Samulin ansiosta tiedän uutuudet aika nopeasti, vaikka ne eivät minua erityisesti kiinnostakaan, ehkä välillä suututtavat.

Voitteko kuvitella, että emme käytä youtubea juuri ollenkaan. Olemme sopineet, että huvikseen emme lähde katselemaan muutenkaan videotallenteita netistä. Jos joku vinkkaa jonkun jutun, tai muuten on ollut puhetta jostakin, niin olemme saattaneet katsoa, mutta äärimmäisen harvoin. Sehän nykyaikana on vasta takapajuista, eikö totta? Tämä on tällaista kulttuurikasvatus-ideologiaani tai jotain sinnepäin. Sen perusajatukset ovat vielä hajanaisia, mutta yksi iskulause voisi olla se “hanki oma elämä”. Meillä on elämä aika nopeatempoista ja välillä uuvuttavaa ilman videoiden katseluakin. Monia asioita ei ehdi tehdä vaikka miten haluaisi. Tunnit eivät tunnu päivässä riittävän. Leikkipuistot, luistinradat aurinkoisena lauantaipäivänä, jalkapallokentät ynnä muut näyttävät olevan haikean tyhjähköjä liian usein. Puhutaan yksinäisyydestä, kiireestä, kyläilyn vähentymisestä, ajan puutteesta, lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Kansan ylipainosta ja masennuksesta. Minä olen ajatellut hitaasti hitailla aivoillani, että voin yrittää tehdä jotain tätä kaikkea surullista virtaa vastustaakseni.

Jos vähän jatkan kasvatuksesta, (omia kasvatukseni hedelmiä on monet nähneet, eli ymmärrätte tämän kaiken paradoksaalisuuden), niin luulen, että lapselle on hyvä antaa tilaisuus keksiä itse itselleen tekemistä, harjoitella pitkä oppimäärä sosiaalisia taitoja leikeissä, ulkoilla paljon, olla luonnon lähellä (huomioi lampaat ja kanat) kokeilla, tuntea ja elää itse. Toki yksi puolituntinen päivässä kuvaruudun ääressä ei tee mitään suuntaan ja toiseen, tiedän senkin, jos sisältö on hyvää. Ja sitä hyvää sisältöä on tarjolla, ei se siitäkään kiinni ole. Arvatkaapa mistä se on kiinni? Meillä se on kiinni meidän aikuisten laiskuudesta. Kyllähän me osataan olla topakkana, kun sille päälle satutaan, mutta mitä tapahtuu niinä päivinä, kun olemme aivan lopussa, puhki, rättiväsyneinä, hermot riekaleina? Armahdamme itseämme, ja unohdamme puolituntiset ja oikeastaan kellon kokonaan. Ja yllättäen meille tulee noita armonpullapäiviä aika usein. Ja sitten huomaamme kasvattajan omatunto kolkuttaen: kyllä niitä päiviä on tainnut tulla liian usein. No, oikeastaan sittenhän se toteutuisi minun kohdallani se hanki oma elämä. Saisin vähän hengähtää ja miettiä rauhassa omiani, kun lapset viihtyvät tosi hyvin jossain vähän matkan päässä, poissa pahanteosta.

Hoo, nämä ajatukset ovat siis hyvästikin hajanaisia. Ja uskon ja tiedän, että moni vanhempi pystyy parempaan, mihin minä en usko pystyväni. Minusta vain on niin helppoa, kun on yksi asia vähemmän huushollissa, mitä lapset mankuvat. Muuten, yhdestä toisesta asiasta puheen ollen, olimme taas tänään kirkonkylän yhdistyksellä, ja lapsemme käyttäytyivät niin loisteliaan omaperäisesti vanhimmasta nuorimpaan, että itsekin olin vähällä ruveta käyttäytymään omaperäisesti. Niin että kaikki jotka olitte paikalla: (siis toivottavasti te ette tätä lue), kas siinä oli näyte, millaisia lapsia minun kauaskantoisella kasvatusmetodillani kehittyy. Voi hyvä sylvi, sanoisi joku. Joku miettisi että ovatkohan raukat saaneet olla koko päivänä ulkona kun ovat noin reuhakkaita. (Olimme Virpiniemessä mäenlaskussa keskipäivän aikaan, noin kaksi ja puoli tuntia ulkoilua.) Toinen kauhistelisi, että on noilla varmaan rauhatonta kotona, kun eivät osaa rauhoittua ollenkaan. (Yritimme pitää parin tunnin lepotauon ennen seuroja, jolloin lapset kehittivät mahtavat kotileikit.) Onneksi todellisuus on usein lempeämpää kuin taru. Ihmiset tulivat puheen jälkeen kyllä kommentoimaan, mutta rohkaisevasti ja ymmärtäväisesti. “Kyllä nuo teidän lapset pärjäävät elämässä, kun ovat niin pontevia ja energisiä. Älkää välittäkö, nyt se energisyys harmittaa mutta hyväksi se lopulta koituu.” Minä yritin sönkätä jotain että koituukohan, ja näytin varmaankin lyödyltä haavojaan nuolevalta lehmältä. Toivottavasti ette ole sellaista nähneet, en minäkään ole.

