Tuula: Täytyy tunnustaa, että kyllä se kotiäitiys on tuotakin, juuri mitä alussa kuvailit. Joinakin päivinä näämmä. Siinähän se autuus on. Ja ne rakkaat rakkaat Lapset. Niihin kiintyy ja rakastuu joka päivä enemmän, kun niiden kanssa elää ja olehtii. Mutta kyllä niihin väsyykin. Kerta kaikkiaan.

Kaisa: Sain lukea myös tuon mainitsemasi artikkelin. Minua se liikutti kovasti. Avoimuus ja rohkeus kosketti. Mekin ehdimme taannoin miettiä, että oletko ottanut ukon vai adoptoinut lapsen, ennen kuin saimme kuulla totuuden. Toivotan onnellista yhteiseloa teille, ja voimia yksinhuoltajan arkeesi! Luulen, että opiskelukin on loppupeleissä ihan hyvä oma ulottuvuutensa tuossa elämäntilanteessasi.

Ja tällä viikolla on synkkyyteenkin ollut aihetta, kun en ole Vuokon tavoin tajunnut jättää opiskeluja kokonaan pois päiväjärjestyksestä. Huomenna on tentti ja se on aiheuttanut yhdessä tällä hetkellä huonosti nukkuvan lapsen kanssa ajatuksen, että helppoahan tämä olisi, jos ei olis opiskeluja.. 1-2 -kertaa olen tässä reilun parin kuukauden aikana ajatellut, että helppoahan se olisi, jos tässä olis ukko auttamassa.. Tuo ukko on peräisin eräältä veljeltä, jolle oli erään artikkelin luettuaan selvinnyt asiain oikea tila. Ryllä hän kajautti kuuluvalla äänellä, että “kyllä minä olinkin miettiny, että missä sun ukkos aina on, mutta nythän se selvis!” Tuo kommentti on aiheuttanut riemua monta kertaa jälestäpäinkin.

Niin, Tuula, kyllä kotirouvana olo on ainakin välillä tuota mitä kuvailit, silloin, kun on vain yksi lapsi. Vaikka sen ekan lapsen kanssa elämä oli ehkä siinä mielessä vaikeampaa, kun kaikki oli niin uutta. Siis ainakin nyt tuntuu kahden lapsen kanssa elellessä, että olipa se niin helppoa ja huoletonta aikaa, kun yhtä lasta päivät hoiteli eikä muuta tehnyt. Jos ei huvittanut olla kotona, niin olihan se helppo pukea lapsi ja lähteä kaupungille käveleskelemään ja tekemään heräteostoksia (ku silloin siihen oli meillä vähän varaakin). Tai sitten saattoi lähteä tuosta vain lenkille tai kaverille kylään. Ei niitä ruokiakaan alussa tarvinnut tehdä kuin itselle, jos jaksoi. Ja sekin oli totta, ettei tarvinnut huolehtia sen kummemmin mistään. Ainakaan minun silloin ei tarvinut, kun päätin jo etukäteen olla opiskelematta ja stressaamatta äitiyslomallani. Kyllä minä nautin siitä ajasta! No, aika kultaa muistot. :)

Siis sellaista se oli niin kauan kun en ollut taas raskaana. Raskausaika on taas ihan eri aikaa, ainakin minulla. Silloin näitä masennuspäiviäkin esiintyy paljon tiheämmin kuin normaalisti. Huoh. Kahden lapsen kanssa arkieläminenkin sujui muistaakseni aika hienosti, siihen asti kun ei tullut tätä uutta väsymystä.

Niin, Empulle piti kommentoida, että onpa ihana lukea näitä kirjoituksiasi, ja ihana, kun tuot avoimesti esiin huonojen päivienkin kuulumiset. Kyllä ne lohduttavat, ainakin tällaista lukijaa, joka ei toden totta aina ymmärrä, miten minut on kotirouvaksi asetettu, kun en siihen tunne useinkaan sopivani (jaa’a, mutta mihinhän minä sitten sopisin?). Lapsiani hoidan kyllä mielelläni, mutta vähän väliä huokaan, että saisi meillä olla jokapäiväinen apulainen, joka laittaisi ruuat, siivoaisi ja tiskaisi. Tai ehkäpä nuo huokauksetkin kuuluu minulla taas enimmäkseen tähän aikaan.

Noin minä olen ajatellut. Paitsi silloin kun väsyneenä näen äidin ja isän hoitamassa itkevää tai kiukuttelevaa lastaan ja mietin, miten ihmeessä nuo jaksavat. Tai kun rättiväsyneenä tulen töistä kotiin ja mietin, että ottaisinko päiväunet vai enkö ottaisi ja tajuan, että jos vastassa olisi lapsi tarpeineen, olisi turha miettiä koko kysymystä. Väsymystä näköjään voi olla aina, olipa lapsia tai ei, mutta se mitä väsymyksen kanssa voi(si) tehdä, on eri asia. Eniten oikeastaan hirvittää tuo ruoka… Hui kauhistus, joka päivä pitäisi tehdä ruokaa ja monta kertaa! Nykyään teen sitä noin 1x/2-3kk. Toivottavasti joka ruokaan ei tarvitse pilkkoa sipulia. Tulisin hulluksi, jos käteni haisisivat aina sipulille. Onko hirveän väärin, jos joskus käyttää vaikka kuivattua sipulirouhetta?

