PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATMasennuksen suuri päivä.
Joku päivä aina jossakin muiden päivien välissä on masentava. Lapset ovat kyllä yhtä ihania kuin muulloinkin, ja mies voi jopa tuoda tulppaaneja sinä päivänä kotiin. Lapset saattavat kiikuttaa sisälle innoissaan kaksi pientä kananmunaa kanalanpesästä ja leikkiä pihalla pitkään sopuisasti naapurin lasten kanssa.
Yhden tyypin takapuoli päättää kaikesta huolimatta vain olla erityisen painava, jos sallitte ilmauksen. Juuri siinä lampaantaljalla päällystetyn nojatuolin kohdalla paino tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Vielä painavammalta tuntuu silloin, kun yksi tytteli ähisee itku kurkussa seinän takana, koska nukenkärryt ovat jumissa. Ja toinen tytteli haluaa lukea äidin kanssa tylsintä kirjaa, joka lasten kirjahyllystä löytyy. Kolmas, (tämä kylläkin pojanviikari), huutaa vessassa että saa tulla. Tämä yksi raukka nojatuolissaan tuntee kuin kiviä olisi vatsassa ja jaloissa ja sormenpäissä.
Jääkaapille pitää mennä puolenpäivän aikaan, koska lapset tarvitsevat ruokaa. Tekisi mieli ennemmin illistää sinne kaappiin kuin miettiä, että mitä nyt taas. Tekisi ruoaksi. Minä en erityisemmin tykkää seisoa hellan ääressä, vaikka hyvästä ruoasta ja muusta syötävästä kyllä pidän. Sinä saatat kysyä, että äläpä valita, eihän kukaan kaikesta tykkää. Mutta miten silloin suu pannaan, kun ei tykkää sellaisesta, jota joutuu tehdä joka päivä monta kertaa? Pilkon sipuleita joka armon päivä, siinä samalla sipulileikkuulaudalla, jonka olen saanut ylioppilaslahjaksi ekaluokan opettajaltani. (Se on pingismailan muotoinen ja tehty muistaakseni jossain hyväntekeväisyyssäätiössä.) Kuinkakohan monta sipulia olen pilkkonut elämäni aikana?
Jaa, kukapa ei ruoanlaitosta pitäisi, jos saisi kokata seurueelle, jossa jokaisella olisi hyvä ruokahalu ja kaikille maittaisi ruoka ja kiitokset kajahtelisivat keittiössä sinne tänne. Kukapa taas pitää ruoanlaitosta, jos joka päivä joku sanoo jo etukäteen varmuuden vuoksi, että mää en syö, miksun äiti pitää aina tehä pahaa ruokaa?
Pakko oli kuitenkin laittaa pyykkiä koneeseen, että saisi jotakin aikaiseksi. Sain lajiteltua lattialle neljä eriväristä läjää, joista yhden tungin koneeseen. Pyörivä kone näytti niin tomeralta, että päätin pestä siinä sivussa käsipyykkiäkin vähän. Kummatkin pyykinpesun lajit tyssäsivät kuitenkin tuon tuosta, kun Martta keskeytti koneen pesuohjelman, jolloin äiti keskeytti käsipyykin pesun. Lopulta äiti luovutti ja meni tyttö sylissään istumaan lampaannahkanojatuoliinsa. Siinä sitten istuin ja mietin, että tätä tämä on. Kuka tällaista jaksaa. Pitänee vaihtaa alaa.
