PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATKehityskeskusteluja
Kaikki alkoi siitä, kun luin viime lauantaina Tommy Hellstenin Tietäjän. Ne, jotka ovat sen lukeneet, voivat eläytyä osaani. Ne, jotka eivät, voivat eläytyä armaan mieheni osaan. Siis viime-lauantaisen mieheni. Nykyinen mieheni on tuossa sängyllä lukenut kirjaa tällä hetkellä (tiistai-iltana) jo yli puolet.
Siis te, jotka eläydytte nyt osaani, ymmärrätte varmaan, että ensimmäisen kerran Hellstenin ajatuksia luettuani lauantaina olin aika vaikuttunut. Olisin halunnut keskustella aiheesta kovastikin, ja siksipä ehdotin miehelleni vienosti, hienoinen epätoivo kylläkin mielessäni, että hän myös lukisi kirjan. Juuri M. Connellyn dekkarin lukeneena hän vastasi odotetusti, että eiköhän se riitä, kun minä (siis hänen vaimonsa) olen nuo Hellsteenini lukenut. Hänellä varmaan riittäisi muutakin luettavaa.
Koska olin siis juuri lukenut tuon suuren pienen kirjan, niin olin toki täynnä kärsivällisyyttä, rauhaa ja varsinkin rakkautta. Ajattelin, että tästälähin elän juuri niin kuin Einari. Niin, että olen jo perillä. Ei mitään hätää, Emppu, sanoin itselleni, maatessani sängyssä ja katsoessani kattolamppuja, joissa ei vielä ole kupuja. Olen tässä ja nyt, ja vain sillä on merkitystä. Kaikki tapahtuu, kun sen vain antaa tapahtua. Täytyy sanoa, että hetken onnistuinkin ihan hyvin. Kaikki oli jees ja reilassa, lapset nukkuivat ja olin täynnä uutta viisasta tietoa. Kun vain vielä saisi tuon jörrikän lukemaan saman kirjan. Hänhän sitä juuri tarvitsisi. Niin rauhaton ja kärsimätön tyyppi. (Huomaatte varmaan, eläytyjät, että tässä kohden tunteeni alkoivat pikkuhiljaa kuumeta.) “Olis mielenkiintoista kuulla, miten tuommoinen ihminen, joka ei koske mihinkään sydäntä sivistävään opukseen pitkällä tikullakaan, reagoi tuohon kirjaan”, oli suunnilleen seuraava repliikki. “Joo joo, kiitos vain”, reagoi mieheni minun repliikkiini. Ne (repliikit) eivät siihen ihan loppuneet. Niitä tuli ja tuli, mies oli hiljalleen kääntänyt selkänsä jo ajat sitten ja viisasta tietoa täynnänsä olevan vaimon astia alkoi tulvia yhä “viisaampien” repliikkien myötä yli. Peruttiinpa niissä eräs kahdenkeskinen viikonloppulomareissukin jo kovin sanankääntein ja todettiin, että kaikki sellaiset olivat olleet tähän mennessä yhtiä pettymyksiä. Pelkkää suoritusta, teennäistä “lepoa” ja hehheh, mitä vielä, paha mieli tulee vain. Lopulta vaimo, eli minä, kuitenkin väsyin, ja vaivuin hitaasti uneen katkerien kyynelten saattamina.
Niin että tämän Sinä Tommy, ja Einari, saitte meillä aikaan. Kiitokset vain, sanoisi joku, joka on eläytynyt raukkaparan Samppa-mieheni osaan. Luulette, arvon eläytyjät, että varmasti heräsin sunnuntai-aamuna ihana rakkaus sydämessäni. Ja nimenomaan rakkaus itseäni kohtaan, siitähän kirja puhui paljon. Kattia kanssa. Oli morkkis ja vaikka mitä, niin että sillain. Mieheni oli myös herännyt, ja tiedättekö, hän pyysi heti ensi alkuun anteeksi. Minulla meni mieli ja kieli solmuun siinä. Asia sovittiin ja siitä ei enää puhuttu. Rupesin hiljokseen aamurieskaa (Meriläisen) syödessäni pohtimaan, ettei ehkä Einarikaan välttämättä olisi Samulimaisia dekkarityyppejä ruvennut noin ärhäkkäästi syyllistämään.
