Tuohon ärsytykseen ja kirjan alkuun. Minä aikanaan sain kirjan käsiini, ja sitä lukemassa ollut ystävä sanoi, että siinä on aivan loistava kirja. Avasin tietäjän, ja luin puoli sivua. En muista, oliko aivan ensimmäinen lause, että “Tämä kirja on erilainen kuin kaikki muut aiemmin lukemasi kirjat”. Suljin kannet, (Kävi niinkuin sille eräälle poikamiehelle, joka boksissaan ajatteli ruveta kokkaamaan. Avasi keittokirjan, ja luki ensimmäisen rivin: “Otetaan puhdas kattila”. -ääh, antaa olla, hän tuumasi, ja sulki kirjan.) ja ajattelin, että palataan asiaan eläkkeellä. Vuosia myöhemmin vaimoni riemunkiljahtelut opuksen äärellä saivat minut viimein tarttumaan siihen.

Epäilin tietysti jossain vaiheessa, voiko tämä pitää paikkaansa. Luulen, että kun H. panee arvovaltansa peliin, ei hänellä ole varaa alkaa säveltää tarinoita, vaan kaiken Einarin sanomisen ja tekemisen on oltava totta. Toki esim. trilogian kirjoittaminen on VOINUT olla selvää jo siinä vaiheessa kun ensimmäinen kirja on mennyt painoon, vaikka lukijalle sellaista viestiä ei annetakaan. Eli pääsemme kysymykseen siitä, onko valehtelua se, ettei kerro kaikkea.

Minulle oli avartavaa huomata, että jotkut ovat ärsyyntyneet Eikkuun. Kuulin, että jonkin verran on kirjailijalle tullut tällaisia Einariin ärsyyntyneisyyskirjeitä. Itse olin kirjaa lukiessani aivan tunnelmissani, ja koko ajan ajattelin, että haluaisin itse olla juuri tuollainen kuin on tuo einari. Ja se on paljon se, enkä nyt viittaa itseeni, vaan ihmissukuun. Vaikka olemme kateuteen taipuvainen laji, hyvin harva tuttavani, jonka kanssa olen asiaa ääneen pohtinut, on ollut valmis vaihtamaan elämänsä jonkun toisen elämään. Mutta Einariksi olisin halunnut. Yritin kirjan tapauksia lukiessa muistella omaa elämääni, olisinko päässyt joihinkin vastaaviin tapahtumiin osalliseksi. Kovin olivat köykäiset ansioni.

Yhden tapauksen voin kuitenkin kertoa. Sitä muistellessa on olo kuin katsoisi Porvoon torin tapahtumia himmeästä kuvastimesta, joka on rikki ;)

Menin kerran kauppaan. Kaupan edessä 14-vuotiaat nuoret heittelivät lumipalloilla jääpuikkoja räystäästä alas. Katsoin heitä silmiin ajaessani pyörän parkkiin, ja yksi pallokoura urahti jotain kysyvästi. Pian singahti pallo taas jonkun kädestä.
Heitto ei ollut kova, mutta putosi kaupasta tulleen vanhan naisen käsivarteen. Poikia oli puolenkymmentä, muutama tyttö katsoi vierestä. Kukaan ei ehtinyt oikeastaan reagoida, ehkä joku vähän naurahti sattumalle. Mummoja (2 kpl) ei tietenkään naurattanut. Olin juuri tuon heittäjän takana, enkä ajatellut muuta, kuin että ei se varmaan tajua itse pyytää anteeksi. Niinpä minun piti auttaa.

Tartuin nuorta miestä niskasta kiinni ja lähdin taluttamaan. Ote oli varmaan turhan kova, eivätkä kantapäät välttämättä tavanneet maata ainakaan joka askeleella. Käytin hyväksi pojan säikähdyksen tilaa ja totesin: “Nyt menemme pyytämään anteeksi”. Laskeuduimme naisten luo, pysäytin vauhdin ja odotin. Ei tarvinut odottaa yhtä kauaa kuin Einarin piti silloin Porvoossa. Säikähdyksen vallassa ollut poika pyysi anteeksi, päästin hänet menemään ja lähdin itse kauppaan saman tien.