Muistan hämärästi ajan, jolloin kaikki oli edessäpäin. Se edessäpäin oleva oli siistiä, järjestelmällistä, tyytyväistä, ahkeraa, iloista, sopuisaa ja ennen kaikkea kaunista. Päätin esimerkiksi, että jos minulle tulee lapsia, ostan niille vain kauniita ja tyylikkäitä laatuvaatteita. Lindex ja kappahallit eivät tule kuuloonkaan, puhumattakaan jostain tuhannen markettivaatteista. Tyttölapseni olisivat kuin suoraan Elsa Beskovin satukirjoista, leikkimässä kukkaishaassa ruutumekot ja puhtaat esiliinat yllään, hiukset kammattuina. Minä katsoisin kauniista pelakuilla kukitetusta keittiön ruutuikkunasta vihreälle niitylle, jonka toisella puolella uuttera isä hakkaisi halkoja hyväntuulisena ja uutterana, pieniä poikiaan samalla opastaen kunnon töihin. Leipoisin leivinuunissa ensin leipää, sitten vehnästä. Lauantai -iltana saunottaisiin koko perheellä käsin piilutetun hirsisaunan lauteilla, lapset laulaisivat kauniita lauluja alalauteilla kun minä pesisin hymyilevää kuopustani kauniissa kukallisessa pesusoikossa. Pihamaalla kukkisi perennat ja kesäkukat runsaasti kirkkain värein, omenapuut reunustaisivat nuotiopaikkaa siistin nurmikentän reunamilla.
Vielä opiskeluaikanakin, täytyy tunnustaa, ajattelin, että sitten kun olen valmistunut, elämä on reilassa. Sitten ei ole paljon muuta kuin aikaa, intoa ja voimia. Arkionni kukoistaa ja haaveet saavat toteutua, yksi toisensa jälkeen. Sitten talo pysyy aina siistinä, ja joka ilta meillä on avoimet ovet ystäville ja tuttaville, joiden kanssa vietetään ikimuistoisia iltoja syvällisten antoisien keskustelujen, musiikin ja hyvän ruoan parissa. Huomatkaa, ikinä en ole haaveillut mahdottomia, olen aina jopa ylpeillyt sillä, että olen niin vaatimaton pienissä haaveissani.
Nyt opiskelut ovat takana, olen kotona perhettäni varten niin täysin kuin voin vain olla. NYT on se aika, jolloin nuo ihanan luulorealistiset haaveet voisivat esteettä toteutua. Hehee. Arvatkaapa vain, miltä tuntuu, kun ei ole mitään tekosyytä käsillä, jolla voisi selitellä kaikkea tätä unelmien toteutumattomuutta.
Niin, että tämmöinen päivä meillä on tänään täällä. Älkääkä tulko vain sanomaan, että meillähän menee kivasti, onhan meillä sitä ja tätä ja tuota. Se kun ei tänä päivänä auta ollenkaan. Huomenna, jos suodaan, on tilanne kenties toinen. Silloin voin jopa minäkin myöntää jotakin. Mutta en vielä tänään.
30.3.2009 klo 18:12
Samuli Sorvari kommentoi:
Toin siis kukkia vääränä päivänä. Toivottavasti ne kukkii vielä huomenna.
30.3.2009 klo 20:20
Venla kommentoi:
Hei Emppu! Kirjoituksesi on niin kieriskelevä, että eihän tuohon voi mitään kommentoida. Oikeastaan kiellät jo etukäteen kaiken kommentoinnin. En siis kerro sinulle, että ruoanlaitosta selviää huomattavan vähällä, kun oppii pari pientä niksiä. Tosin ne niksit on opittu kantapään kautta, toisin sanoen työpäivän jälkeen klo 16-17 ja siihenkin on mennyt aikaa. Ei niitä niksejä opi jos ei ole pakko ja jos on joka päivä aikaa miettiä erikseen se ruokapuoli. Mutta annan sinun nyt rauhassa nauttia masentavan päivän illasta ja toivotan parempaa huomista päivää!
30.3.2009 klo 22:12
eräs kotirouva kommentoi:
minä olisin kommentoinut, että kylläpä kuulostaa tutulta. huonoja päiviä vaan kertakaikkiaan tulee. minäkään en tykkää ruuanlaitosta, en sitten yhtään. se ero meissä kuitenkin on, että en muista koskaan uskaltaneeni haaveilla niin perusteellisesta idyllistä kuin sinä…
31.3.2009 klo 9:12
Anna K. kommentoi:
Minä en kommentoi muuta kuin että voi itku miten minä nauroin ääneen täällä sinun masennukselle. Eikä se ollut vahingoniloa, vaan iloa siitä, että osaat nämä kaikille tutut masennuksetkin kertoa niin hersyvästi.
