Joku päivä aina jossakin muiden päivien välissä on masentava. Lapset ovat kyllä yhtä ihania kuin muulloinkin, ja mies voi jopa tuoda tulppaaneja sinä päivänä kotiin. Lapset saattavat kiikuttaa sisälle innoissaan kaksi pientä kananmunaa kanalanpesästä ja leikkiä pihalla pitkään sopuisasti naapurin lasten kanssa.

Yhden tyypin takapuoli päättää kaikesta huolimatta vain olla erityisen painava, jos sallitte ilmauksen. Juuri siinä lampaantaljalla päällystetyn nojatuolin kohdalla paino tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Vielä painavammalta tuntuu silloin, kun yksi tytteli ähisee itku kurkussa seinän takana, koska nukenkärryt ovat jumissa. Ja toinen tytteli haluaa lukea äidin kanssa tylsintä kirjaa, joka lasten kirjahyllystä löytyy. Kolmas, (tämä kylläkin pojanviikari), huutaa vessassa että saa tulla. Tämä yksi raukka nojatuolissaan tuntee kuin kiviä olisi vatsassa ja jaloissa ja sormenpäissä.

Jääkaapille pitää mennä puolenpäivän aikaan, koska lapset tarvitsevat ruokaa. Tekisi mieli ennemmin illistää sinne kaappiin kuin miettiä, että mitä nyt taas. Tekisi ruoaksi. Minä en erityisemmin tykkää seisoa hellan ääressä, vaikka hyvästä ruoasta ja muusta syötävästä kyllä pidän. Sinä saatat kysyä, että äläpä valita, eihän kukaan kaikesta tykkää. Mutta miten silloin suu pannaan, kun ei tykkää sellaisesta, jota joutuu tehdä joka päivä monta kertaa? Pilkon sipuleita joka armon päivä, siinä samalla sipulileikkuulaudalla, jonka olen saanut ylioppilaslahjaksi ekaluokan opettajaltani. (Se on pingismailan muotoinen ja tehty muistaakseni jossain hyväntekeväisyyssäätiössä.) Kuinkakohan monta sipulia olen pilkkonut elämäni aikana?

Jaa, kukapa ei ruoanlaitosta pitäisi, jos saisi kokata seurueelle, jossa jokaisella olisi hyvä ruokahalu ja kaikille maittaisi ruoka ja kiitokset kajahtelisivat keittiössä sinne tänne. Kukapa taas pitää ruoanlaitosta, jos joka päivä joku sanoo jo etukäteen varmuuden vuoksi, että mää en syö, miksun äiti pitää aina tehä pahaa ruokaa?

Pakko oli kuitenkin laittaa pyykkiä koneeseen, että saisi jotakin aikaiseksi. Sain lajiteltua lattialle neljä eriväristä läjää, joista yhden tungin koneeseen. Pyörivä kone näytti niin tomeralta, että päätin pestä siinä sivussa käsipyykkiäkin vähän. Kummatkin pyykinpesun lajit tyssäsivät kuitenkin tuon tuosta, kun Martta keskeytti koneen pesuohjelman, jolloin äiti keskeytti käsipyykin pesun. Lopulta äiti luovutti ja meni tyttö sylissään istumaan lampaannahkanojatuoliinsa. Siinä sitten istuin ja mietin, että tätä tämä on. Kuka tällaista jaksaa. Pitänee vaihtaa alaa.

Muistan hämärästi ajan, jolloin kaikki oli edessäpäin. Se edessäpäin oleva oli siistiä, järjestelmällistä, tyytyväistä, ahkeraa, iloista, sopuisaa ja ennen kaikkea kaunista. Päätin esimerkiksi, että jos minulle tulee lapsia, ostan niille vain kauniita ja tyylikkäitä laatuvaatteita. Lindex ja kappahallit eivät tule kuuloonkaan, puhumattakaan jostain tuhannen markettivaatteista. Tyttölapseni olisivat kuin suoraan Elsa Beskovin satukirjoista, leikkimässä kukkaishaassa ruutumekot ja puhtaat esiliinat yllään, hiukset kammattuina. Minä katsoisin kauniista pelakuilla kukitetusta keittiön ruutuikkunasta vihreälle niitylle, jonka toisella puolella uuttera isä hakkaisi halkoja hyväntuulisena ja uutterana, pieniä poikiaan samalla opastaen kunnon töihin. Leipoisin leivinuunissa ensin leipää, sitten vehnästä. Lauantai -iltana saunottaisiin koko perheellä käsin piilutetun hirsisaunan lauteilla, lapset laulaisivat kauniita lauluja alalauteilla kun minä pesisin hymyilevää kuopustani kauniissa kukallisessa pesusoikossa. Pihamaalla kukkisi perennat ja kesäkukat runsaasti kirkkain värein, omenapuut reunustaisivat nuotiopaikkaa siistin nurmikentän reunamilla.

Vielä opiskeluaikanakin, täytyy tunnustaa, ajattelin, että sitten kun olen valmistunut, elämä on reilassa. Sitten ei ole paljon muuta kuin aikaa, intoa ja voimia. Arkionni kukoistaa ja haaveet saavat toteutua, yksi toisensa jälkeen. Sitten talo pysyy aina siistinä, ja joka ilta meillä on avoimet ovet ystäville ja tuttaville, joiden kanssa vietetään ikimuistoisia iltoja syvällisten antoisien keskustelujen, musiikin ja hyvän ruoan parissa. Huomatkaa, ikinä en ole haaveillut mahdottomia, olen aina jopa ylpeillyt sillä, että olen niin vaatimaton pienissä haaveissani.

