Niitä tulee silloin tällöin vastaan. Vastoinkäymisiä, asioita jotka eivät mene putkeen. Usein ne tulevat ryppäissä, tai tertuissa, jos haluaa sen kauniimmin sanoa.

Äsken tuli yksi vastaan, kun käyskentelin vatsoineni tuossa hämärtyvällä pihamaalla. Nautin keväästä, lampaiden ja kanojen ruokkimisesta ja siitä tietoisuudesta, että lapset nukkuvat jo ja minä olen vapaa vähän aikaa. Ajattelin siinä touhutessani, että sitähän voisi käväistä vaikka Ervastinraitin lenkkasemassa, jos olisi tarpeeksi uhkarohkea jättääkseen lapset yksin nukkumaan. Mutta koska en ole koskaan ollut kovin rohkea mitenkään konkreettisesti, niin päätin urheilla vähän tuon kevääseen valmistautuvan “unelmien puutarhamme” kimpussa. Todella, puutarhamme kukoistaa ainakin unelmissamme. Näemme sen juhannusruusuisten omenankukalta tuoksuvien silmälasien läpi. Tai anteeksi, minä näen. Samulilla tuollaiset rillit meinaavat tippua vähän väliä. Onneksi minä tarjoudun nostamaan ne hänen nenälleen tarpeeksi usein ja ahkerasti. (Hän puhuu toisinaan jostain ihmeen sontakasoista ja savilällyköistä ja kakkakaivoista ja rahamääristä jotka uppoavat multa- hiekka- ja sorakuormien tilaamiseen. Minä en ymmärrä tuollaista ollenkaan. Puutarhanhoito on terapiaa ja halpaa ruumiinliikuintoa, kyllä nyt muutamat ojat kaivetaan käsin lapiolla ja multaa kaivetaan itse vähän syrjemmästä ja terästetään vanhalla ravinteikkaalla kompostilla. Vanhan hetekan voisi ostaa mullan seulomista varten. Eihän tässä rahaa mene mihinkään, korkeintaan aikaa pikkuisen, sanon minä.)

No, kuitenkin äskettäin innostuin kuntouttamaan itseäni puutarhaterapialla tuossa pihalla. Ajattelin hakea autotallin takaa oksasilppurilla silppuamaani katetta omenapuille ja parille ruusupensaalleni. Huhkin lapionvarressa tovin, ja kottikärryihin sain ehkä kymmenen lapiollista katetta ennen kuin kyllästyin. Fyysisesti en väsynyt, koska tarkoituskin oli saada hiki pintaan. Mutta ei saa haukata liian isoja paloja kerralla, kyllä näillä pari pensasta kattaa, ajattelin ja menin siitä kattamaan. Hyvä mieli lisääntyy lisääntymistään, kun saa jotain aikaiseksi puutarhassa. Katoin menemään ja vilkuilin jo salaa lipputangon tienoota, että tuota voisin työstää vielä tässä ennen kuin Samppa ehtii sählystä kotiin. Suurimmaksi kasvanut omenapuu oli vähän vinossa ja päätin tukea sen paremmin paalinarulla tukikeppeihin. Muuten, paalinaru sopii niin käyttöön kuin näyttöönkin, sillä tekee kuule sitä ja tätä. Pienenä mainoskatkona vain, että kannattaa omistaa vähintään heinänsyöjä tai pari, niin saa määrättömän määrän tuota monikäyttöistä narua varastoihinsa. Lapset tykkäävät käyttää sitä ulko- ja sisäaskarteluissaan, ja usein siivotessa lastenhuonetta pieni solmuinen paalinarun pätkä on tavallisempi kerättävä kuin legopalikka. Palataan kuitenkin omenapuuhun, ajattelin ojentaa sitä vähän ja otin tukevan otteen varresta. Hienosti kasvanut, vaikkakin pieni vielä. Hyvin muodostunut puu. Mutta huomasin hetken runkoa ilmassa kannateltuani, että sehän on katkennut tyvestään. Voi oi. Lapset ovat nojanneet siihen, tai todennäköisemmin heiluttaneet sitä suuntaan tai toiseen niin, että se on katkennut. Kyllä minä heille näytän, sadattelin kun kannoin kuolleen rangan nuotiopaikalle. Puhuttelen vakavasti. Montakohan kymppiä tämäkin maksoi. Ei se mitään, neljästä puusta on kaksi vielä pystyssä, joista toinen jopa ehyenä. Toisesta revittiin talven mittaan yksi iso oksa vereslihalle. Saa nähdä tuleeko siitä enää puuta.