31.3.2009 klo 13:49
Jeremias kommentoi:
Itse syön vain saarioisen valmispizzoja, säästyy monelta vaivalta.
31.3.2009 klo 16:59
Emppu kommentoi:
Venkkuli: oletko koskaan huomannut samaa kuin minä? Nimittäin sitä, että toisinaan ihmiset valittavat vain siksi, että saisivat valittaa. Silloin he eivät pysty sulattamaan yhtä ainoaa niksiä tai lohdutusyritystä. Mikään ei auta. Toisinaan taas ihmiset tarvitsevat oikeasti apua ja niitä niksejä. Silloin menee jo paremmin. Saarioisten valmispizzat saattavat olla ihan hyviä. Maksalaatikko, hernekeitto, saarioisten lasagne ja muutkin saisivat olla pakkasen perällä aina varmuuden vuoksi. Tänään söimme kananmunia, niitä on ollut kanalan pesän perällä näinä päivinä ihan kivasti. Harmittaa kun en puhaltanut tänään syötyjä, ne olivat vielä niin pieniä ja suloisia.
Tänään on tosiaan ollut parempi päivä. Eilen illalla se parempi alkoi, kun kävin kirjastossa lainaamassa kirjoja. Sain äsken luettua T.Hellstenin toisen osan tietäjä-trilogiasta. Suosittelen kaikille erittäin lämpimästi! Aurinkokin tuli esiin yhtä aikaa kuin mies kotiin töistä. Ja kävimme lasten kanssa märässä lumiviimassa retkelläkin. Olemmepa me olleet aikaansaavia. Ja yksi nuorikkokana haluaisi kovasti hautoa. Tipujakin on ehkä tälle keväälle siis tiedossa!
Kotirouva: kyllähän nyt haaveilla uskaltaa kuka vain, mutta ehkä olen hieman idealisti, myönnän. Tai olen ainakin ollut. Ja vielä kotirouva, olemme joskus esittäneet toiveen, että kommentoijat käyttäisivät nimeään. Esimerkiksi etunimeä plus sukunimen alkukirjainta tms. Se tietysti karsii “ujommat” kommentoijat joukosta pois, mutta kuitenkin uskon, että mahdollinen keskustelu pysyy paremmin asiallisissa uomissa, kun kukaan ei kommentoi perunasäkki päässään. Kiitos joka tapauksessa kommenteista, pelkästään hyviä kommentteja on tähän asti tullut!
Anna K:lle kiitokset kehuista. (Ei tämä kuitenkaan niin hersyvää tämä arki aina ole. Mutta sinullahan on kohta juhlapäivä, ehkä toisen masennuskin kuulostaa viehättävältä sitä odotellessa…?)
31.3.2009 klo 22:04
Annukka kommentoi:
En tiennyt, itkisinkö vai nauraisinko tuota juttua lukiessani. Tunnelmat liippasivat niin läheltä, että olisi voinut tirauttaa muutaman kyynelkarpalon, mutta eihän toisen harmaalle päivälle voi toisaalta olla nauramatta, jos luulee sitä omakseen. En minä pahalla hörise, se oli vaan niin mukava kirjoitus.
Meillä on erilainen leikkuulauta kuin teillä, semmoinen aika tylsä, enkä minä pilko sipuleita läheskään joka päivä. Se on kuitenkin totta, että joinain päivinä toivoisi, että jollei pakastimessa ole valmisruokaa, niin sitten nämä jättäis syömiset tältä päivältä, jooko.
Tuleeko sulla, Emppu, koskaan semmoinen vino olo, että on epäreilua, kun pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa, ja tehdä montaa asiaa samanaikaisesti? Niin mullakin. Silloin ajattelen vahingossa, että en ala, vaikka eihän siinä mitään uutiskynnystä ylittävää ole, että kotiäiti pyörittää samaa myllyä aamusta iltaan, every day. Pieniä vivahde-eroja voi tosin olla, kuten “hyvä” tai “huono” päivä.
