Voitteko kuvitella, minä olen ollut väsynyt. Tai en ehkä väsynyt, olenhan saanut nukkua ihan mukavasti yöt. Sen täytyy olla uupumusta. Tai hermojen kireyttä. Tai oman rauhan puutetta. No ei välttämättä sitäkään, olenhan joka päivä saanut olla vähän aikaa vauvan kanssa ihan kahdestaan. Olkoon. Olen ollut hermoheikko. Itkenyt helposti, nauranutkin ehkä vähän liian helposti ja hervottomasti. Suuttunut jopa niin, että eilenkin unohdin että mitä tuo Jaakko, mieheni velikin aattelee. Sen kun vain suutuin ja potkaisin tiskikonetta, kun Samuli ei tullut ajoissa alakertaan. Tommy Hoolle kiitokset tästä kursailemattomuudestani.

Samuliahan tympäisee ja varmaan hävettääkin vieraiden aikana. Mutta täytyy sanoa, että hän on muuttunut. Ennen häntä tympäisi ja hän suuttui, kun minä suutuin. Nykyäänkin häntä tympäisee ja hän suuttuu, mutta vain vähäksi aikaa, ei enää koko viikoksi. Hänestä on hauskaa mainita jotakin jostain hormoneista  tai siihen suuntaan. Minustakin olisi hauska jos voisi syyttää hormoneita eikä itseään tai mikä pahempaa, miestä tai lapsiaan, joilla ei ole mitään tekemistä hormoneiden kanssa. Mutta miten juuri minulla on niitä hormoneita sitten niin paljon mutta naapurin äidillä ne ei näyttäis vaikuttavan mitenkään? Liian paksua minulle, ei mene läpi. Syy on minussa. Olen liian vaativa, lyhytjännitteinen ja laiska. Vätys, niin kuin mieheni eilen eräässä debatissamme loksautti. No, ehkä vätys mutta en ainakaan vetäytyvä, ajattelin minä.

Salli -vauvamme on ollut ja on edelleenkin huomiotaherättävän suloinen lapsi. (Äidin huomion hän ainakin herättää, pari kolme kertaa yössäkin päivähuomioiden lisäksi.) Aina ällistyn uudestaan, kun uusi elämä syntyy. Mistä ihmeestä tätä suloisuutta riittääkään maailmaan? Isänsäkin herättänee huomiota omalla tavallaan. Sori vain, Samppa.

Sitten vielä yksi asia, olkaa hyvä vain. Se, että minua ahdistaa kovasti, kun en ole riittävän hyvä kasvattaja. Minulla ei riitä hermot eivätkä äänihuulet. Ääni käheytyy ennen kuin olen saanut sanottavani perille. Ehkä lopulta kaksinkerroin puoliläkähtyneenä saan asian menemään lasten järkeen, tai siihen missä sen olettaisi kullakin olevan. Siinä on vain se pointti, että seuraavana päivänä huomaa, että sen sanottavan olisi aivan hyvin voinut äänittää cd:lle ja painaa tänään ja kaikkina seuraavina päivinä vain tyynesti play -nappia ja seisoa hiljaa soittimen vieressä kädet puuskassa ja silmäluomet rennosti puoleenväliin alas vedettyinä.

Kun niin paljon pitäisi pärjätä yksin. Miehen mielestä on suurta tuhlausta, jos kaksi vanhempaa hoitaa viittä villiä vilperttiä. (Tai no siis neljää vilperttiä ja yhtä vauva-perttiä.) Täytyisi olla kustannus- ja aikatehokas kuin turbovatkain. Mutta tehän tiedätte hyvin, etten minä ole. Olen haaveilija ja paasaaja ja tyhjänpuhuja ja -nauraja, mutta en tehokas. Tiedätte hyvin myös, että Samuli taasen on todella tehokas. Tehokas ja minä samassa juoksupyörässä, ei meinaa onnistua. Miten tämänkin dilemman ratkaisisi?