PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATRaportti
Kun ei ole voimia kirjoittaa juttua, niin täytyy kirjoittaa raportti siitä, miten meillä menee.
Meillä on kevät. Mahtavaa kun tulee kesä, ja ilmat eivät ole enää kovin kylmät! Valo on myös suuri asia. Ei tarvitse käyttää keinovaloja enää kanalassa eikä lampolassa, eikä kyllä paljon täällä sisälläkään. Keväästä johtuen kanat munivat jo ahkerasti, monena päivänä on ollut kolme munaa nätisti pesässä. Aletaan olla hyvästi omavaraisia kananmunien suhteen. Muuten, nämä meidän kanat ovat aivan symppiksiä. Harmi kun ei ole kovin paljon aikaa niiden kanssa seurusteluun, ruokinta ja muu hoito saa riittää kanoille tällä hetkellä. Kesä on tulossa, jospa sitten saisi nauttia kanojen touhuilusta täysipainoisemmin.
Eilen kävimme koko perheellä pyöräilemässä mummulassa. Saimme iltapalan ja saunoimme. Illalla pyöräily takaisin sujui tyttöjen kanssa yllättävän hyvin, vaikka kello oli kiirehtinyt jo liian pitkälle. Leevi jäi ensimmäistä kertaa elämässään mummulaan yöksi. Hän nukkui kuulemma tosi hyvin Saara-Kaislan kainalossa, mutta harmi vain hän ei ollut silti saanut ollenkaan unta, kun mummulassa soi kuulemma “yömusiikki” radiosta koko yön. Tänään hän sitten pääsi enoineen ja täteineen Kapteenin synttäreille katsomaan taikurin esitystä. Yksi pieni poika oli saanut puhaltaa korvalla ilmapallon! Liinan kanssa käytiin kaupungilla asioilla. Juhlia on tiedossa ja ostettavaa olisi, mutta kun ei tahdo olla voimia ja taitoa hankkia vaatetusta koko perheelle. Väsyneenä tulimme kotiin, jossa Samuli oli siivonnut koko alakerran, lattiat oli pesty, samoin vessat! (Samuli ei ole ollut yleensä kovin nopea ryhtymään vessansiivoukseen.) Sohvi on ollut pääosin tyytymätön tänään, koska ei ole päässyt kuin pihalle, ei kaupunkiin eikä Kapteeniin. Yritin kertoa, että tyytyväisyys on suuri onni. En tiedä auttoiko se Sohvia yhtään.
Martta on laulajatyttö. Aamulla hän jo ehdottaa silmät suurina ja innostuneina, että “laulukirja!”. Ja siinä sitten lauletaan, sopimattomalla ja sopivalla ajalla. Ja oppiihan Martta laulunsa, kun tarpeeksi harjoittelee. On ihana kuulla pientä nokipoikaa tai tinttantanttantallallalleita tai ooon piiilotta viilakon. (Tuo “kärme-laulu” on kirjassamme, ja jännittävän kobra-kuvan ansiosta Martta on tullut tutuksi myös laulun kanssa.) Martta osaa myös erottaa leijonan ja tiikerin toisistaan ongelmitta.
Leevi on pyssypoika. Uimahallin saunassa joku pappa kyllä sanoi, että ei pyssyillä kannata leikkiä. “Mutta ei mulla oo oikeita panoksia”, perustelee Leevi harrastustaan. Äitinsä miettii, että miten tässä on näin käynyt. Poika vouhottaa pyssyistä, rautaisista, puisista ja muovistista. Jouskarikin olisi saatava. Ja kun minä olen luullut, että minusta tulee sellainen “valistunut” kasvattaja.
Sohvi on sosiaalinen tyttö. Hän kärsii silmin nähden, jos ei ole kavereita. Tämä on jotakin outoa äidillensä. No, kyllähän minäkin kärsin jos ei ole kavereita, mutta en silmin nähden. Näennäisesti olen vain olevinani oikein tyytyväinen. Sohvi on myös perheen lapsista ahkerin siivooja ja järjestelijä. Kiitos Sorvarin geenien.
Liina on Liina -tyttö. Temperamenttinen, tunteellinen, herkkä ja innostuva. Vähän huolimaton ja hutaisija. Lukutoukka, ja silloin hiljainen. Suuri näytelmän ja leikkien ohjaaja, ja silloin kovaääninen. Reipas koululainen.
