Olen jo kauan kehitellyt mielessäni ajatusta. Tuo kauan tarkoittaa tässä tapauksessa vajaata vuotta. Muistaakseni viime kesänä ajatus ilmaantui tajuntaani ensimmäisen kerran. Siellä se on sitten hiertänyt ja hioutunut. Välillä se on unohtunut hetkeksi, mutta palannut sitten taas entistä jalostuneempana. Tänään tajusin, että nyt aika on kypsä. Päätin siirtyä ajatuksesta tekoihin.

Niin tuo ajatus. Se on eräänlainen unelma joka piirtää niin pitkän kaaren, etten vielä edes osaa kuvitella sen toista päätä. Unelmana olisi kuunnella järjestyksessä kaikki J.S. Bachin kantaatit ja kirjata niistä jotain muistiin tänne sivuseikkaan. Sellaista musiikkikritiikkiä maallikon korvin.

Urakka on valtava. Kantaatteja on pitkästi toista sataa ja jo pelkästään niiden kuunteleminen on iso urakka ajatuksien kirjaamisesta puhumattakaan. Mutta keskeisenä tavoitteena olisi kuitenkin nauttia hommasta. En aseta etenemiselle minkäänlaista aikataulua. Etenen juuri niin hitaasti kuin hyvältä tuntuu.

Niin ja yritän tässä jo ensi metreillä karistella urakasta turhaa glamouria pois. Tarkoitus ei ole tuottaa viiltävää musiikkianalyysiä vaan tarjota maallikon hajanaisia ajatuksia musiikista, joka itsessään on upeaa.

Nyt painan tuolta sinistä “Julkaise”-nappia ja aloitan kantaattikatselmuksen. Kuulemiin.

Tänään on ollut mukavaa.

Kaikki sai alkunsa auringosta. Vaikka Sampalla oli työpäivä, niin äreästä aamusta huolimatta jo ennen puoltapäivää oli aurinko saanut minut valtoihinsa. Pihailimme päivällä pitkähkösti. Lapset hiihtivät kantohangella naapurin lasten kanssa, minä kävin lisäksi Leevin ja Martan kanssa lenkillä. Pyörätie oli sulana täysin, ja kuiva asfaltti keväällä on aika mukavan oloinen asia sekin. Pulkan työnsimme kärryjen alakoriin kun jäinen tie päättyi. Ehdin siinä vähän pöyhäistä kompostiakin. Se on mielekästä hommaa! Mitä korkeampi lämpötila, sitä korkeampi fiilis. Sama kuin esiintyvällä taiteilijalla kuulijoiden määrä, kompostihullulla on lämpötila. Täytyy kylläkin tunnustaa alan harrastajille ja ammattilaisille, että hiljan oli vielä kompostini jäässä. Mutta nyt se on pääsemässä vauhtiin taas, höyryää ja lämpötilalukema on jo 25 celsiusta plussan puolella!

Iltapäivällä leivoin jotain uutta, ja se onnistui kohtalaisesti. Tytöt pyöräilivät mummulaan ja saimme nauttia laatuajasta Taikaviitan ja Mörkö Pienoisen kanssa. Taikaviitta on kohta nelivuotias, ja Mörkö pian kaksi. Olimme pitkään ulkona iltapäivälläkin, isäntä hakkasi halkoja, emäntä pällisteli vieressä, kantoi puita aina kun hoksasi, pöyhäisi välillä kompostia mistä isäntä pahentui ja kurkki kurkkimistaan eläimiä sekä lapsiaan. Naapurin lapset olivat taas tottuneesti meillä ilmaistöissä kantamassa halkoja seinänvierustalle, minkä ansiosta halonhakkaaja ylitti päivän tavoitteen. Sitten emäntä hoksasi isot oksasakset ja lähti uhkaavan näköisenä kävelemään kohti pöhöttynyttä kuusiaitaa. Isäntä harmistui tuosta näystä: kuusiaitaa varten piti vuokrata leikkuri. Mutta ei siinä auttanut miesparalla muu kuin mennä ja ottaa sakset kauniisiin käsiinsä ja ruveta trimmaamaan. Emäntä neuvoi ja tarkasteli linjoja, isäntä leikkasi, leikkasi ja leikkasi. Valmistahan siitä tuli, kaunis notkolinja ja kaikki. Ja sitten kun vuokraa sen pensasleikkurin, ei tarvitse kuin vähän tarkistella sieltä ja täältä, ihan pikkuisen vain joka paikasta. Urakan päätyttyä istuttiin syömässä keittiössä ja katsottiin ikkunasta kuusipöheikön sijaan aitaa. Isännällä oli olo kuin herra Putkelalla ikään, ja koko perhe oli sangen tyytyväinen.

Eikä mukavuudet vielä siihen loppuneet, pääsimme mummulaan vielä syömään tupituoretta Comenius-ruislimppua ja hiivaleipää, tapasimme myös iloksemme harvinaisia sukulaisia Elimäen perukoilta. Olimme kyllä niin ollaksemme että, vaihdoimme kuulumisia ja saunoimme illan päätteeksi kaikessa rauhassa ja kuumuudessa. (Edellisellä kerralla oli vähän kiire, joten kumpikin noista elementeistä puuttui.) Kotona luin lapsille iltasaduksi päätösosan kirjasta Fedja-setä ja kummitus. Liina jaksoi valvoa loppuun asti, muut olivat niin sippejä että luovuttivat heti kun Petshkinin salaisuus selvisi juuri ja juuri. Kiitos, Eduard, mainiosta kirjasta jälleen kerran!

Nyt tuo mies nukkuu tuossa vierassängyllä jalat tyhjän päällä ja vaatteet yllä, eikä raukka tiedä ollenkaan, mitä minä sain juuri näillä minuuteilla tietää. Nyt kerron sen teille: hänen rakas Spotifynsä sisältää mainoskatkoja, samanlaisia kuin paikallisradioissa konsanaan. Tulevat onneksi kappaleiden välillä, ettei sentään kesken kaiken. Mielelläni kyllä vähän haukun tätä mieheni uutta ihastuksen kohdetta, kun on kerran aihetta. Eikö se  ole oikein ja kohtuullista, että joitain vikojakin löytyy? Vaikka oli tuossa mainospätkässä musiikkiakin, lauloivat siinä että “autollasi on arvoa” tai jotain sinne päin. Mukavaahan tuo totuus on itse asiassa kuulla. Että me ei sitten ajeta millään arvottomalla rotiskolla. Ehkä se olikin tuo mainos kohdistettu nimenomaan meille, ikään kuin lohdutukseksi, vaikkapa. Kyllä Spotify sellaiseen pystyy, jos Samulilta kysytään.

Sivuseikassa on ollut viime aikoina luvattoman hiljaista. Se ei suinkaan johdu siitä, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut. Ajanpuutteestakaan se ei ole johtunut. Suurin syyllinen lienee facebook, joka ainakin omalta osaltani on vastannut siihen sosiaaliseen tilaukseen, jonka aiemmin täytti sivuseikka. Tehtyäni tämän huomion, olin itseeni vähän pettynyt. Facebook on kuitenkin vain kuori ilman sen suurempaa sisältöä. Ei sillä, ettäkö olisin koskaan mitään sen kummempaa pystynyt tänne sivuseikkaan tuottamaan, mutta itselle näistä jutuista jää paljon enemmän.

Yritän siis muuttaa tapojani.

Kevättalvisia kuvia löytyy flickeristä.