Kyllä nuo vastoinkäymiset harmittavat, myös niinkin autuaallisella saralla kuin puutarhanhoito. Nyt vain odottelen sitä seuraavaa ryppääseen kuuluvaa harmittavuutta. Vastapainoksi kerron kuitenkin, että tämä vatsoinkäyminen on sen sijaan ihan mukavaa. Minun ja Samulin lähisukuun on tulossa kesän ja syksyn mittaan yhteensä ainakin seitsemän vauvaa. Minä tiettävästi saan aloittaa keskikesällä tämän poksahteluryppään. Tai tertun, jos sen haluaa noin niinkuin kauniimmin sanoa.

Kun ei ole voimia kirjoittaa juttua, niin täytyy kirjoittaa raportti siitä, miten meillä menee.

Meillä on kevät. Mahtavaa kun tulee kesä, ja ilmat eivät ole enää kovin kylmät! Valo on myös suuri asia. Ei tarvitse käyttää keinovaloja enää kanalassa eikä lampolassa, eikä kyllä paljon täällä sisälläkään. Keväästä johtuen kanat munivat jo ahkerasti, monena päivänä on ollut kolme munaa nätisti pesässä. Aletaan olla hyvästi omavaraisia kananmunien suhteen. Muuten, nämä meidän kanat ovat aivan symppiksiä. Harmi kun ei ole kovin paljon aikaa niiden kanssa seurusteluun, ruokinta ja muu hoito saa riittää kanoille tällä hetkellä. Kesä on tulossa, jospa sitten saisi nauttia kanojen touhuilusta täysipainoisemmin.

Eilen kävimme koko perheellä pyöräilemässä mummulassa. Saimme iltapalan ja saunoimme. Illalla pyöräily takaisin sujui tyttöjen kanssa yllättävän hyvin, vaikka kello oli kiirehtinyt jo liian pitkälle. Leevi jäi ensimmäistä kertaa elämässään mummulaan yöksi. Hän nukkui kuulemma tosi hyvin Saara-Kaislan kainalossa, mutta harmi vain hän ei ollut silti saanut ollenkaan unta, kun mummulassa soi kuulemma “yömusiikki” radiosta koko yön. Tänään hän sitten pääsi enoineen ja täteineen Kapteenin synttäreille katsomaan taikurin esitystä. Yksi pieni poika oli saanut puhaltaa korvalla ilmapallon! Liinan kanssa käytiin kaupungilla asioilla. Juhlia on tiedossa ja ostettavaa olisi, mutta kun ei tahdo olla voimia ja taitoa hankkia vaatetusta koko perheelle. Väsyneenä tulimme kotiin, jossa Samuli oli siivonnut koko alakerran, lattiat oli pesty, samoin vessat! (Samuli ei ole ollut yleensä kovin nopea ryhtymään vessansiivoukseen.) Sohvi on ollut pääosin tyytymätön tänään, koska ei ole päässyt kuin pihalle, ei kaupunkiin eikä Kapteeniin. Yritin kertoa, että tyytyväisyys on suuri onni. En tiedä auttoiko se Sohvia yhtään.