Ja niin siinä sitten kävi (Miinan ja Manun luojaa Teutoria lainatakseni), että eilen löysin mieheni lukemasta tuota nimenomaista kirjaa. Tunsin itseni hiukan syylliseksi, ja en niin iloiseksi ensi alkuun. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä nyt on kaikki hyvin. Ja älkää luulko, etteikö nyt olisi loppukin, sillä on ihan sama, nimeääkö tämän hetken lopuksi tai aluksi, koska oikeastihan aikaa ei ole olemassa. Ei siis ole loppuja eikä alkujakaan. On vain tämä hetki tässä, ja eihän tämäkään keskustelu varmaan tähän lopu.
Ja tämä viimeinen kappale on teille, jotka ette ymmärtäneet edellisestä mitään. Jotta ymmärtäisitte edes jotain, niin kerron, että söimme tänään intialaista mausteista kanacurryä, ilman mitään valmismausteseoksia. Merkittävää oli se, että kokkasimme yhdessä Sampan kanssa. Sitä tapahtuu aika harvoin. Siitä ehkä johtui, että uusi ruokalajikin onnistui ja jopa Sohvi-sihtikurkkumme söi kolme annosta. Ja me vanhemmat vielä vähän enemmän. Maha on siis vieläkin täysi. Suosittelemme rohkeasti kokeilemaan uusia reseptejä, vaikka ei olisikaan mikään mestarikokki. Jos epäonnistuu, niin aina voi lohduttautua sillä, että kukaan ei joka kerta onnistu.
11.2.2009 klo 12:03
Venla kommentoi:
Hellsten ei siis jättänyt kylmäksi. Onko teillä oma Tietäjä, minulla nimittäin on lainassa äidin versio Niementieltä (anteeksi, jos en ole muistanut kysyä lupaa)? Aloitin kirjan lukemisen joululomalla ja kai täytyy odottaa kesälomaa, että saan sen luettua loppuun. Pääsin siihen vaiheeseen, että minua vain suunnattomasti ärsytti herra Einari. Ehkä pitäisi lukea pidemmälle.
11.2.2009 klo 13:52
Emppu kommentoi:
Haa, niinpä me ihmiset vain olemme erilaisia, siskoksetkin! Minua ei Einari ärsyttänyt kyllä ainakaan tietoisesti yhtään. Meillä on kirjaston tietäjä.
11.2.2009 klo 17:28
nikolaus kommentoi:
Heh, jotenkin oli aika huvittava tämä postaus. Kyllä nämä sivuseikat ovat aikalailla helmiä blogien joukossa, koska näissä on hyvä kirjallinen ulosanti ja ilmaistaan voimakkaasti todellisia tunteita. Nämä vetoavat hyvin minuun, koska todellisiin tunteisiin törmää todella harvoin, ja jos niitä (tunteita) kohtaa itse, niin aina miettii mitkä ovat todelliset ajatukset tuon näytetyn tunteen takana, mutta tällaisessa tekstissä voi kuvitella niiden olevan aitoja, ja se on tällaisen tekstin hienous.
Tietäjään kuitenkin suhtaudun epäilevästi, koska olen kuullut niin monen ihmisen kertovan niin ylistäviä sanoja siitä kirjasta, ja minua epäilyttää kaikki, millä on suuri vaikutus ihmisiin. Kokemus on osoittanut, että kaikki mihin ihmiset hurahtavat voimakkaasti, ei kannata heti lähtä mukaan, vaan kannattaa vähän aikaa tarkkailla ja nuuhkia ja miettiä sitä millainen vaikutus sillä merkittävällä asialla on siihen hurahtaneeseen yksilöön. Jos niistä muutoksista pitää, voi asiaa alkaa itsekin tutkia, mutta jos vaikutukset ovat negatiiviset, on asiasta syytä pysyä kaukana.
11.2.2009 klo 18:56
Samuli Sorvari kommentoi:
Nikolaus: Minä en erityisemmin pitänyt tästä postauksesta juuri samasta syystä, josta sinä pidit siitä :)
Tietäjä on kenties lukemisen arvoinen kirja, sillä kovasti suodattamalla ja mielessään tiivistämällä kirjasta “jää käteen” muutamia todellisia helmiä. Ainakin itse sen niin koin.
Sen sijaan pakko sanoa, että ainekset kokonaiseen romaaniin ovat tässä tapauksessa olleet sen verran köykäiset, että kovin laveasti on täytynyt kirjoittaa. Ei hyvä mun mielestä. Kelpo novellin niistä aineksista olisi kyllä saanut.