Nyt opiskelut ovat takana, olen kotona perhettäni varten niin täysin kuin voin vain olla. NYT on se aika, jolloin nuo ihanan luulorealistiset haaveet voisivat esteettä toteutua. Hehee. Arvatkaapa vain, miltä tuntuu, kun ei ole mitään tekosyytä käsillä, jolla voisi selitellä kaikkea tätä unelmien toteutumattomuutta.

Niin, että tämmöinen päivä meillä on tänään täällä. Älkääkä tulko vain sanomaan, että meillähän menee kivasti, onhan meillä sitä ja tätä ja tuota. Se kun ei tänä päivänä auta ollenkaan. Huomenna, jos suodaan, on tilanne kenties toinen. Silloin voin jopa minäkin myöntää jotakin. Mutta en vielä tänään.

Bachin teosluettelossa numeroa 2 kantaa koraalikantaatti “Oi Jumala, katso alas taivaasta”. Se on sävelletty virren 187 pohjalta ja sen teksti mukailee virren tekstiä, joten kantaatin tapahtumista pääsee hyvin selville lukemalla virren sanat läpi.

Kuunteluversion valinnassa ei tällä kertaa ollut vaikeuksia, kirkkonummen kirjaston nettimusiikkipalvelusta löytyi Bach Collegium Japanin levytys. Pidän varsin paljon näistä Masaaki Suzukin johtaman kuoron  tulkinnoista. Myös levyjen solistit ovat alansa parhaimmistoa, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joillain levyillä altto-osia laulava kontratenori ei miellytä minua. Tämä mielipiteeni ei kyllä koske vain Bach Collegium Japania, vaan yleensäkin kaikkia Bachin kantaattien esittäjiä. Mutta annetaan toki ensin tämän levyn esiintyjille mahdollisuus näyttää olenko väärässä.

Kantaatin ensimmäisessä osassa synnintuntoinen ihminen pyytää Jumalalta armahdusta. Hitaasti ja raskaahkosti etenevä kuoro-osa luo hienosti tekstin mukaisen tunnelman jota iso orkesteri puhallinsoittimineen täydentää entisestään. Raskaudestaan ja synkkyydestään huolimatta osa on käsittämättömän kaunis, aivan kuin Bach olisi halunnut kaikesta huolimatta nostaa toivon toivottomuuden yläpuolelle.

Kantaatti jatkuu resitatiivilla ja alttoaarialla. Molemmat jatkavat siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Sielunvihollisen juonet, maailman pahuus ja syntinen ihminen tulevat kaikki mainituksi. Synkähköstä tekstistään huolimatta varsinkin alttoaaria on Bachia parhaimmillaan, helmeilevän kaunis solistin ja viulun vuoropuhelu.

Dramaattisessa basson resitatiivissa tullaan tekstin käännekohtaan. Synkkyyden keskellä Jumala vakuuttaa: “Minä olen kuullut rukouksenne, minun sanani on vahva.” Ja siitä onkin hyvä jatkaa ihanalla tenoriaalialla: “Hopea puhdistuu palaessaan, Jumalan sana on ristillä todistettu oikeaksi. Siksi kristityt kaikkina kellonaikoina, olkaa kärsimyksissänne vahvat.”

Kantaatti päättyy koraaliin, jossa palataan musiikillisesti samaan teemaan jolla lähdettiin liikkeelle. Nyt kuitenkin musiikin sointumaailma on täysin eri, siinä missä alussa oli synkkyyttä loistaa nyt kirkas toivo ja luottamus: “Jumala, vie meidät riemuun kerran”.

Lopuksi voi vain todeta, että kyseinen kantaatti on varsinainen helmi. En tiedä miten olen siltä tähän asti säästynyt, mutta nyt se kyllä päätyi suosikkeihini. Ja samalla jo yksi kantaattikatselmuksen tavoite täyttyi. Voin myös todeta, että kantaattia kuunnellessa, tekstin tuntemisella näyttäisi olevan suuri vaikutus kuunteluelämykseen :) Niin ja Bach Collegium Japan ei muuten petä taaskaan, Esitys on upea, äänitys hyvä ja kokonaisuus varsin mieluisaa kuunneltavaa. Ja kontratenorista en tykännyt tälläkään kertaa.

Kantaatin voi kuunnella Pieter Jan Leusinkin ja Hollantilaisen poikakuoron tulkitsemana täältä.

Kantaattikatselmuksen avaa juhlallisesti Kantaatti numero 1 – Wie schön leuchtet der Morgenstern, vapaasti suomennettuna “kuinka kauniisti loistaa aamutähti”. Musiikista vastaa tällä kertaa Nikolaus Harnoncourtin johtama Concentus musicus Wien ja se tekee sen, kuten odottaa saattaa, hyvin. Mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että saisi minut erityisesti syttymään. Äänitys on kuiva mikä omalta osaltaan vahvistaa laadukasta, mutta vaisuhkoa esitystä.

Wie schön leuchtet der Morgenstern on Marian ilmestyspäivän kantaatti ja osuu sattumalta nyt kuunneltuna oikealle kohdalle kirkkovuoden kulussa, olihan juuri viime pyhänä Marian ilmestyspäivä. Juhlallisen alkukuoron ja tenoriresitatiivin jälkeen kuullaankin kantaatin helmi, kaunis sopraanoaaria, jossa Maria iloitsee osastaan ja vakuuttaa uskollisuuttaan Jumalalle (joku paremmin saksaa ymmärtävä voisi tuon ehkä tulkita toisinkin :). Aarian jälkeen seuraa lyhyt bassoresitatiivi jonka tauottua tenoriaaria jatkaa siitä mihin Marian kiitos jäi ja tekee myös sen varsin kauniisti. “Jumalani, lauluni ylistää sinua”. Upeaa musiikkia.