Meillä eletään kevättä varsin voimakkaasti.

Ukko on ihan maassa, jos sää on pilvinen ja harmaa. Katselee ikkunasta ulos ja tuskittelee, kun ei jaksa mennä sateeseen kastumaan. Ja voi sitä pahaa tuulta, kuin pikku Myyllä ikään. Mutta vaikka olisi sisälläkin hommaa jos jonkinlaista rästissä, niin menee se lopulta kuitenkin ulos, ja raataa. Haraa ja kääntää, jyrsii ja kaivaa, kuskaa ja levittää. Ja on merkillisen hyvällä tuulella, mutta silti valittaa että “sikana hommaa, ei tästä elävänä selviä”. Niin, tuo on siis sateisena päivänä. Kun sää on hyvä ja keväinen, niin ukkelia ei sisällä näy ollenkaan. Syömään pitää pyytää neljä kertaa vähintään, ja sitten kun se lopulta tulee, niin se syö melkein koko talon. Varastaa kaapista kaikki lapsille ostetut vohvelit jos ei ole jo sitä tehnyt. Raataa kuin hullu, mutta silti on tyytymätön. Kun kaikki saisi niin nopeasti ja kätsysti kaivurilla ja traktorilla, säästetyillä tuntimäärillä tekisi palkallista työtä tuhansien eurojen edestä. Kuitenkaan se ei malta olla sisällä tietokoneen ääressä tekemässä palkallista työtä juuri ollenkaan, kun pää kääntyy väkisin oikealle ikkunan suuntaan kuvaruudun sijaan. Ja uloshan sitä on mentävä, taas. Tehdään tietskahommat sitten yöllä. Mutta mitä tekee mies, joka on ollut ulkona pihahommissa koko iltapäivän ja illan? Se nukkuu. Nukkuu kuin tukki, ei sitä tarvitse hoputella yöpuulle ollenkaan. Se on unessa ennen kuin on ehtinyt kissaa sanoa.

Jonkinlaista kevätmaanisuutta tuo on, aikaisempina keväinä sitä ei ole näin selvin oirein ilmennyt. Mutta isänsä kuusikymppisillä käyneenä voin sanoa, että ehkä poika on voinut hieman tulla isäänsä.

Kyllä minunkin täytyy tunnustaa, että virtaa on ollut myös minulla, ja on sitä kulutettukin. Pihalla menee yllättävän paljon aikaa, kun lapset viihtyvät siellä, ja siellä ovat eläimet ja aurinkoinen sää, niin miksi en minäkin. Maha ja kipeät jalat alkavat vain harmittavasti haitata, en voi kaivaa ojaa enkä nostella multasäkkejä niin paljon kuin haluaisi. Mutta kyllä sitä pienempääkin puuhaa aina löytyy. Katselen tiluksia ja haaveilen ja välillä jopa suunnittelen. Käyn tarkistamassa toffee-kanan alta onko sinne munittu ylimääräisiä munia. Työntelen Marttaa kärryissä tai juoksen (yritän juosta) hänen perässään. Etsiskelen Leeviä joka harmittavasti osaa kadota pihapiiristä Taikaviitan nopeudella eikä vielä harmittavammin tottele käskyjä tyydyttävästi. Aika aseeton olo on, kun ei voi juosta, ja vaikka voisi, niin pyöräilevää, nauravaa ja karkaavaa pikku viikaria ei siltikään saisi kiinni. Sitten täytyy huutaa. Mutta kun aina ei kehtaisi sitäkään niin paljon harrastaa, naapureita on lähellä ja tie on vieressä. Huudettua tulee kuitenkin, valitettavasti.

Olemme ostaneet ruusupensaan alkuja, mutta eräs herra ei jaksaisi odottaa että ne kasvavat luvatuksi kaksi metriä korkeaksi ja leveäksi pensaaksi. “Eikö missään myydä täysikokoisia pensaita?” “Pakkohan noita on ostaa enemmän, kuka nyt jaksaa katella tuommoisia nysiä rankoja siellä täällä?” Ostimme myös pilvikirsikkapuun, ja kun emme malttaneet odottaa palkkapäivään, piti se vinguttaa visan puolelle. Kyllähän se visalasku kasvaa korkoa, jos sitä ei heti maksa, mutta kasvaahan se pilvikirsikkakin joskus ja tuottaa satoa. Että eiköhän se lainan korko saada kirsikkatuotolla kuitattua? Hehee! Mukava se on silti puita ja pensaita istutella, vaikka vielä ei ole kovin moni edellisinä vuosina istuttamamme kasvi näyttänyt menestymisen merkkejä. Mutta toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Toiveikkaita olemme monenkin asian suhteen, oikealla asenteella pärjää yllättävän pitkälle. Eipä siinä silloin paljon muuta tarvita. Kesäloma häämöttää, mutta suunnitelmia ei ole muita kuin remppahommia ja uuden vauvan syntymään varautuminen. Reissut taitavat jäädä vähiin, mutta jostain syystä se ei vielä masenna yhtään. Ja mitä sitä reissuista stressaamaan, onhan tässä stressaamista kylliksi ilman niitäkin.

