Kirjaan nyt ensi hätään tänne ylös, että meille syntyi tänään iltapäivällä kolmen-neljän aikoihin kaksi valkoista karitsaa, Pilvi ja Pertti. Pilvi on tyttö ja oikein topakka, Pertti on poika ja ihan reipas sekin. Olemme muutaman yön heränneet katsomaan, onko mitään tapahtunut mutta ei ole tärpännyt. Tänään sitten Jessi yllätti ja pyöräytti täysin omatoimisesti karitsat maailmaan! Samuli oli ensimmäinen, joka auton talliin ajettuaan kurkkasi lampolan “valvontasilmästä” (jonkun tekemä reikä seinässä lampolan ja autokatoksen välissä) ja huomasi pienoisen.

Emo on oikein äidillinen, mutta ei ymmärrä, että karitsat tarvitsisivat kovasti muutakin kuin nuolemista ja rauhoittavaa päkätystä. Nimittäin maitoa. Operaatio “miehestä maajussi” eteni tänään taas koko lailla, kun tarvitsin Samulin kaveriksi Jessin imetystukihenkilöpuuhiin. Vuorotellen pidimme emoa kiinni ja ohjailimme karitsoita utareille. Että kyllä tuo on jo sen verran maajussi, että on lampaita kannellut ja halaillut, sen voi sanoa. Henkinen puoli tulee tietysti aina vähän jäljessä, kun siinä touhutessa sain kuulla seuraavanlaisia sadatteluja: “Jos viistoista vuotta sitten oisin tienny, että missä tilanteessa sitä nytkin kykkii, niin ei olis…(mutinaa)” jne.

Nyt täytyy päivystää, että tuore äiti oppii imettämään. Mutta eiköhän tästä pian päästä siihen vaiheeseenkin, että hoksataan ottaa kuvia. Tällä hetkellä kaikki kun ei ole vielä niin kovin esteettistä.

Tätä edesmennyttä talvilomaa voi sanoa hyvällä syyllä hiihtolomaksi. Lunta on riittänyt, samoin kelejä ja aurinkoa. Torstaina kysyin lapsilta, onko ollut mukava hiihtoloma. “Maailman paras!” huusi heti vanhin. (Meillä nämä lapset ovat kovanäänenkäyttäjiä.) Ohjelmassa oli ollut siihen mennessä Akuri-kansioiden lukemista, satujen kuuntelua, ulkoilua naapurin lasten kanssa ja yksi luistelureissu isän kanssa. Äidin ohjelmaan kuului poskien operoiminen höyryhengityksen, nenäkannun ja kaurahaudesukan avulla. Isä vietti hiihtolomaansa aika paljon koulunsa puutyötilassa valmistaen korkeita kaapinovia.

Lapsilla oli rattoisaa, kun ei ollut liikaa ohjelmaa. Yläkerrassa sai legot olla ihan rauhassa lattialla kirjojen ja lehtien joukossa. Ei niitä isä joutanut miettimään, yhden asian mies kun on. Jos mielessä on kaapit, niin sinne ei muuta mahdu. Äiti olisi joutanut, mutta poskien jomotus oli valtaisaa, hampaat siinä meinasivat tippua samassa rytäkässä ja leukaluukin tuntui että olisi mädännyt justiinsa. Joku vielä peloitteli, että raskaana ollessa poskiontelotulehdus on erittäin vaikea saada parantumaan. Niinpä olin Martan ja sohvan välissä niin paljon kuin voin, ja tein kaikkeni että jomotus lähtisi sinne missä pippuri kasvaa. Martta hyppi ja pomppi mahallani, nimittäin hän oli ainoa, joka hieman turhautui äidin sairastelusta. Äidin lisäksi tietysti, tottakai. Olinhan niin masentunut ja maassa että keskiviikkona saattoi kuulua puoleenväliin Ervastinkylän lenkkiä kun emäntä Porari porasi. Martta on kyllä erittäin fiksu ja oppivainen tyttö, mutta empatiakyky ei ole vielä kovinkaan pitkälle kehittynyt. Hän suhtautui äidin itkuun kuin johonkin hauskaan leikkiin.