Martta on laulajatyttö. Aamulla hän jo ehdottaa silmät suurina ja innostuneina, että “laulukirja!”. Ja siinä sitten lauletaan, sopimattomalla ja sopivalla ajalla. Ja oppiihan Martta laulunsa, kun tarpeeksi harjoittelee. On ihana kuulla pientä nokipoikaa tai tinttantanttantallallalleita tai ooon piiilotta viilakon. (Tuo “kärme-laulu” on kirjassamme, ja jännittävän kobra-kuvan ansiosta Martta on tullut tutuksi myös laulun kanssa.) Martta osaa myös erottaa leijonan ja tiikerin toisistaan ongelmitta.

Leevi on pyssypoika. Uimahallin saunassa joku pappa kyllä sanoi, että ei pyssyillä kannata leikkiä. “Mutta ei mulla oo oikeita panoksia”, perustelee Leevi harrastustaan. Äitinsä miettii, että miten tässä on näin käynyt. Poika vouhottaa pyssyistä, rautaisista, puisista ja muovistista. Jouskarikin olisi saatava. Ja kun minä olen luullut, että minusta tulee sellainen “valistunut” kasvattaja.

Sohvi on sosiaalinen tyttö. Hän kärsii silmin nähden, jos ei ole kavereita. Tämä on jotakin outoa äidillensä. No, kyllähän minäkin kärsin jos ei ole kavereita, mutta en silmin nähden. Näennäisesti olen vain olevinani oikein tyytyväinen. Sohvi on myös perheen lapsista ahkerin siivooja ja järjestelijä. Kiitos Sorvarin geenien.

Liina on Liina -tyttö. Temperamenttinen, tunteellinen, herkkä ja innostuva. Vähän huolimaton ja hutaisija. Lukutoukka, ja silloin hiljainen. Suuri näytelmän ja leikkien ohjaaja, ja silloin kovaääninen. Reipas koululainen.

Minä olen pohdiskelijanainen. Yöllä, kun en saanut unta, niin mietin taas tätä suurta hullunkurisuutta. Me makaamme peittojen alla, olemme lihaa ja verta, muutaman vuosikymmenen päästä makaamme samassa asennossa selällään, ja olemme aivan eri ainetta maan sisässä. Häviämme aineellisesti kuin tuhka. Ja nyt kuitenkin teemme työtä paljon sen eteen, että saamme kerättyä tätä aineellista tuhoon tuomittua krääsää ympärillemme mahdollisimman paljon mutta samalla tyylikkäästi. Asumme taloissa, jotka on aivan tarpeettoman isoja tämän kokoisille ihmisille. Mutta jos me luulemmekin, että ihminenkin kasvaa sitä mukaa kuin talo kasvaa? Jos olisimme vaikka vaivaishiiriä, ja meillä olisi pesinä koivunlehtikeot. Kilpailisimme viikset väpättäen kekojemme suuruudesta ja hienoudesta. Kunnioittaisimme kaikista suurimman keon haltijaa. Ihailisimme hiljaisesti tyylikkäimmässä pesässä asuvaa yksinäistä hiiripariskuntaa. Mietiskelin kaikenlaista, myös sitä, että kuka antaa meille oikeuden pitää sen mitä olemme saaneet, jakamatta sitä niille, jotka eivät ole saaneet? Ei kukaan, tiedämmehän me sen. Meillä on kyllä tieto siitä, että meidän pitäisi jakaa omastamme. Meillä olisi taitokin siihen. Kuitenkin jätämme asian “Herran haltuun” ja vahingossa ajatella lipsautamme, että kyllä tämä kaikki olisi jaettu tasaisemmin, jos se olisi niin tarkoitettu. Tällaiset ajatukset tulivat mieleeni, kun katsoimme hiljattain Liinan ja Sohvin kanssa Pentikäisen Antin pääsiäistervehdyksen. Liinaa se järkytti kovasti, ja Liinan kysymys, että miksi emme auta enemmän, jäi pyörimään minunkin mieleeni. Niin, miksi en auta enemmän, vaikka tiedän, että voisin?

