Viikonloppuna olimme Sampan kanssa Pielisen maisemissa. En halua kehua, mutta hyvin meni, emme riidelleet yhtään kertaa. Kahtena kertana pieni väittelynpoikanen meinasi päästä käyntiin, mutta olen minä vuosien kuluessa jo jotakin oppinut. Ja Samuli varmaankin myös.

Neljä lasta, vähän useampi kotieläin ja vanha talo ja muut kuriositeetit ovat opettaneet meitä sen verran, että osasimme nauttia joka hetkestä, jotka vietimme rakkaan farmimme ulkopuolella. Nautimme, vaikka lauantaina ei paistanutkaan aurinko. Nautimme pyhänä, koska aurinko paistoi. Illalla nautimme, kun saimme rauhassa lukea kirjojamme. Nautimme rauhallisesta aamiaisesta pienen ikkunan ääressä. Ikkunasta näkyi pakkanen, aurinko, Pielisen ranta ja lahdessa nököttävä tsasouna. Ja kaikkialla valkoista lunta ja valkoisia koivuja, korkeita mäntyjä. Nurmes on koivujen kaupunki.

Erityisesti tuollaisesta edellä mainitusta aamiaisesta kiireettömyydessä ja kaikessa rauhassa olen unelmoinut satoina aamuina. Viikonloppuna unelmat toteutuivat, mikä tuntui ihanalta. Mutta tänään oli kuitenkin jälleen yksi sellainen unelmointi-aamu, kaikesta huolimatta. Tottakai unelmointi tässä tilanteessa tuntui hiukan epätoivoiselta, mutta ehkä se tänään kohdistuikin siihen, että ollapa vielä eilinen aamiainen. Aurinko tuossa, Samuli tässä ja teekupponen kädessä. Mutta ei, oli kolme nuhaista ja yskäistä tyttöä ja yksi kovaääninen poika, joka vaatii hiljaisuutta jotta saisi huutaa rauhassa. Teetä täytyi tarjoilla kaikille, jokaiselle yksilöllisin lämpötiloin ja hunajapitoisuuksin. Ja se leivän teko. Yhdelle ei ehdi ensimmäistä tehdä, kun jo toista pyytää. Toinen tykkää juustosta vain joka toinen aamu. Kolmas heittää leivän lattialle huomatessaan purkkakipon hyllyllä. Se kovaääninen pauhaa tuolilla seisten: “siellä missä kauhimmainen korppi huilailee!”. Kyllähän tehoäiti, minkä tahansa koneen vertainen, tästä selviää. Kun kerran tietää, että kun pöytä tyhjenee, niin siihen ilmestyy höyryävä teemuki ja kaksi leipää ja sen ääreen hermorasitettu nainen. Mutta eipä tieto tänään pidä paikkaansa. Siihen idylliin työntyy myös katkerasti itkevä puolitoistavuotias ja tulee syliin heilumaan niin, että vain hullu koskisi siinä höyryäviin juomiin.

Kaiken kruunaa se, että iltapuolella mies, harvinaisen pirteänä ja iloisena palaa kotiin ja huomaa surkeaa tilaansa häpeävän vaimonsa istuvan olohuoneen nurkassa. Vähän aikaa tilannetta seurattuaan hän toteaa kummalliseen opettavaiseen sävyyn: “Ne on yllättävän vahingollisia tuommoiset reissut.” Niin, niin varmaan onkin, enpä kiellä, mutta kyllä siellä reissussa oli mukavaa, oli se sitten vahingollista tai ei. Ja myönnettävä oli, opettajasmiehen se, myönnettäväpä hyvinkin.

Muuten, asiasta aiheeseen, meillä kaksi nuorinta ihmistä ovat käynnistäneet eräänlaisen “Laulun lumoihin!” -projektin. Martta opettelee tiu tau tilheä  ja laivalaulua, Leevi on (aiemmin mainitun laulun lisäksi) ihastunut kapteeni koukkuun. On veikeän kuuloista, kun hän laulaa ääntäen tietyt kohdat hieman epäselvästi, ettei kenelläkään olisi nokan koputtamista, kun ei voi tietää menikö se oikein vai sinne päin. Minä kuitenkin terästäydyin ja sain ylös seuraavan laulunpätkän: “Hän uskalsi kukkoa kivittää, ja uhmasi virkeä vikittää, oli MEERTEEN KAAUHuu…” jne.