Noh, vertaistukea sain täältä joka tapauksessa, kiitos siitä. Ja tiedän täsmälleen, miltä tuntuu, jos kädetkin painavat niin paljon, että on toivotonta saada kuorittua perunat nojailematta välillä tiskialtaan reunaan. Se on muutes aika sairas tunne, eikä edes liioittelua. Ainakaan minun kohdallani ollut.
Kaikkea hyvää!
Ps. Olen joskus ajatellut tehdä osoitteenmuutoksen keittiön pöydän alle.
31.3.2009 klo 23:06
Heini kommentoi:
Täytyy kyllä myöntää, että oon siskooni kai jossain määrin tullut, ku nuo sun opiskeluaikaset ja aikasemmat haaveet kuulostaa jotenki aika tutuilta. Kaikenlaisia suunnitelmia sitä on ehtiny kehittyä, miten sitä sitten lapsiaan hoitais. Vaikka ei ees tiiä, meneekö sitä ikinä naimisiin. Mutta mulla on siks nii onnellinen osa, että vaikka en omia lapsia saiskaan nii sisarusten lapsia oon saanu ainaki tähän asti hoitaa. Vaikka kyllähän ne unelmat niillä hoitoreissuilla saattaa vähän rikkoutua vähäksi aikaa. Nii ihania lapsia, ja ei silti meinaa aina hermot kestää, nii miten ne muka kestäs sitte myöhemminkään. On sitä ehkä osannu jo luopuakki joistain hulluimmista kuvitelmista.
Omien vanhempien kasvatuskeinoja tulee aika ajoin kritisoitua, ja niistä löytyy ehkä eniten sellasia asioita, mitä just on sitte aikonu tehä ihan toisin. Kait se kuuluu vaan tähän ikään, ku kumminki tunnen itteni aina nii tyhmäksi ku aattelee sitä kuin hyvän ja onnellisen lapsuuden äiti ja isä on ainaki mulle niillä kasvatusmenetelmillä onnistunu antamaan. Vaikka on varmaan äitilläki ollu niitä masennuspäiviä, nii ei ne jää kuitenkaan lapsille päällimmäiseksi mieleen ja lapset osaa olla onnellisia.
Vaikeaa tää kommentointi ku täällä on aina nii ihania ja korkeetasosia juttuja ja hyviä kommentteja eikä itellä tää kirjallinen ilmaisu oo mitään kovin sujuvaa.. Mutta julkasempa kumminki.
1.4.2009 klo 22:10
Venla kommentoi:
Heini: ai miten niin unelmat rikkoutuvat hoitoreissuilla? En usko. :-) Kiitos kuitenkin viime viikosta.
Emppu: toisen valitukselle on helppo irvailla silloin, kun itsellä ei ole masennuspäiv(i)ä. Heh. Sinähän sen tiedät, jouduthan niin usein minun valitusteni vastaanottajaksi. Tulee jokseenkin ristiriitainen olo, kun luen näitä kirjoituksia. Odotan äitiyslomaa innolla, kera idealististen kuvitelmien, edellisen kotiäitivaiheen hankaluudet ja masennuspäivät unohtaneena. Sitten joku muistuttaa, millaista on täysipäiväinen lasten- ja kodinhoito. Eräs ystäväni kerran totesi, että ne ensimmäiset viikot kotiinjäämisen jälkeen ovat hankalimpia, kun lapset eivät toimikaan kuten aikuiset.