Joka tapauksessa, meillä oli mahtava reissu tänään, kun kävimme Virpiniemessä. Laskimme mäkeä, ja aika kului kuin siivillä. Martta taas kerran herätti huomiota sinnikkyydellään. Ensimmäisen tunnin hän laski pyllymäkeä sinnikkäästi, vaikka ei oikein luistanut. Ja käveli tarmokkaasti ja periksi antamatta itse isohkon mäen aina ylös, vaikka luisti oikein liikaakin. Jossain vaiheessa hän oppi liukurin käytön, ja sillä sitten mentiin loppuaika. Ei halunnut pulkkaan äidin ja isän kanssa, vaan “kisu-liukurilla ite!” Ja ite siinä kanssa mentiin, alas ja ylös, kerta toisensa jälkeen, siihen ei apua tarvittu. Onkohan tuo sisukkuus etelän mummilta perittyä, mitä luulette? Äidillänsä sitä ei niin paljoa ainakaan ole.

Tällä hetkellä ainut ongelma spotifyssä on runsaudenpula. Hyvää musiikkia ja hyviä levytyksiä on tarjolla niin paljon, ettei oikein malta kuunnella mitään kun saattaa löytyä jotain vielä parempaa…

Meidän viisivuotias kyseli taannoin: “Voiko muuallakin kuin veispuukissa kuuklata?” Mutta tämä vitsi on jo facebokissa esiteltykin.

Sittemmin You Tube on kyllä näyttänyt terävätkin kyntensä, kun on pidätellyt hiukkasen liian pitkään kotona seuroihin tai kylään lähdön aikaan tai on läväyttänyt eteen materiaalia, jota katsellessa tulee väistämättä pohdittua, että onkohan tämä nyt niin kovin hedelmällistä. Nyt on jo tullut se kyllästymisvaihe. Uutuudenviehätys ei kestä kovin pitkään.

MPkolmosen jo tunnen noin puolentoista vuoden ajalta. Sekin oli riemuvoitto, kun tajusin, ettei se olkaan vain snobien lelu. Ipodista on hämärä aavistus. Facebookista olen vähitellen alkanut saada jotain selvää, joskaan en koskaan ole sinne kurkannut. Messengerit ja Chatit olivat ennen aitoja kunnon irkkauspaikkoja, sikäli mikäli olen nuo ensimmäiset ymmärtänyt oikein.

Mutta töissä saan silti loistaa atk-taidoillani. Se on helppoa, kun vanhempien kollegoitteni taso lähtee “valkoisen viivan” tunnistamisesta. Parisen vuotta sitten uuteen työpaikkaani tullessani viisikymppinen naiskollegani yritti psykologin kanssa kertoa, miten sairaanhoitopiirin kuntosivuille pääsee. Tämä kollegani kertoi innosta silmät loistaen, että sinne pääsee helposti myös oikotietä “valkoisen viivan” kautta. Psykologin kanssa mietimme tovin tuon valkoisen viivan arvoitusta, ja lopulta se selvisi kollegani selventäessä, että viivalle voi kirjoittaa “www.ksshp…” Muutaman hämmentyneen hetken ajan mietimme psykoloogin kanssa, miten tähän valaistukseen reagoisimme…

Näihin ajatuksiin pääni harhaili, kun luin Eeva Maijan kertomusta Spotifysta. Aloin heti hädissäni miettiä, että kuinkahan paljon nykysivistyksestä on taas livahtanut ohitseni, ja hetken arvoin mielessäni vaihtoehtoja a) uskottele itsellesi, että todellisuudessa tämä on ihan tuttu juttu ja harva se päivä itsekin käyttelen spotifytä ja b) nöyrry ja mene Googleen. Valisin vaihtoehdon b ja sivistyin taas. Huokaisin myös helpotuksesta, kun löysin maaliskussa -09 päivätyn kirjoituksen HS:n kulttuurisivustolta. Siinä Spotifya esiteltiin ikään kuin kaikki muutkaan eivät sitä vielä tuntisi. Hesarin teksissä minua selvensi etenkin se, kun siinä kerrottiin, että Spotifysta ennustetaan vaihtoehtoa Applen iTunes Storelle. Päättelin siis, että Spotify on vähän niin kuin se Apple itu…..miten se nyt menikään…