Kun tulin sitten kaupasta, nuoriso parveili yhä paikalla. Kyseinen poika oli kuin myrskyn merkki. Muutama hänen poikakavereistaan tirskui tapahtuneelle vieläkin ihan kamalasti. Se tietysti tuntui tästä päähenkilöstä (niin, kuka oli tapahtuman päähenkilö;) pahalta. Ehkä kipeämmin koski kuitenkin se, että kaksi tyttöä, ilmeisesti koulukavereita, näki tapauksen. He olivat kuitenkin selvästi päättäneet asettua pojan puolelle, ja kun tulin kaupasta, he katselivat minua niin kuin vain 15-vuotiaat päällekäyvät tyttölöiset osaavat. Katseen piti olla varmaan halveksuvan ylimielinen, mutta tyttöjen närkästys käytökseni johdosta paistoi heistä läpi niin, että vaikutelma ei ollut ehkä ihan toivotunlainen.

Lähdin ajamaan nuorten ohi. Kun olin heidän kohdallaan – - ei ääntäkään. Ohi ajettuani kuului huutoa. En muista mitä, mutta tiesin odottaa sellaista. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen, että jätän asian sikseen.

Jokainen Einarinsa lukenut ymmärtää, ettei Einari olisi toiminut kuten minä. Mutta kertokaa joku, miten Eikku olisi homman hoitanut? Lopputuloksenahan olisi pitänyt olla joku sellainen, että olisin vienyt pojan lopulta kauppaan, ja tarjonnut hänelle vaikka appelsiinin tai pepsipullon.

Palaan asiaan. Puolustaudun vielä tähän sen verran, että tämän tapahtuessa vereni oli vielä nuorta.

(Lisäksi haluan sanoa sen, että itse en jaksanut lähteä arvioimaan Tietäjän kirjallisia ansioita ja heikkouksia, kun huomasin että oleellista onkin jokin muu.)

Mutta ajatuksista tykkäsin, mitä siinä esitettiin. En muista enää, millä nimillä niitä kutsuttiin, mutta yhtenä tärkeimmästä minulle jäi mieleen seuraavaa: Kuuntele sydämesi ääntä. Sitä sisintä ja aidointa. Kaikki muut tekosyyt, häpeä, yms, ovat vain haitallista kamaa siinä päällä. Täytyy elääkin aidosti, ja yrittää toimia sen mukaan.

Lyhyesti sanottuna: älä sinä aina ajattele että mitä muut tästäkin ajattelevat. Luota itseesi!

Tietäjä on kenties lukemisen arvoinen kirja, sillä kovasti suodattamalla ja mielessään tiivistämällä kirjasta “jää käteen” muutamia todellisia helmiä. Ainakin itse sen niin koin.

Sen sijaan pakko sanoa, että ainekset kokonaiseen romaaniin ovat tässä tapauksessa olleet sen verran köykäiset, että kovin laveasti on täytynyt kirjoittaa. Ei hyvä mun mielestä. Kelpo novellin niistä aineksista olisi kyllä saanut.

Silti kannattaa lukea.

Tietäjään kuitenkin suhtaudun epäilevästi, koska olen kuullut niin monen ihmisen kertovan niin ylistäviä sanoja siitä kirjasta, ja minua epäilyttää kaikki, millä on suuri vaikutus ihmisiin. Kokemus on osoittanut, että kaikki mihin ihmiset hurahtavat voimakkaasti, ei kannata heti lähtä mukaan, vaan kannattaa vähän aikaa tarkkailla ja nuuhkia ja miettiä sitä millainen vaikutus sillä merkittävällä asialla on siihen hurahtaneeseen yksilöön. Jos niistä muutoksista pitää, voi asiaa alkaa itsekin tutkia, mutta jos vaikutukset ovat negatiiviset, on asiasta syytä pysyä kaukana.