän makuisia kirjoituksiasi. Monesti kirjoitat niin osuvasti esille juuri sen mitä minä mielessäni pyörittelen ja koen, mutten niin sujuvasti osaa tuoda niitä julki kuin sinä.
28.7.2009 klo 22:09
Anna K. kommentoi:
Suotta itseäsi syytät, ei sinussa ole mitään vikaa! Elämähän on kinkkistä, on se sitä miehilläkin vaikkei niillä ole niin kamalia hormooneja kuin meillä akoilla. Parisuhdehan nyt vain on maailman suurin kimurantti, ja sen jos oikaisee niin saa onnitella itseään. Toisaalta sitä varmaan sen takia on parisuhteeseen menty, että älyttäis oikaista ne kimurantit, joita vanhemmat ja puoliskon vanhemmat ja niitten esivanhemmat on mutkitelleet, ettei enää meidän lasten tarttis aikanaan omassa suhteessansa. Ja lapset nyt jotenkin liittyy siihen parisuhteeseen, en vain muista miten… Lampaista ja kanoista en muista liittykö ne.
29.7.2009 klo 11:51
Lotta S kommentoi:
Kylläpäs vaan oli taas tutun kuuloista tekstiä. Musta alkaa tuntua, että niillä kaikilla naapurin tädeilläkin, jotka niin rauhallisilta ja lempeiltä näyttävät, on ihan samat hormoonit ja kohtaukset siellä kotona, mutta vaan niin turvassa neljän seinän sisällä,että kaikki luulevat toistensa olevan niin suloisia ja lempeitä ja onitse on aivan viallinen yksilö… Mä kun olen aina luullut, että SÄ olet yksi niitä maailman lempeimpiä ;D
Musta on mahtavaa, että joku kehtaa tuoda omat tunteensa noin avoimesti esille, useimapien mielestä kun pitäisi ainakin niille naapureille näyttää, että hienosti menee. Lisäksi olis tosi epänormaalia, ettei ihminen väsyisi (oli hormooneja tai ei), jos joutuu pitkään tsemppaamaan yksin. Siis YKSIN. Nykyään on kyllä pesukoneet ja muut värkit, mutta samanlaista apu- ja turvaverkkoa kuin ennenvanhaan oli, on äärimmäisen harvalla.
Mä olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja antanut luvan olla väsynyt. Kun mies tekee pitkää päivää ja itse pyörittää isoa perhettä ja hoitaa lisäksi monen monta muuta juttua, niin saa kai sitä väsyä. Jos jaksaa ne pakolliset tehdä, niin se saa nyt riittää, ainakin tällä hetkellä.
Voimia sulle ja koko perheelle! Salli-pertti näyttää kyllä harvinaisen virkeältä tapaukselta ;D
29.7.2009 klo 12:47
Maija M kommentoi:
Kiitos tästä kirjotuksesta! Arvostan suuresti, että tosiaan uskallat kertoa muillekin näitä asioita. Täällä yks hermoheikko viimeisillään raskaana ei meinaa millään jaksaa. Ja silti ei mitenkään vois myöntää sitä, että ei jaksa mahan kanssa touhuta yhtä tehokkaasti kuin tavallisesti. Ymmärrystä ei tahdo muilla (eikä aina itelläkään) riittää. Toivon tosissaan, että vika on vaan niissä hormooneissa. Kuulemma olette tulossa tänne päin. Toivottavasti nähdään!
2.8.2009 klo 9:40
mummu kommentoi:
Ehkä tällaiset kaikki vaiheet ovat olemassa siksi, että paremmin ymmärtäisimme edeltäviä sukupolviamme…Miksi omat vanhemmat eivät toimineet sen viksummin..
Kun kasvattajalta aina joku puuttuu joko hermoja, viisautta, voimia tai huumoria…Joskus harvoin puuttuu tietoa- jopa rakkautta.
Kaikkihan TIEDÄMME, että silloin kuin nuo Vilpertit meitä kaikkein kovimmin raastavat, pitäisi vastata lämmöllä ja mahdollisimman positiivisella huomiolla- mutta jostain syystä hermot kiristyvät eikä millään tule ainuttakaan positiivista asiaa mieleen.
Onneksi on vauvoja. Salli on NII-IN suloinen! Katsokaa vaikka, millaisen ennennnäkemättömän hymyn hän on onnistunut tavallisesti niin vakavalta isältäänkin kirvoittamaan! :)