Minä olen pohdiskelijanainen. Yöllä, kun en saanut unta, niin mietin taas tätä suurta hullunkurisuutta. Me makaamme peittojen alla, olemme lihaa ja verta, muutaman vuosikymmenen päästä makaamme samassa asennossa selällään, ja olemme aivan eri ainetta maan sisässä. Häviämme aineellisesti kuin tuhka. Ja nyt kuitenkin teemme työtä paljon sen eteen, että saamme kerättyä tätä aineellista tuhoon tuomittua krääsää ympärillemme mahdollisimman paljon mutta samalla tyylikkäästi. Asumme taloissa, jotka on aivan tarpeettoman isoja tämän kokoisille ihmisille. Mutta jos me luulemmekin, että ihminenkin kasvaa sitä mukaa kuin talo kasvaa? Jos olisimme vaikka vaivaishiiriä, ja meillä olisi pesinä koivunlehtikeot. Kilpailisimme viikset väpättäen kekojemme suuruudesta ja hienoudesta. Kunnioittaisimme kaikista suurimman keon haltijaa. Ihailisimme hiljaisesti tyylikkäimmässä pesässä asuvaa yksinäistä hiiripariskuntaa. Mietiskelin kaikenlaista, myös sitä, että kuka antaa meille oikeuden pitää sen mitä olemme saaneet, jakamatta sitä niille, jotka eivät ole saaneet? Ei kukaan, tiedämmehän me sen. Meillä on kyllä tieto siitä, että meidän pitäisi jakaa omastamme. Meillä olisi taitokin siihen. Kuitenkin jätämme asian “Herran haltuun” ja vahingossa ajatella lipsautamme, että kyllä tämä kaikki olisi jaettu tasaisemmin, jos se olisi niin tarkoitettu. Tällaiset ajatukset tulivat mieleeni, kun katsoimme hiljattain Liinan ja Sohvin kanssa Pentikäisen Antin pääsiäistervehdyksen. Liinaa se järkytti kovasti, ja Liinan kysymys, että miksi emme auta enemmän, jäi pyörimään minunkin mieleeni. Niin, miksi en auta enemmän, vaikka tiedän, että voisin?
Nyt on iltamyöhä ja aamulla minulla on herätys aikaisin, käyn tuurausreissulla Hailuodossa. Samuli on parhaillaan viettämässä iltaa “kaverilla”. Yksityisyyden suojan vuoksi en kerro kaverin nimeä. No, lautapelejä ne siellä kumminkin pelaavat. Tai sitten he keventävät toinen toisensa kuormia, ovathan he kummatkin aviomiehiä. Ja se osa ei ole helppo. Perheen isänkään työ ei vedä vertoja aviomiehen tehtävän vaikeudelle. Tänään olen minäkin saanut kuulla vähän aiheesta. Mutta jos se aviomiehenä olo ei aina niin kevyttä ole, niin vaihtelevaa se meidän perheessä ainakin on. Ja siitä otan minä kaiken kunnian itselleni.
18.4.2009 klo 23:43
Samuli V. kommentoi:
Kaikille teille, jotka kanssani henkeä haukkoen luette näitä kuvauksia, joista ei em. mukaan löydy jutun juurta, patsastelen: Minäpä tunnen tuon kirjoittajan.
Yksityisyyden suojan vuoksi en kerro, missä sen mies kävi, mutta kun hän kävi siellä, missä kävi, talon pojat olivat vielä hereillä. Jotta perheenisän yksinäänolo ei olisi käynyt orvoksi, hän sai luvan huolehtia vanhemmasta pojasta sillä aikaa kun nuorempaa nukutettiin. Tarinan mukaan nämä kaksi miestä söivät tuliaiskarkkeja. Nuorempi kuori hampaillaan punaista täytelakua jotta sai maukkaan täytteen syödä sitten lopuksi paljaaltaan. Voitte muistella laulua “Oravalla puussa käpy oli suussa”, ja tiedätte, miltä se touhu näytti.
Viisivuotias katsahti, näin tarina kertoo, tilapäishoitajaansa, ja kysyi (huomaavainen kun on): “Sorvari, kuorinko sullekin?”
