Joskus elämä menee sillä viisiin, että tulee sanottua tavallista useammin, että “voi kissalanharjun…”. “Katit!”, huutaa Martta perään jos sattuu olemaan lähistöllä. Useinhan Martta onkin lähistöllä, ja niin on totta totisesti turvallisinta.

Martta on tällä hetkellä läheisin kanssaihmiseni. Yöllä hän kyllä yleensä luovuttaa lähimmän paikkansa vähäksi aikaa, mutta yleensä aamuyöstä siinä ollaan ja potkitaan taas lähimpänä. Toisella sijalla on Leevi ja sitten perässä tulevat Samppa, Sohvi ja Liina. Tarkoitan siis sitä vyysistä läheisyyttä enimmässä määrin (joka toki on riippuvuussuhteessa muunkinlaiseen läheisyyteen ja kiintymyspuoleen), enkä yritä mitään tärkeys- tai rakkausjerjestystä tässä teille tyrkytellä. Kaikki ovat rakkaita, niin paljon että eihän niitä voi laittaa minkään maailman järjestykseen. Minulta ei ainakaan onnistu, mutta enpä saa kovin kummoiseen järjestykseen mitään muutakaan.

Järjestys- ja järkiasiat kuitenkin sikseen, kun puhutaan läheisyydestä. (Puhutaan sitten järki-ihmisistä toisella kertaa.) Läheisyys on ihanaa ja siihen jää koukkuun, mutta ottaahan se välillä pannuun, sitä ei voi kieltää. Kun toinen on enintään metrin päässä koko ajan. Tai ei nyt ihan koko aikaa, mutta ei sitä muuta aikaa voi ottaa lukuun, koska niinä aikoina olen niin suurten tunnekolkutusten vallassa että aika menettää merkityksensä. Kun Martta on valveilla ja tuon metrin ulkopuolella, niin sydämeni alkaa nykiä kuin uutta tikkua ihmettelevän kanan pää ja hermot alkavat pullistella sykäyksittäin. Jalat tulevat ääniefektin perässä, kun huhuillen ja huudellen säntään kahden metrin päässä olevan Martan perään. Sydämen valtaa ihana rauha, kun tilanne on hallinnassa, tyttö sylissä, shampoopullo takaisin paikallaan ja shampoo huuhtoutumassa käsisuihkusta tulevan veden mukana lattiakaivoon. Pää tietysti pyörittelee ja suu käy, mutta ne tulevatkin aina sydämen perässä. Tämä riippuvuus toimii toisinkin päin. Kun äiti yrittää karata legoleikkien lomassa makuuhuoneen hämärään vaivihkaa, niin Martan stressitaso kohoaa välittömästi ja äiti-huudot valtaavat äänimaiseman. En aio ryhtyä kuvailemaan, miltä nuo huhuilut äidistä tuntuvat. Jokainen äiti kyllä tietää, ehkä isikin.

Me ollaan saatu olla perheen kanssa omalla tontilla aika mukavasti ja pitkään. Äiti ja isä ovat alkaneet ehkä  kärsiä jo jonkinlaista läheisyyden yliannostusta. Lapset eivät ole, kumma kyllä, ilmoittaneet vielä kärsivänsä vastaavasta. Kun pääsisi vähäksi aikaa vaikka johonkin karkuun. Parin kolmen tunnin karkumatkoja olemme silloin tällöin tehneet, ja minä sellaisia puolen tunnin pikaiskuja kanalaan, lampolaan tai vaikka kompostille. Ihmeesti auttavat aina seuraavaan pakoyritykseen asti. Syitä, miksi tällainen tilanne on päässyt kehkeytymään, löytyy useita, ja suurin osa ihan katu-uskottavia. (Sairastelu, remontti, eläimet, mökkimäinen koti jne.) Ja turha katsella taaksepäin, siitähän lähdetään, että tähän on tultu. Niin on kummisetäni opettanut. Niin, tähän on tultu, ja tässä ollaan, ja aika tukevasti vielä. Jos katsoo kahdeksan ja puoli vuotta taaksepäin, niin aika repaleiselta, stressaavalta ja kiireiseltä se aika näyttää. Me vasta opettelemme tätä rauhallisempaa, hitaampaa ja staattisempaa elämää.

Sillä nimittäin, jos muistelee erästä noin kymmenen vuoden takaista kirjeenvaihtoa, niin voi huomata, että tästähän sitä ollaan unelmoitu. Rauhallisesta lauantai-illasta rakkaiden läheisten, oman perheen seurassa. (Noista kirjeistä puuttui vain se, että lapset ovat villejä ja äänekkäitä ja välillä jopa päällekäyviä.) Ja punaisesta talosta ja omenapuista puutarhassa. (Taas on jäänyt mainitsematta, että iltakävelyllään perheen isä katsoo stressiä tuntien vanhaa vuorilaudoitusta ja jo uusittuja maalaamattomia kohtia, ja emäntä vilkaisee omenapuihin omantunnon pistos sydämessään, lumi on jäänyt tallaamatta puiden ympäriltä.) Joka tapauksessa noiden kirjeiden (tai oikeammin tulostettujen mailien) toiseksi päällimmäinen ajatus on se, että elämä olisi ulkoisesti luonnonläheistä, vaatimatonta ja yksinkertaista, sanalla sanoen harmaata. Kuitenkin kaikkein suurin toive on ollut, että elämä olisi sisäisesti rikasta, täynnä väriä ja tunnetta, lämpöä ja läheisyyttä. Eikä noissa kirjeissä laitettu mitään kriteeriä esimerkiksi vaikkapa läheisyyden määrälle. Sitä saa olla niin paljon kuin on. Ja onhan sitä ollut.