Viime päivinä olemme todella saaneet olla oman perheen kesken. Ystävät ja sukulaiset ovat reissussa. Naapurit, lasten rakkaat uskolliset leikkitoverit, ovat muuttaneet pois. Kun he ajoivat tiistai-iltana viimeisen kerran talomme ohi ja kohti uusia asuinsijoja, purskahti Leevi itkemään katkerasti. “Nyt mulla ei oo ennää kettään kaveria!” Minäkin tunsin haikeutta ja ahdistusta pienen nelivuotiaan poikani puolesta, mutta ne eivät olleet ainoita tunteita. Olen ollut valtavan kiitollinen, että ainoalla pojallamme on ollut tähän asti lähes joka päivä leikkitovereita. Ovat saaneet temmeltää kuin melukylässä konsanaan, villeinä ja vapaina, metsässä majoja rakennellen, kanojen ja tipujen touhuja seuraillen, pyöräillen ja telmien. (Uusimpana villityksenä on ollut parkouraaminen, vai mitä se nyt oli. Tramppiskalla ja joka paikassa voi parkourata. Uusi paita nimettiin heti parkourapaidaksi, ja joka päivä on syntynyt uusia temppuja. Onneksi olemme välttyneet suuremmilta vahingoilta toistaiseksi.) Kavereita on piisannut. Mutta nyt on toisin. Vattulan talossa asuu aivan uus auto, niin kuin Leevi asiain surkean tilan ilmaisi.

Mitä tästä eteenpäin? Vauva on tuloillaan, se vie ajatukset vähäksi aikaa uusiin ulottuvuuksiin. Isällä ja Liinalla on kesäloma, ja on mahdollisuus käydä mummulassa ja serkuilla, ja ehkä hyvällä mäihällä myös Pensastiellä, entisten naapuriemme uudessa kodissa. Siellä on pallokenttä ja maja ja vaikka mitä jännää. Syksyllä Sohvilla alkaa eskari, joka varmasti helpottaa arjen yksinäisyyttä, kun Severiina -ystävä ei enää asu aivan lähellä. Liinakin on saanut koulusta kavereita, joiden kanssa leikkiminen ja oleminen onnistuu jo aika mukavasti tokaluokkalaiselta reippaalta pyöräilijältä. Leevin tilanne vähän mietityttää. Äidin täytyy olla aktiivisempi, ja lähteä reippaammin leikkipuistoon ja kavereille. Onneksi kavereita voi pyytää kyläänkin, ja monesti he tulevat mielellään. Eiköhän tästä selvitä!

Ulkona on ollut lämmintä ja kaunista. Olemme kuunnelleet radiota aamusta iltaan, ja nytkin alakerrasta kuuluu ohjelmaa Oripäästä. Siksi ajatus vähän pätkii. Isukki on saanut sisäpihan julkisivun valmiiksi ja maalatuksi. En ole osannut ja jaksanut tukea häntä tarpeeksi remonttihommissa, mutta sitkeä työmies kun on, niin hän on siitä huolimatta saanut paljon aikaiseksi. Lapsetkin ovat saaneet nauttia isän läsnäolosta ja lomasta, tälläkin hetkellä talossa on rauhallista sen vuoksi, että tämä ihmeellinen mies jaksoi kuin jaksoikin lähteä taas käyttämään leikki-ikäisiä lapsiaan uimareissulla. Kasvimaalla tapahtuu, samoin kanalassa ja pörrilässä. (Pörri sai eilen ikioman juoksuhäkin.) Ronja on meillä kesälomalla, ja mukavasti on mennyt myös Viirulla ja lampailla, mitä nyt helle on vienyt suurimman terän syömisinnolta. Martta tuntuu joka päivä isommalta, ja pyykkivuori myös, kun on täytynyt pestä tulevalle perheenjäsenelle vaatteita ja peittoja ja lakanoita ensi hätään. Välillä hirvittää, että miten tämän homman saa tasapainoon. Mutta sitten muistutan itseäni, että mitä sitä hirvittelemään, eipä ole minulle elämää annettu hirvittelyä varten. Täytyy osata rentoutua ja nauttia, ottaa osansa itselleen kesästä, kauneudesta ja lomasta.

Toissailtana pyörälenkillä Ronjan kanssa oikein ahmin itseeni tienvarren kukkien kauneutta. Kesäinen myöhäisillan aurinko kultasi kaiken sadunhohtavaksi, ja vieläkin ihanammaksi. Kun muistaa nauttia ja rentoutua ja iloita, jaksaa myös jakaa kaikkea hyvää eteenpäinkin, ympärilleen. Edes pikkuisen. Siispä nytkin suuntaan askeleeni tuonne ulos riippumattoon aivan häikäilemättömän röyhkeän onnellisena. Riipun ja katselen sinistä taivasta ja vihreiden koivunlehtien tanssia yläpuolellani. Saatan päästää Pörrin juoksuhäkkiin ja katsella sen touhuja siinä. Tai sitten saatan lukea kirjaa vähän matkaa. Sitten taas jaksan hymyillä tovin aikaa lapsilleni ja miehelleni.