Tuo sukunimellä puhuttelu on jo kauan ollut kyseisen pikkumiehen tapa, mitä Sorvariin tulee. Luulen, että näin hän on ratkaissut sen ongelman, mikä syntyy siitä, kun kaksi Samulia seikkailee viisivuotiaan elämässä.
19.4.2009 klo 16:53
Jeremias kommentoi:
Hyvin samansuuntaisia ajatuksia ollut tässä itsellänikin kuin tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa. Näinhän se vaan menee, että ihmiset haluavat toisten ihmisten arvostusta ja kunnioitusta. Tämä tarkoittaa sitä että kulissit pitää olla kunnossa, mersu pihassa jne. Kun kaveri väläyttelee hienoa iPhonea, pitää itsekkin päästä hiplailemaan sellaista vaikkei sillä nyt mitään varsinaisesti tekisikään.
Mutta syy siihen, miksi ei auteta on nyt sinällään ollut minulle aina itsestäänselvä jo lapsesta lähtien. Huomasin nimittäin jo pikkuvekarana, että on huomattavasti mukavampi lapioida jäätelöä omaan mahaansa ku kaverin suuhun. Jäätelön määrä oli kuitenkin vielä sangen rajallinen, ja en kyllä ole nähnyt vielä lasta joka ei yrittäisi omaa jäätelömääräänsä maksimoida. Samaten resurssitkin ovat maailmassa rajalliset, ja miljardit ihmiset haluavat osingolle.
Tuossapa kuva, miten kauan tällä kulutusmäärällä resurssit riittävät: http://www.newscientist.com/data/images/archive/2605/26051202.jpg
Rikkauttahan on kahdenlaista, joko omaa tarpeeksi taloudellisia resursseja että pystyy täyttämään kulutustarpeensa hintoja miettimättä, tai sitten voi olla myös kulutuksesta vapaa, eli pystyy jotenki vähentämään omaa kulutustarvettaan.
Ja lopuksi kuvia mumbain slummeista ihan vaan fiilistelyn vuoksi: http://artsytime.com/life-in-slums-of-mumbai/
22.4.2009 klo 8:27
Anna K. kommentoi:
Huh. Ehkä on niin, että mersujen ja muun kiiltävän merkitys häviää olemattomiin kun ihminen tulee tiettyyn vaiheeseen elämässään. Mutta valmius ajatella ei tunnu olevan ikään ja elämänvaiheeseenkaan sidonnainen. Monesti tulee huomattua, että parhaita tyyppejä ovat ne, jotka ovat läpikäyneet kaikkein vaikeimmat asiat. Silti yritämme kasvattaa lapsemme pehmeästi ja toivomme, että pääsisivät mahdollisimman vähällä. Ja auttamiseen ei ehkä jää resursseja, jos pitää keskittää kaikki energia auttaakseen itseään. Itsekkyys sitten, se taitaa olla saman asian toinen puoli.
Olen lueskellut suomalaisesta kansanperinteestä. Kyllä on mielenkiintoista tietää, mitä täällä on ennen ajateltu. Vähän paremmin ymmärtää itseäänkin ja tätä suomalaisuutta, ja sitten toisaalta ei ymmärrä yhtään miksi tähän on tultu. Tai ei halua ymmärtää.
23.4.2009 klo 22:05
Jonttu kommentoi:
Henkeänsä haukkoen joutuu tuota lukemaan. Nimittäin allekirjottanut teki tänään painavia päätöksiä;
Soittipa armas naapuri, kesken päivän. Kysyi, josko olis aitavärkille tarvetta, olisi tarjolla louhosta. Vain yksi lava, siitähän saisi hyvän pätkän siihen kulmalle. Se olisi helppo siihen kipata, heiltä lyhyt matka. Helpottaisikin, kun ei tarvisi kauemmas viedä. Hyvää, kulmikasta Espoolaista, kovalla vaivalla räjäyteltyä kiveä. Kunnioitettava aita kuulemma siitä tulisi.
Ja minähän iskin koukkuun ja lupasin. Nyt on turhamaiselle 3,5 tonnia louhosta pihalla. Argh.
Miksei sitä tyydy siihen, mitä tarvii elääkseen, kuten pihamme myyrä. Joka muuten asustelee tuossa jo olevassa kiviaidassa.
Kiitos joka tapauksessa ihanista terveisistä!
