Niitä tulee silloin tällöin vastaan. Vastoinkäymisiä, asioita jotka eivät mene putkeen. Usein ne tulevat ryppäissä, tai tertuissa, jos haluaa sen kauniimmin sanoa.

Äsken tuli yksi vastaan, kun käyskentelin vatsoineni tuossa hämärtyvällä pihamaalla. Nautin keväästä, lampaiden ja kanojen ruokkimisesta ja siitä tietoisuudesta, että lapset nukkuvat jo ja minä olen vapaa vähän aikaa. Ajattelin siinä touhutessani, että sitähän voisi käväistä vaikka Ervastinraitin lenkkasemassa, jos olisi tarpeeksi uhkarohkea jättääkseen lapset yksin nukkumaan. Mutta koska en ole koskaan ollut kovin rohkea mitenkään konkreettisesti, niin päätin urheilla vähän tuon kevääseen valmistautuvan “unelmien puutarhamme” kimpussa. Todella, puutarhamme kukoistaa ainakin unelmissamme. Näemme sen juhannusruusuisten omenankukalta tuoksuvien silmälasien läpi. Tai anteeksi, minä näen. Samulilla tuollaiset rillit meinaavat tippua vähän väliä. Onneksi minä tarjoudun nostamaan ne hänen nenälleen tarpeeksi usein ja ahkerasti. (Hän puhuu toisinaan jostain ihmeen sontakasoista ja savilällyköistä ja kakkakaivoista ja rahamääristä jotka uppoavat multa- hiekka- ja sorakuormien tilaamiseen. Minä en ymmärrä tuollaista ollenkaan. Puutarhanhoito on terapiaa ja halpaa ruumiinliikuintoa, kyllä nyt muutamat ojat kaivetaan käsin lapiolla ja multaa kaivetaan itse vähän syrjemmästä ja terästetään vanhalla ravinteikkaalla kompostilla. Vanhan hetekan voisi ostaa mullan seulomista varten. Eihän tässä rahaa mene mihinkään, korkeintaan aikaa pikkuisen, sanon minä.)

No, kuitenkin äskettäin innostuin kuntouttamaan itseäni puutarhaterapialla tuossa pihalla. Ajattelin hakea autotallin takaa oksasilppurilla silppuamaani katetta omenapuille ja parille ruusupensaalleni. Huhkin lapionvarressa tovin, ja kottikärryihin sain ehkä kymmenen lapiollista katetta ennen kuin kyllästyin. Fyysisesti en väsynyt, koska tarkoituskin oli saada hiki pintaan. Mutta ei saa haukata liian isoja paloja kerralla, kyllä näillä pari pensasta kattaa, ajattelin ja menin siitä kattamaan. Hyvä mieli lisääntyy lisääntymistään, kun saa jotain aikaiseksi puutarhassa. Katoin menemään ja vilkuilin jo salaa lipputangon tienoota, että tuota voisin työstää vielä tässä ennen kuin Samppa ehtii sählystä kotiin. Suurimmaksi kasvanut omenapuu oli vähän vinossa ja päätin tukea sen paremmin paalinarulla tukikeppeihin. Muuten, paalinaru sopii niin käyttöön kuin näyttöönkin, sillä tekee kuule sitä ja tätä. Pienenä mainoskatkona vain, että kannattaa omistaa vähintään heinänsyöjä tai pari, niin saa määrättömän määrän tuota monikäyttöistä narua varastoihinsa. Lapset tykkäävät käyttää sitä ulko- ja sisäaskarteluissaan, ja usein siivotessa lastenhuonetta pieni solmuinen paalinarun pätkä on tavallisempi kerättävä kuin legopalikka. Palataan kuitenkin omenapuuhun, ajattelin ojentaa sitä vähän ja otin tukevan otteen varresta. Hienosti kasvanut, vaikkakin pieni vielä. Hyvin muodostunut puu. Mutta huomasin hetken runkoa ilmassa kannateltuani, että sehän on katkennut tyvestään. Voi oi. Lapset ovat nojanneet siihen, tai todennäköisemmin heiluttaneet sitä suuntaan tai toiseen niin, että se on katkennut. Kyllä minä heille näytän, sadattelin kun kannoin kuolleen rangan nuotiopaikalle. Puhuttelen vakavasti. Montakohan kymppiä tämäkin maksoi. Ei se mitään, neljästä puusta on kaksi vielä pystyssä, joista toinen jopa ehyenä. Toisesta revittiin talven mittaan yksi iso oksa vereslihalle. Saa nähdä tuleeko siitä enää puuta.

Kyllä nuo vastoinkäymiset harmittavat, myös niinkin autuaallisella saralla kuin puutarhanhoito. Nyt vain odottelen sitä seuraavaa ryppääseen kuuluvaa harmittavuutta. Vastapainoksi kerron kuitenkin, että tämä vatsoinkäyminen on sen sijaan ihan mukavaa. Minun ja Samulin lähisukuun on tulossa kesän ja syksyn mittaan yhteensä ainakin seitsemän vauvaa. Minä tiettävästi saan aloittaa keskikesällä tämän poksahteluryppään. Tai tertun, jos sen haluaa noin niinkuin kauniimmin sanoa.