Emppu: toisen valitukselle on helppo irvailla silloin, kun itsellä ei ole masennuspäiv(i)ä. Heh. Sinähän sen tiedät, jouduthan niin usein minun valitusteni vastaanottajaksi. Tulee jokseenkin ristiriitainen olo, kun luen näitä kirjoituksia. Odotan äitiyslomaa innolla, kera idealististen kuvitelmien, edellisen kotiäitivaiheen hankaluudet ja masennuspäivät unohtaneena. Sitten joku muistuttaa, millaista on täysipäiväinen lasten- ja kodinhoito. Eräs ystäväni kerran totesi, että ne ensimmäiset viikot kotiinjäämisen jälkeen ovat hankalimpia, kun lapset eivät toimikaan kuten aikuiset.

Omien vanhempien kasvatuskeinoja tulee aika ajoin kritisoitua, ja niistä löytyy ehkä eniten sellasia asioita, mitä just on sitte aikonu tehä ihan toisin. Kait se kuuluu vaan tähän ikään, ku kumminki tunnen itteni aina nii tyhmäksi ku aattelee sitä kuin hyvän ja onnellisen lapsuuden äiti ja isä on ainaki mulle niillä kasvatusmenetelmillä onnistunu antamaan. Vaikka on varmaan äitilläki ollu niitä masennuspäiviä, nii ei ne jää kuitenkaan lapsille päällimmäiseksi mieleen ja lapset osaa olla onnellisia.

Vaikeaa tää kommentointi ku täällä on aina nii ihania ja korkeetasosia juttuja ja hyviä kommentteja eikä itellä tää kirjallinen ilmaisu oo mitään kovin sujuvaa.. Mutta julkasempa kumminki.

Meillä on erilainen leikkuulauta kuin teillä, semmoinen aika tylsä, enkä minä pilko sipuleita läheskään joka päivä. Se on kuitenkin totta, että joinain päivinä toivoisi, että jollei pakastimessa ole valmisruokaa, niin sitten nämä jättäis syömiset tältä päivältä, jooko.

Tuleeko sulla, Emppu, koskaan semmoinen vino olo, että on epäreilua, kun pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa, ja tehdä montaa asiaa samanaikaisesti? Niin mullakin. Silloin ajattelen vahingossa, että en ala, vaikka eihän siinä mitään uutiskynnystä ylittävää ole, että kotiäiti pyörittää samaa myllyä aamusta iltaan, every day. Pieniä vivahde-eroja voi tosin olla, kuten “hyvä” tai “huono” päivä.

Noh, vertaistukea sain täältä joka tapauksessa, kiitos siitä. Ja tiedän täsmälleen, miltä tuntuu, jos kädetkin painavat niin paljon, että on toivotonta saada kuorittua perunat nojailematta välillä tiskialtaan reunaan. Se on muutes aika sairas tunne, eikä edes liioittelua. Ainakaan minun kohdallani ollut.

Kaikkea hyvää!
Ps. Olen joskus ajatellut tehdä osoitteenmuutoksen keittiön pöydän alle.

Tänään on tosiaan ollut parempi päivä. Eilen illalla se parempi alkoi, kun kävin kirjastossa lainaamassa kirjoja. Sain äsken luettua T.Hellstenin toisen osan tietäjä-trilogiasta. Suosittelen kaikille erittäin lämpimästi! Aurinkokin tuli esiin yhtä aikaa kuin mies kotiin töistä. Ja kävimme lasten kanssa märässä lumiviimassa retkelläkin. Olemmepa me olleet aikaansaavia. Ja yksi nuorikkokana haluaisi kovasti hautoa. Tipujakin on ehkä tälle keväälle siis tiedossa!

Kotirouva: kyllähän nyt haaveilla uskaltaa kuka vain, mutta ehkä olen hieman idealisti, myönnän. Tai olen ainakin ollut. Ja vielä kotirouva, olemme joskus esittäneet toiveen, että kommentoijat käyttäisivät nimeään. Esimerkiksi etunimeä plus sukunimen alkukirjainta tms. Se tietysti karsii “ujommat” kommentoijat joukosta pois, mutta kuitenkin uskon, että mahdollinen keskustelu pysyy paremmin asiallisissa uomissa, kun kukaan ei kommentoi perunasäkki päässään. Kiitos joka tapauksessa kommenteista, pelkästään hyviä kommentteja on tähän asti tullut!

Anna K:lle kiitokset kehuista. (Ei tämä kuitenkaan niin hersyvää tämä arki aina ole. Mutta sinullahan on kohta juhlapäivä, ehkä toisen masennuskin kuulostaa viehättävältä sitä odotellessa…?)