25.4.2009 klo 16:37
mummu kommentoi:
Mahtavaa lukea, kuinka laajoja näkökulmia nuorella polvella on. Toisaalta, aitoja pitää rakentaa ja sitä, mitä itse on saanut, täytyy vastuullisesti viljellä ja varjella, eikä tärvellä huonolla hoidolla. Itsekin olisin väsymyksen hetkinä altis ajattelemaan, että mitä sitä kannattaa paahtaa vaikka oman kodin huollossa ja siistimisessä, niin moni elää vielä paljon kurjemmissa oloissa, ja olisihan tässä sijaa parille löytölapsellekin jne. Mutta kai se silti on niin, että omat leiviskät ja lähimmäiset tässä ja nyt tulee ensinnä hoitaa ja vasta sitten kurkotella kauemmas. Omilla päätöksillä, ostoilla, äänestämisillä ja lahjoituksilla voi kyllä vaikuttaa, miten niiden kaukaisempienkin asiat menevät. Uskon demokratiaan, mutta en kiellä sitä, että myös minä olen kovasti syyllinen tässä maailmassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Nykyään vaan sitä tietoa näistäkin asioista tulee niin paljon, joka suunnasta ja ristiriitaisena, että sitä turtuu ja paatuu.
Kiitos kuitenkin taas tästä raportista ja rakentavista kommenteista myös.
26.4.2009 klo 20:47
Emppu kommentoi:
Kaikilla meillä taitaa olla enemmän tai vähemmän syyllinen olo siitä, että enemmänkin voisimme antaa omastamme. En halua kuitenkaan tarkoittaa, että meidän olisi lakattava yrittämästä ja huolehtimasta omasta elämästämme ja läheisistämme ja jaksamisestamme, enkä usko, että monikaan luulee edes sitä.
Mutta en myöskään halua, että tämänkaltaiset asiat olisivat vaiettuja, syrjääntyönnettyjä asioita. Murehtiminen ja turha stressaaminen ei hyödytä meitä eikä hädänalaisia, teot auttavat. Maailma on täynnänsä räikeitä paradokseja, ristiriitoja, joiden syitä ja seurauksia ei voi koskaan lopullisesti varmaankaan selvittää. Mutta on olemassa myös paljon vääryyttä, tarvetta ja ongelmia, joihin voi suoralta kädeltä auttaa ja joihin voi vaikuttaa.
En myöskään toivoisi, että tyytyisimme omaan itsekkyyteemme vain sen vuoksi, että se on ollut ihmisen perusluonto aina. Enkä haluaisi, että tyytyisimme aina vallitseviin asiaintiloihin niin kauan kun ne eivät juuri meitä itseämme suoraan häiritse. Kai minäkin voisin avata korviani ja silmiäni näkemään lähelle ja kauemmas. Läheltä voisi vaikka aloittaa, omista perheenjäsenistä. Annanko tarpeeksi aikaani ja korviani, jaksanko kysellä ja kuunnella tarpeeksi omien läheisten huolia ja iloja? Joku kouluttaja sanoi eräässä vanhempainillassa, että suomalainen koululainen viettää median ääressä keskimäärin 3-4 tuntia päivittäin, kun vanhempien kanssa keskusteluun kuluu 3-4 minuuttia päivässä. Olishan tuossa varaa petrata. (Tuossa just seinän takana Samppa juttelee tyttöjen kanssa päivän tapahtumista. Että ylittyis tuo keskiarvo, ainakin tänään. Ja päivä kerrallaan tästä edespäinkin, saahan sitä aina yrittää, eikö niin?)
Tuosta itsekkyydestä vielä. Se on aika helppoa meille ihmisille, siis ajatella ensiksi sitä omaa jätskiannosta. Ainakin minä tykkään jäätelöstä, se pistaasi-mascarpone esimerkiksi. Sitähän menisi enemmänkin, silloin jos kukaan ei olisi näkemässä. Sitten ei ole kovinkaan vaikea kurkata siihen kaverin jätskikuppiin ja ihan pikkuisen vain leikillään verrata sitä omaan annokseen. Mutta onko täällä ketään, joka ei olisi vielä ollut tarpeeksi itsekäs? Tarvinneeko sitä markkinoida enempää enää, siis tuota itsekkyyttä.
