Aika paljon ajatuksia herättää tämä asia, koko päivän on itsellänikin tullut uusia asioita mieleen.

Uskalletaan vain rohkeasti rakastaa ja osoittaa rakkautta, se saa ihmeitä aikaan! :)

Itsekin olen tuota rakastamisasiaa joutunut miettimään, mutta ehkä vähän eri kantilta. Uskallanko rakastaa, jos se jota rakastan, otetaankin minulta pois. Menenkö silloin itse rikki tai meneekö lapsi. Hyvinä päivinä, joita useimmat ovat, jaksan ajatella, että elän sitten loppuelämäni sillä rakkaudella ja muistoilla, joita olen Martalta jo nyt saanut. Ja toivon, että Martan elämää kantaisi se rakkaus, jota olen hänelle osoittanut, vaikka hän eläisikin aivan toisenlaisten ihmisten ja elämänmenon keskellä. Huonompina hetkinä olen varma rikkimenosta, sekä omasta, että lapsen..

Pyrin elämään hetkessä ja nauttimaan näistä riemukkaista päivistä Martan kanssa vailla huolta huomisesta. Tällä hetkellä elämä on ollutkin varsin rakkaudentäyteistä, kun Martta on oppinut antamaan hyvin märkiä pusuja ympäri kasvojani. Ja muutenkin puolivuotias osaa jo osoittaa monin tavoin, että olen hänelle tärkeä.

Uskon, että lapsen menettämisen pelko ei ole aivan tavatonta normaalissa vanhemmuudessakaan. Ei siitä taida mitään tulla, että yrittää rakastaa vähemmän, jotta mahdollisessa menetystilanteessa sattuisi vähemmän.

Eletään siis täysillä!

Onnellista loppuodotusta Eeva Maija ja tsemppiä itse koitokseen! Näen nykyään itse painajaisunia synnytyksestä. Lähinnä kyllä siitä näkökulmasta, että olen unohtanut täysin, mitä kätilön kuuluu siellä tehdä. Toivottavasti teidän kätilö ei ole.. ;)

Miten se onkin niin, että oikein väsyneenä sitä rakkautta ei saa jaettua eteenpäin, vaikka yrittäisi? Ja että sille kiukuttelevalle lapselle, joka tuntuisi rakkautta vähiten ansaitsevan, sitä pitäisi juuri eniten osoittaa? Tosin, harvapa meistä rakkautta ansaitsisikaan… On se vaikeeta ja vaatii suurta epäitsekkyyttä keskittyä toiseen itsensä sijasta. Voi kun kaikki ihmiset jaksaisivat ajatella näin, edes muutamana päivänä viikossa! :D