Niin että aurinkoisia päiviä ja ruusuisia kesäodotuksia vain kaikille!

Tämä päivä alkoi hienosti, kun sai nukkua pitkään.

Ja loppui vielä hienommin, kun illalla ilma oli kuin linnunmaito, jos tuulta ei oteta lukuun. Pystyimme pyöräilemään koko perhe eräälle älyttömän hyvälle makkarapaikalle. Sohvilla on uusi pyörä, ja täten myös Leevillä astetta isompi. Pääsimme määränpäähämme alle puolessa tunnissa, eikä kukaan valittanut väsymistä, ei edes Leevi, joka aiemmin on lyhyemmilläkin matkoilla moittinut spurttiensa välillä, että “mun sydän pomppii”. (Tähän ei millään viitsi lisätä, että eräällä sydämenpomppimiskerralla häntä askarrutti, miltäköhän Jeesuksesta tuntuu siellä kun se pomppii niin paljon.) Nyt kuitenkin Leevi antoi pyörän kiitää pitkin asvalttia kuin moottoripyörä ikään. Martta lauloi äidin selän takana koko matkan hämähämähäkistä ja muurahaisesta sekä muutamasta muusta kivasta jutusta. Siinä on yksi aurinkoinen luonne. Perinyt vissiin kaiken aurinkoisuuden vanhemmiltaan, heiltä kun tuota ominaisuutta ei tahdo enää löytyä. Onneksi yhdellä auringolla lämmittää ja valaisee jo aika monta mieltä. Parhaillaan noita aurinkoja voi sitä paitsi meilläkin olla jopa viisi.

Minä kiitän onneani, kun ei siis tarvinnut lepytellä pahantuulista isäntää koko päivää. Hän oli välillä hyvinkin maissa, kun ulkona satoi. Sitten vielä tällainen päivä, pitäisi tietenkin sitä ja tätä ja tuota, kun on kerran äitien päivä, vaikka ethän sinä ole edes mun äiti, vaan vaimo! Lepyttely ei paljon auttanut, mutta se auttoi, että kovasti kaikki toivottiin iskälle parempaa säätä. Sade loppui ja ilma selkeni. Jo suoreni isännänkin selkä, ja katseensa alkoi suuntautua ikkunasta pihamaalle. Suukin meinasi mennä välillä vahingossa hymyyn.

Juhlapäivän kunniaksi kaikki munintakunnossa olevat kanat olivat munineet kukin yhden munan. Yksi kana, Martan Toffee hautoo, se ei siis muni. Juhlapäivän kunniaksi sain myös asentaa hautovan kanan alle kymmenen merkittyä munaa, ja ottaa yhden sijaismunan pois, jota oli haudottu jo viisi päivää. Liinan täytyi viedä tuo muna kompostiin. Sitä ei voisi enää aukaista eikä syödä. Liinaa suretti, eikä muna millään tahtonut suostua kompostiin. Miksi sitä ei voisi yrittää hautoa sitäkin? Siksi koska kanaemo alkaa hoitaa sitä sen kuoriuduttua, ja saattaa unohtaa muut munat lopuksi aikaa kylmettymään, ja huonostihan niille käy. Tämä pieni muna sai olla uhrina nyt näiden kymmenen munan vuoksi. Raakaa on tämä siipikarjatalous tänä päivänä. Ahneus ja kovat arvot jyräävät pienet yksinäiset avuttomat munat kompostiin. Liina kuitenkin elää vielä vienossa toivossa: kompostissa on aika lämmin ja kosteakin. Jospa se sieltä vielä kuudentoista päivän jälkeen kuoriutuisi? Ei sitä voi koskaan tietää, jos ei kokeile.

Tämä äiti tässä on onnellinen miehestään ja lapsistaan. Onnellinen myös lähisukulaisista ja keväästä ja auenneista koivunlehden silmuista. Onnellinen täytekakuista, joista toista sai maistaa juhlissa ja toista kotona. Miehen täyttämä kakku on se paras kakku maultaan ja lutusin näöltään. Uskokaa pois! Kyllä sitä iloa on elämässä sentään enemmän kuin surua. Onneksi.