Itkin menetettyjä hiihto- luistelu- ja eväsretkiä, joita olimme suunnitelleet lasten kanssa. Itkin elämän surkeutta ja omaa kelvottomuuttani. Lammastalous on yksinkertaista, siinä tällainen sairasteleva emo laitettaisiin oitis poistoon, uutta vain tilalle. Kotiperhetaloudessa vastaava ei käy niin jouhevasti. Olen jo kyllä muutaman kerran erehtynyt lipsauttamaan, että äiti kyllä kuolee pois. Leevi on mennyt käsittämään, että kun äiti kuolee, niin taloon tulee paha äitipuoli. Hän on jo suunnitellut, että se voitaisiin sitten ampua jouskarilla. Isä sanoi yhdessä tällaisessa keskustelutilanteessa, että toivotaan, ettei äiti kuole vielä pitkään aikaan. “Niin, ei ainakaan ennen mun synttäreitä, ko silloin mää saan sen jouskarin”, säesti Leevi isäänsä.

Perjantaina Samuli lähti kolmen koplan kuskiksi Katinkultaan. Sitä ei oltu suunniteltu etukäteen, mutta suurta ja mahtavaa se oli tyttöjen mielestä. Aikaisin aamulla Sohvi heräsi pakkaamaan ja huolehti mukaan kahdet puhtaat vaatekerrat. Unelmien täyttymys oli, kun tytöt saivat jäädä lomalaisten seuraksi yöksikin. Hiihtivät kuulemma kaksi lenkkiä ja kävivät tietysti kylpylässä saman verran. Suurkiitokset mummulan väelle tästä lomasta, jonka järjestitte täten myös minulle. Sen ansiosta sain nauttia kotona ihanasta rauhasta ja jopa ajoittaisesta hiljaisuudesta, poskien jomotus rupesi hellittämään ja pää pysyy taasen pystyssä. Se on vaatinut monia tunteja ekstra-unta, mutta se on pieni hinta tästä hyvästä olosta ja onnellisesta mielestä. On se hyvä, että on joskus sairas, että osaa nauttia terveestä ruumiista kunnolla!

Hiihtoloma päättyi tänään tosi mukavasti, kun ajoimme lasten kanssa isoon mäkeen Kempeleeseen ja laskimme koko porukka mäkeä sydämemme kyllyydestä. Mäki oli toden totta liukkaassa kunnossa ja vauhti oli kova. Martankaan päätä ei huimannut isän kanssa laskiessa, vaikka yhtä tyytyväinen hän oli laskiessaan pyllymäkeäkin. Hyvin se meni, tarvitsi vain käsillä ottaa vauhtia kymmenen sentin välein.

Tämän loman aikana olisi Jessi-uuhemme pitänyt pyöräyttää pari karitsaa. Päivystetty on ahkerasti, mutta Jessi ei näytä tietävän mistään mitään. Kaurat ja rypsit on vain mielessä, ei mokoma ensisynnyttäjä ymmärrä yhtään täysien utareittensakaan päälle.  Minua jännittää kovasti, minkä värisiä karitsoita sieltä tulee. Jessi on musta, kuten tulevien karitsoiden isäkin, mutta geenibiologian oppien mukaan karitsat voivat olla myös ruskeita 25% todennäköisyydellä. Toivon ruskeaa uuhta, mutta samanvärinen pässikin kelpaa. Silloin meillä olisi jo mukava värisuora: harmaa, musta ja ruskea. Kaikki elämän värit. Samuli lupasi tänä yönä hoitaa yöpäivystyksen. Lupaan, että Sivuseikka päivittyy heti, kun karitsat ovat jaloillaan!