Tämä on pitkästä aikaa niitä öitä, jolloin en kovin hyvin ole saanut nukuttua. Yleensä nukun hyvin, vaikka lapset synnyttävät silloin tällöin jännittävää yöllistä trafiikkia niin mahassa kuin ulkopuolellakin. Tänä yönä lapset ovat nukkuneet kuin tukit. Kävin juuri kierroksella katsomassa heitä leposijoillaan. Mikä onkaan se tunteiden laatu, määrä ja kirjo, jota väsynyt äiti mielessään kantaa katsellessaan noita yöllisiä näkyjä. Sydän on pakahtua rakkaudesta. Siinä keralla tunnen myös aimon annoksen syyllisyyttä, hellyyttä ja toivoa.

Olen miettinyt tänä yönä yhtä elämän suurta asiaa, rakkautta nimen omaan. Tämä yö on siis kulunut rakkausmietteiden parissa. Ehkä sitä herkistyy miettimään tällaisia tunnepitoisia aatoksia näin loppuraskauden aikaan ihan luonnostaan. Miten minun kasvoistani ja sylistäni ja äänestäni riittäisi rakkautta tälle uudelle tulokkaalle saman verran kuin näille muillekin, ilman että se vähentäisi rakkauttani toisiin lapsiin ja läheisiini. Aikaahan ei tokikaan ole rajattomasti, sitä täytyy jakaa ja tarkasti miettiä samalla, mihin kaikkeen sitä haluaa käyttää. Minä elän sellaista vaihetta elämässäni, että asioita täytyy tiputella sieltä turhimmasta päästä pois, että tärkeille jää aikaa kylliksi.

Mutta aika ei ole sama asia kuin rakkaus. Uskon, että rakkautta voi olla rajattomasti. Kun sitä on paljon jossakin, niin se leviää siitä ja sitä on kohta siinä vielä enemmän. Kun ihminen saa paljon rakkautta osakseen, niin hän voi jakaa sitä ympärilleen avokätisesti, kuitenkaan siinä kaupassa yhtään häviämättä.

Olen tänään sitäkin pohtinut, että miksi sitä rakkautta tuntuu olevan liian usein liian vähän. Kärsinkö itse rakkaudettomuudesta? Miksi on niin vaikea antaa rakkautta johonkin suuntaan, kun joku suunta taas näyttää imevän kaiken rakkauden ihan vahingossa ja itsestään. Onko minussa tarpeeksi rakkautta, vai onko sitä niin vähän, että minun täytyy ihan tiristää ja puristaa viimeisetkin rakkauden tipat sydämestäni että voisin näyttää jollekulle, että rakastan häntä ja hyväksyn hänet. Vai onko se rajaton rakkaus valmiina minussa, mutta en osaa kaivaa sitä esiin oikealla tavalla ja tarpeeksi usein. Miksi on usein helpointa sivuuttaa ja unohtaa, kuin huomata ja muistaa? Miksi olen usein vain miettimässä, kuinka paljon minua noteerataan ja arvostetaan? Siinä touhussa jää noteeraamatta ja arvostamatta moni arvokas ihminen.

Monia ihmisiä ihaillaan ja arvostetaan oikein julkisesti ja näkyvästi. Rakastetaanko heitä kuitenkaan? Miksi ihaillut ja kadehditut ihmiset tuntuvat joskus rakkaudettomilta, epävarmoilta ja itsekkäiltä? Miksi olen joskus huomaavinani, että paljon arvostusta (=rakkautta?) saaneet ihmiset ovat taipuvaisia kuitenkin vähättelemään toisia. Onko tässä kyse rakkaudesta, vai aivan jostakin muusta?

Tästä päivästä lähtien yritän löytää enemmän rakkautta itsestäni. Sellaista arvokasta rakkautta, joka ei etsi omia etujaan, vaan on pyyteetöntä ja rikastuttavaa. Yritän jakaa sitä rakkautta sinne, jossa sitä tosissaan tarvitaan, en pelkästään sinne, minne se tuntuu helpoiten ja mukavimmin menevän. Nyt menen kuitenkin ensiksi saamaan vielä vähäsen unta. Jospas minä unta saisin, kyllä sitten rakastaisin…