Silti kannattaa lukea.
11.2.2009 klo 19:05
mummu kommentoi:
Joo, olen aika monta vuotta sitten lukenut tietäjän, ja minua aluksi ärsytti se Einari ja ajattelin, että tähän kirjaan on nyt tiivistetty kaikki se, mitä Hellsten on aiemmissa kirjoissaan ihan viisaasti kylläkin sanonut. Mutta samoin kuin kaikkien Hellstenin kirjojen jälkeen tuli semmoinen tunne, että nyt aloitan elämän uudella tavalla, näen läheiseni uudella tavalla ja kohtelen heitä uudella tavalla. Valitettavasti tällainen uudistuminen kestää aina niin vähän aikaa. Pitäisi taas lukea joku uusi Hellsten.
11.2.2009 klo 21:10
Emppu kommentoi:
Kirjaa kirjana en osaa kommentoida sen enempää.
Mutta ajatuksista tykkäsin, mitä siinä esitettiin. En muista enää, millä nimillä niitä kutsuttiin, mutta yhtenä tärkeimmästä minulle jäi mieleen seuraavaa: Kuuntele sydämesi ääntä. Sitä sisintä ja aidointa. Kaikki muut tekosyyt, häpeä, yms, ovat vain haitallista kamaa siinä päällä. Täytyy elääkin aidosti, ja yrittää toimia sen mukaan.
Lyhyesti sanottuna: älä sinä aina ajattele että mitä muut tästäkin ajattelevat. Luota itseesi!
11.2.2009 klo 22:01
Venla kommentoi:
Emppu: oikeassa olet viimeisen kommenttisi suhteen. Ehkä minun Tietäjän lukemisessa meni pieleen se, että en saanut lukea sitä rauhassa, vaan huomattavan monin keskeytyksin, ja nyt se on ollut kesken jo pidemmän aikaaa.
Äiti, palautan kyllä kirjasi niin voit lukea sen uudelleen.
13.2.2009 klo 10:28
Jeremias kommentoi:
Onhan nämä kirjoitukset aika avointa kirjoitusta, mutta just siinähän piilee niiden viehätys. Aitoa ja rehellistä tekstiä oikeasta elämästä (aika kliseistä).
13.2.2009 klo 17:56
Anna K. kommentoi:
Tälle kaikelle ei voi muuta kuin hymyillä einarimaisesti.
(Lisäksi haluan sanoa sen, että itse en jaksanut lähteä arvioimaan Tietäjän kirjallisia ansioita ja heikkouksia, kun huomasin että oleellista onkin jokin muu.)
13.2.2009 klo 22:49
Samuli V. kommentoi:
Sanonpa sanasen minäkin, vaikka monta olisi tuloillaan.
Tuohon ärsytykseen ja kirjan alkuun. Minä aikanaan sain kirjan käsiini, ja sitä lukemassa ollut ystävä sanoi, että siinä on aivan loistava kirja. Avasin tietäjän, ja luin puoli sivua. En muista, oliko aivan ensimmäinen lause, että “Tämä kirja on erilainen kuin kaikki muut aiemmin lukemasi kirjat”. Suljin kannet, (Kävi niinkuin sille eräälle poikamiehelle, joka boksissaan ajatteli ruveta kokkaamaan. Avasi keittokirjan, ja luki ensimmäisen rivin: “Otetaan puhdas kattila”. -ääh, antaa olla, hän tuumasi, ja sulki kirjan.) ja ajattelin, että palataan asiaan eläkkeellä. Vuosia myöhemmin vaimoni riemunkiljahtelut opuksen äärellä saivat minut viimein tarttumaan siihen.
Epäilin tietysti jossain vaiheessa, voiko tämä pitää paikkaansa. Luulen, että kun H. panee arvovaltansa peliin, ei hänellä ole varaa alkaa säveltää tarinoita, vaan kaiken Einarin sanomisen ja tekemisen on oltava totta. Toki esim. trilogian kirjoittaminen on VOINUT olla selvää jo siinä vaiheessa kun ensimmäinen kirja on mennyt painoon, vaikka lukijalle sellaista viestiä ei annetakaan. Eli pääsemme kysymykseen siitä, onko valehtelua se, ettei kerro kaikkea.