En voi sille mitään että olen tällainen saarnaaja. Samppakaan ei voi, se on joskus yrittänyt voida, ja joutunut huomaamaan että mihinkäs sitä vuohi sarvistaan pääsee.
26.4.2009 klo 21:01
Samuli Sorvari kommentoi:
Hyvien asioiden puolesta kannattaa aina saarnata, vaikka sillä saakin usein muiden ihmisten “vihan” päälleen. Silti se kannattaa. Välinpitämättömyyden taakse kun olisi niin helppo piiloutua.
27.4.2009 klo 9:20
Tarja Lehtola kommentoi:
Olen itse paininut tuon saman asian kanssa, kun teen säännöllisesti matkoja Vienan Karjalaan. Kun näkee minkä puutteen keskellä ihmiset (tosin suhteellisen tyytyväisenä)siellä asuvat, tulee halu auttaa sen minkä pystyy.
Pari kertaa olen pitänyt esimerkiksi kirpparipöytää, johon olen saanut muiltakin myytävää ja saanut kasaan heidän mittapuunsa ja tulotasonsa mukaan huomattavia summia. Se, mikä minua on suoraan sanottuna pöyristyttänyt on joidenkin täällä yltäkylläisyyden keskellä elävien suhtautuminen asiaan. “Venäjä on rikas maa, auttokoon itse omiaan”. “Se on pohjaton kaivo, taitaa niitä autettavia olla niin paljon”….Minun mielestäni se, että en voi auttaa kaikkia, ei oikeuta sulkemaan silmiä niiden kohdalla kenen elämää voin helpottaa. Mutta on taas heitäkin, jotka ovat ilolla ja innolla mukana projektissa, kun johonkin erityiseen kohteeseen olen kerjuulla ollut ja elävät hengessä mukana, vaikka eivät edes ihmisiä tiedä kuin valokuvien perusteella korkeintaa.
28.4.2009 klo 15:43
Venla kommentoi:
Tätä juttua onkin tullut kommentoitua jo ihan kasvotusten, mutta tuli vielä mieleen, että jos joku puhaltaa korvalla ilmapallon, sillä täytyy olla reikä tärykalvossa tai tuubi.
Ylettömässä aineellisen materian keruussa ei kyllä ole mitään järkeä. Kuka meille luo ne kaikki tarpeet? Osta paljon vähällä, mainostaa halpakauppa. Haluaako kukaan oikeasti omistaa kaikkea maailman tavaraa. Hullua sekin, että länsimaissa ihmiset kuolevat siihen, että ruokaa on liikaa ja muualla ruoan puutteeseen.
(jatkanpas tätä päivystystä, jotta pystyy taas jotkut kattopaneelit taloon hankkimaan.)
7.5.2009 klo 21:05
Emppu kommentoi:
Nuo Jeremiaksen linkittämät kuvat slummeista ja valtavista roskakasoista herättivät ajatuksia. Kierrätys ja jätteiden lajittelu eivät ole mitään turhaa puuhaa. Kannattaa lajitella! Haastan nyt kaikki, jotka lukevat tämän ja eivät lajittele jätteitään, aloittamaan. Metallin keräyksestä voisi aloittaa. Sitä ei synny valtavia kasoja kotitalouksissa, mutta se voidaan kierrättää tehokkaasti. Metallin hinta on noussut viime vuosina. Pieni purkki johonkin kaappiin, ja sinne vain nakkaa metallipurkit, kannet, viili- ja jugurttipurkin kannet ynnä muut. Ja kauppareissulla käy tyhjentämässä ekopisteen metallinkeräykseen. Voi tulla hyvä mieli lisäksi, eikä ole suuri vaiva!
Kun asuimme Hanhitien asunnossamme, siellä oli kaikelle jätteelle hyvä lajittelu. Kompostikin oli, ettei tarvinnut ruokkia kaatopaikan rottia omien lemmikkien puuttuessa. Me jäätiin koukkuun lajitteluun. Nykyään lasi, muovi ja metalli kannetaan itse ekopisteisiin, mutta se ei ole ollut suuren suuri vaiva. Lampaat ja kanat hyödyntävät aika hyvin biopuolen, kompostiin menee kahvinporojen lisäksi aika vähän tavaraa.
Hei älkää nyt sentään ärsyyntykö, ajatelkaa vähän kuinka kivaa minusta on, kun saa kerrankin kehuskella! ; )