2.4.2009 klo 14:34
Tuula H. kommentoi:
Ai, eikö kotirouvana olo olekaan sitä, että voi aamulla nukkua rauhassa lasten kanssa pitkään tai ainakin herätä uuteen aamuun hiljalleen mihinkään kiirehtimättä ja sen jälkeen tehdä päivän aikana lasten kanssa juuri sitä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään ja olla halutessaan joko kotona tai kodin ulkopuolella? Siis missä haluaa. Ja ennen kaikkea olla ilman maailman murheita ja suuria päätöksiä ja aikuisten vaatimuksia. Eli siis voi antaa mielen levätä ja siten siis olla aina onnellinen ja kevein mielin asteleva. Tehdä kaikkea leppoisaan tahtiin.
Noin minä olen ajatellut. Paitsi silloin kun väsyneenä näen äidin ja isän hoitamassa itkevää tai kiukuttelevaa lastaan ja mietin, miten ihmeessä nuo jaksavat. Tai kun rättiväsyneenä tulen töistä kotiin ja mietin, että ottaisinko päiväunet vai enkö ottaisi ja tajuan, että jos vastassa olisi lapsi tarpeineen, olisi turha miettiä koko kysymystä. Väsymystä näköjään voi olla aina, olipa lapsia tai ei, mutta se mitä väsymyksen kanssa voi(si) tehdä, on eri asia. Eniten oikeastaan hirvittää tuo ruoka… Hui kauhistus, joka päivä pitäisi tehdä ruokaa ja monta kertaa! Nykyään teen sitä noin 1x/2-3kk. Toivottavasti joka ruokaan ei tarvitse pilkkoa sipulia. Tulisin hulluksi, jos käteni haisisivat aina sipulille. Onko hirveän väärin, jos joskus käyttää vaikka kuivattua sipulirouhetta?
2.4.2009 klo 17:53
Vuokko kommentoi:
Pitää kyllä heti vastata tuohon Tuulan kommenttiin (olin kyllä jo aiemmin meinannu kommentoida tähän kirjoitukseen, mutta en kehdannut, kun mieli oli yhtä matala ellei matalampikin kuin kirjoittajalla).
Niin, Tuula, kyllä kotirouvana olo on ainakin välillä tuota mitä kuvailit, silloin, kun on vain yksi lapsi. Vaikka sen ekan lapsen kanssa elämä oli ehkä siinä mielessä vaikeampaa, kun kaikki oli niin uutta. Siis ainakin nyt tuntuu kahden lapsen kanssa elellessä, että olipa se niin helppoa ja huoletonta aikaa, kun yhtä lasta päivät hoiteli eikä muuta tehnyt. Jos ei huvittanut olla kotona, niin olihan se helppo pukea lapsi ja lähteä kaupungille käveleskelemään ja tekemään heräteostoksia (ku silloin siihen oli meillä vähän varaakin). Tai sitten saattoi lähteä tuosta vain lenkille tai kaverille kylään. Ei niitä ruokiakaan alussa tarvinnut tehdä kuin itselle, jos jaksoi. Ja sekin oli totta, ettei tarvinnut huolehtia sen kummemmin mistään. Ainakaan minun silloin ei tarvinut, kun päätin jo etukäteen olla opiskelematta ja stressaamatta äitiyslomallani. Kyllä minä nautin siitä ajasta! No, aika kultaa muistot. :)
Siis sellaista se oli niin kauan kun en ollut taas raskaana. Raskausaika on taas ihan eri aikaa, ainakin minulla. Silloin näitä masennuspäiviäkin esiintyy paljon tiheämmin kuin normaalisti. Huoh. Kahden lapsen kanssa arkieläminenkin sujui muistaakseni aika hienosti, siihen asti kun ei tullut tätä uutta väsymystä.
Niin, Empulle piti kommentoida, että onpa ihana lukea näitä kirjoituksiasi, ja ihana, kun tuot avoimesti esiin huonojen päivienkin kuulumiset. Kyllä ne lohduttavat, ainakin tällaista lukijaa, joka ei toden totta aina ymmärrä, miten minut on kotirouvaksi asetettu, kun en siihen tunne useinkaan sopivani (jaa’a, mutta mihinhän minä sitten sopisin?). Lapsiani hoidan kyllä mielelläni, mutta vähän väliä huokaan, että saisi meillä olla jokapäiväinen apulainen, joka laittaisi ruuat, siivoaisi ja tiskaisi. Tai ehkäpä nuo huokauksetkin kuuluu minulla taas enimmäkseen tähän aikaan.