Minulle oli avartavaa huomata, että jotkut ovat ärsyyntyneet Eikkuun. Kuulin, että jonkin verran on kirjailijalle tullut tällaisia Einariin ärsyyntyneisyyskirjeitä. Itse olin kirjaa lukiessani aivan tunnelmissani, ja koko ajan ajattelin, että haluaisin itse olla juuri tuollainen kuin on tuo einari. Ja se on paljon se, enkä nyt viittaa itseeni, vaan ihmissukuun. Vaikka olemme kateuteen taipuvainen laji, hyvin harva tuttavani, jonka kanssa olen asiaa ääneen pohtinut, on ollut valmis vaihtamaan elämänsä jonkun toisen elämään. Mutta Einariksi olisin halunnut. Yritin kirjan tapauksia lukiessa muistella omaa elämääni, olisinko päässyt joihinkin vastaaviin tapahtumiin osalliseksi. Kovin olivat köykäiset ansioni.
Yhden tapauksen voin kuitenkin kertoa. Sitä muistellessa on olo kuin katsoisi Porvoon torin tapahtumia himmeästä kuvastimesta, joka on rikki ;)
Menin kerran kauppaan. Kaupan edessä 14-vuotiaat nuoret heittelivät lumipalloilla jääpuikkoja räystäästä alas. Katsoin heitä silmiin ajaessani pyörän parkkiin, ja yksi pallokoura urahti jotain kysyvästi. Pian singahti pallo taas jonkun kädestä.
Heitto ei ollut kova, mutta putosi kaupasta tulleen vanhan naisen käsivarteen. Poikia oli puolenkymmentä, muutama tyttö katsoi vierestä. Kukaan ei ehtinyt oikeastaan reagoida, ehkä joku vähän naurahti sattumalle. Mummoja (2 kpl) ei tietenkään naurattanut. Olin juuri tuon heittäjän takana, enkä ajatellut muuta, kuin että ei se varmaan tajua itse pyytää anteeksi. Niinpä minun piti auttaa.
Tartuin nuorta miestä niskasta kiinni ja lähdin taluttamaan. Ote oli varmaan turhan kova, eivätkä kantapäät välttämättä tavanneet maata ainakaan joka askeleella. Käytin hyväksi pojan säikähdyksen tilaa ja totesin: “Nyt menemme pyytämään anteeksi”. Laskeuduimme naisten luo, pysäytin vauhdin ja odotin. Ei tarvinut odottaa yhtä kauaa kuin Einarin piti silloin Porvoossa. Säikähdyksen vallassa ollut poika pyysi anteeksi, päästin hänet menemään ja lähdin itse kauppaan saman tien.
Kun tulin sitten kaupasta, nuoriso parveili yhä paikalla. Kyseinen poika oli kuin myrskyn merkki. Muutama hänen poikakavereistaan tirskui tapahtuneelle vieläkin ihan kamalasti. Se tietysti tuntui tästä päähenkilöstä (niin, kuka oli tapahtuman päähenkilö;) pahalta. Ehkä kipeämmin koski kuitenkin se, että kaksi tyttöä, ilmeisesti koulukavereita, näki tapauksen. He olivat kuitenkin selvästi päättäneet asettua pojan puolelle, ja kun tulin kaupasta, he katselivat minua niin kuin vain 15-vuotiaat päällekäyvät tyttölöiset osaavat. Katseen piti olla varmaan halveksuvan ylimielinen, mutta tyttöjen närkästys käytökseni johdosta paistoi heistä läpi niin, että vaikutelma ei ollut ehkä ihan toivotunlainen.
Lähdin ajamaan nuorten ohi. Kun olin heidän kohdallaan – - ei ääntäkään. Ohi ajettuani kuului huutoa. En muista mitä, mutta tiesin odottaa sellaista. Olin kuitenkin päättänyt jo etukäteen, että jätän asian sikseen.
Jokainen Einarinsa lukenut ymmärtää, ettei Einari olisi toiminut kuten minä. Mutta kertokaa joku, miten Eikku olisi homman hoitanut? Lopputuloksenahan olisi pitänyt olla joku sellainen, että olisin vienyt pojan lopulta kauppaan, ja tarjonnut hänelle vaikka appelsiinin tai pepsipullon.
Palaan asiaan. Puolustaudun vielä tähän sen verran, että tämän tapahtuessa vereni oli vielä nuorta.
15.2.2009 klo 22:37
Tuntematon kommentoi:
Se Einari se ei narise.