Nyt on iltamyöhä ja aamulla minulla on herätys aikaisin, käyn tuurausreissulla Hailuodossa. Samuli on parhaillaan viettämässä iltaa “kaverilla”. Yksityisyyden suojan vuoksi en kerro kaverin nimeä. No, lautapelejä ne siellä kumminkin pelaavat. Tai sitten he keventävät toinen toisensa kuormia, ovathan he kummatkin aviomiehiä. Ja se osa ei ole helppo. Perheen isänkään työ ei vedä vertoja aviomiehen tehtävän vaikeudelle. Tänään olen minäkin saanut kuulla vähän aiheesta. Mutta jos se aviomiehenä olo ei aina niin kevyttä ole, niin vaihtelevaa se meidän perheessä ainakin on. Ja siitä otan minä kaiken kunnian itselleni.

Vielä on kärsimysaikaa ja paastoa jäljellä. Huomiseksi laskeudutaan mustimpaan ja pisimpään päivään kirkkovuodessa. Onneksi sen jälkeen saamme valmistautua pääsiäisen iloon.

Minäkin uskon, että vaivan ja kärsimyksen jälkeen on luvassa parempaa. Viime vuonna, pitkäperjantaina, olimme lähdössä kävelylle kun kuulimme lampolasta Lulun määintää kummallisessa äänensävyssä. Lulu oli sairas. Päivästä tuli pitkä, ahdistava ja uuvuttava. Onneksi saimme eläinlääkärin ja Lulu selvisi. Tämän vuoden pitkäperjantaista toivon vähän helpompaa, vaikka huonolta näyttää. Lulu on taas sairas. Olen rampannut lampolan ja lampola.org:n väliä puhelin, kuumemittari ja lääkeruisku taskussa ja kädessä kolme lampaanhoito-opasta. Lulu ehkä alkaa karitsoimaan, ehkä ei, mutta normaali se ei ole. Kuitenkin se on pystyssä ja liikkuu ketterästi. Syönti on huonoa, mutta karitsoinnin ollessa kyseessä se on ihan normaalia. Mutta jos se olisi pelkkä karitsointi, niin karitsat olisivat jo tulleet.

Kohdunsuu on kiinni. Sain ohjeen, että kohdunsuuta kannattaisi yrittää “ruuvata” auki. Parin tunnin välein, niin synnytys voisi edetä. Niin. Parin tunnin välein, eli nyt, ja sitten klo 1, klo 3, ja niin edelleen. Tässä vaiheessa saattaa tulla mieleen, että mitä jos ei olisikaan ikinä ottanut lampaita. Olisi se helppoa. Voisi valittaa torstaina ennen pitkäperjantaita, kun huoh, ei meinaa siivous ja pashan teko maittaa. Ja narsissit on unohdettu. Mitä tehdään, kun meillä ei ole narsisseja? Eräällä läheisellä tupsahtanee myös mieleen kysymys, että mitä iloa on lampaista. No, onhan se elämys, saa ruuvailla kohdunsuita yökaudet ja ruutata lääkettä ruiskukaupalla vastaanhangoittelevaan turpaan. Jännä tunne on myös kävellä aamuyöllä puoli neljältä pihan poikki lampolaan, sääret paljaina, kengät sukattomissa jaloissa ja untuvatakki ympärille kietaistuna. Pipo tietysti päässä. Kun puolessa välissä pihaa tunnistevalot räpsähtävät päälle, jännitys tiivistyy ja voi vähäsen toivoa ettei kukaan Ervastinraittilainen ole ajelulla siihen aikaan vuorokaudesta.

No, en valita tämän enempää. Toivotan kaikille valoisaa ja keväistä pääsiäislomaa ja rauhallista pitkäperjantaita. Kaikkein eniten tällä hetkellä toivotan Lululle hyvää ja nopeaa karitsointia sekä paranemista. Itselleni toivotan levollista ja onnellista mieltä. Onneksi ilo on vasta sitten oikein suurta ja voimakasta, kun ensin on saanut maistaa kärsimyksen katkeraa kalkkia.