2.4.2009 klo 21:12
Kaisa-serkku kommentoi:
Kiitos kirjoituksesta! Kaikessa synkkyydessäänkin se oli hauskaa luettavaa. Vuokon kommentti pisti minutkin kirjoittamaan. Nimittäin se kohta, että yhden lapsen kanssa on helppoa. Olen samaa mieltä ja kannan siitä huonoa omaatuntoa! Entisessä perussinkkuelämässäni koin huonoa omaatuntoa jos väsyttäessä nukuin päiväunet, koska “jos minulla olisi iso perhe, niin tämä ei olisi mahdollista”. Nyt yhden lapsukaisen kanssa koen sitä samaa tunnetta, koska “helppoahan tämä nyt on, kun voi nukkua, kun se yksi ainoa lapsikin nukkuu..”. No nauran itsekin itselleni, koskas mistäs ne kymmenen muuta tähän taikoisi ja kai sitä voi vallitsevista olosuhteista ottaa ilon irti. Ja kun se ei ainakaan teitä muita väsyneitä auta, että jätän nukkumatta. Toivottavasti se auttaa, että ajattelen teitä lämpimästi. En säälien, koska siihen en näe aihetta..
Ja tällä viikolla on synkkyyteenkin ollut aihetta, kun en ole Vuokon tavoin tajunnut jättää opiskeluja kokonaan pois päiväjärjestyksestä. Huomenna on tentti ja se on aiheuttanut yhdessä tällä hetkellä huonosti nukkuvan lapsen kanssa ajatuksen, että helppoahan tämä olisi, jos ei olis opiskeluja.. 1-2 -kertaa olen tässä reilun parin kuukauden aikana ajatellut, että helppoahan se olisi, jos tässä olis ukko auttamassa.. Tuo ukko on peräisin eräältä veljeltä, jolle oli erään artikkelin luettuaan selvinnyt asiain oikea tila. Ryllä hän kajautti kuuluvalla äänellä, että “kyllä minä olinkin miettiny, että missä sun ukkos aina on, mutta nythän se selvis!” Tuo kommentti on aiheuttanut riemua monta kertaa jälestäpäinkin.
2.4.2009 klo 21:38
Emppu kommentoi:
Onhan näillä masennuspäivillä siis joku tarkoituskin, kun kerran näin keskustelua herättää! Jännä homma, liittyykö tämä masennus vain melkein pelkästään naiseuteen?Kiitoksia teille kaikille tuestanne! Minulla taitaa olla jonkin sortin uupumus tässä taustasyynä, tai masentaa se, että on jo tässä vaiheessa raskautta (viikot 29) aika vaivainen olo. Samuli on aika ahkeraan laittanut minut lenkille, mutta kaikkiin vaivoihin sekään ei auta.
Tuula: Täytyy tunnustaa, että kyllä se kotiäitiys on tuotakin, juuri mitä alussa kuvailit. Joinakin päivinä näämmä. Siinähän se autuus on. Ja ne rakkaat rakkaat Lapset. Niihin kiintyy ja rakastuu joka päivä enemmän, kun niiden kanssa elää ja olehtii. Mutta kyllä niihin väsyykin. Kerta kaikkiaan.
Kaisa: Sain lukea myös tuon mainitsemasi artikkelin. Minua se liikutti kovasti. Avoimuus ja rohkeus kosketti. Mekin ehdimme taannoin miettiä, että oletko ottanut ukon vai adoptoinut lapsen, ennen kuin saimme kuulla totuuden. Toivotan onnellista yhteiseloa teille, ja voimia yksinhuoltajan arkeesi! Luulen, että opiskelukin on loppupeleissä ihan hyvä oma ulottuvuutensa tuossa elämäntilanteessasi.