Kaikki alkoi siitä, kun luin viime lauantaina Tommy Hellstenin Tietäjän. Ne, jotka ovat sen lukeneet, voivat eläytyä osaani. Ne, jotka eivät, voivat eläytyä armaan mieheni osaan. Siis viime-lauantaisen mieheni. Nykyinen mieheni on tuossa sängyllä lukenut kirjaa tällä hetkellä (tiistai-iltana) jo yli puolet.

Siis te, jotka eläydytte nyt osaani, ymmärrätte varmaan, että ensimmäisen kerran Hellstenin ajatuksia luettuani lauantaina olin aika vaikuttunut. Olisin halunnut keskustella aiheesta kovastikin, ja siksipä ehdotin miehelleni vienosti, hienoinen epätoivo kylläkin mielessäni, että hän myös lukisi kirjan. Juuri M. Connellyn dekkarin lukeneena hän vastasi odotetusti, että eiköhän se riitä, kun minä (siis hänen vaimonsa) olen nuo Hellsteenini lukenut. Hänellä varmaan riittäisi muutakin luettavaa.

Koska olin siis juuri lukenut tuon suuren pienen kirjan, niin olin toki täynnä kärsivällisyyttä, rauhaa ja varsinkin rakkautta. Ajattelin, että tästälähin elän juuri niin kuin Einari. Niin, että olen jo perillä. Ei mitään hätää, Emppu, sanoin itselleni, maatessani sängyssä ja katsoessani kattolamppuja, joissa ei vielä ole kupuja. Olen tässä ja nyt, ja vain sillä on merkitystä. Kaikki tapahtuu, kun sen vain antaa tapahtua. Täytyy sanoa, että hetken onnistuinkin ihan hyvin. Kaikki oli jees ja reilassa, lapset nukkuivat ja olin täynnä uutta viisasta tietoa. Kun vain vielä saisi tuon jörrikän lukemaan saman kirjan. Hänhän sitä juuri tarvitsisi. Niin rauhaton ja kärsimätön tyyppi. (Huomaatte varmaan, eläytyjät, että tässä kohden tunteeni alkoivat pikkuhiljaa kuumeta.) “Olis mielenkiintoista kuulla, miten tuommoinen ihminen, joka ei koske mihinkään sydäntä sivistävään opukseen pitkällä tikullakaan, reagoi tuohon kirjaan”, oli suunnilleen seuraava repliikki. “Joo joo, kiitos vain”, reagoi mieheni minun repliikkiini. Ne (repliikit) eivät siihen ihan loppuneet. Niitä tuli ja tuli, mies oli hiljalleen kääntänyt selkänsä jo ajat sitten ja viisasta tietoa täynnänsä olevan vaimon astia alkoi tulvia yhä “viisaampien” repliikkien myötä yli. Peruttiinpa niissä eräs kahdenkeskinen viikonloppulomareissukin jo kovin sanankääntein ja todettiin, että kaikki sellaiset olivat olleet tähän mennessä yhtiä pettymyksiä. Pelkkää suoritusta, teennäistä “lepoa” ja hehheh, mitä vielä, paha mieli tulee vain. Lopulta vaimo, eli minä, kuitenkin väsyin, ja vaivuin hitaasti uneen katkerien kyynelten saattamina.

Niin että tämän Sinä Tommy, ja Einari, saitte meillä aikaan. Kiitokset vain, sanoisi joku, joka on eläytynyt raukkaparan Samppa-mieheni osaan. Luulette, arvon eläytyjät, että varmasti heräsin sunnuntai-aamuna ihana rakkaus sydämessäni. Ja nimenomaan rakkaus itseäni kohtaan, siitähän kirja puhui paljon. Kattia kanssa. Oli morkkis ja vaikka mitä, niin että sillain. Mieheni oli myös herännyt, ja tiedättekö, hän pyysi heti ensi alkuun anteeksi. Minulla meni mieli ja kieli solmuun siinä. Asia sovittiin ja siitä ei enää puhuttu. Rupesin hiljokseen aamurieskaa (Meriläisen) syödessäni pohtimaan, ettei ehkä Einarikaan välttämättä olisi Samulimaisia dekkarityyppejä ruvennut noin ärhäkkäästi syyllistämään.

Ja niin siinä sitten kävi (Miinan ja Manun luojaa Teutoria lainatakseni), että eilen löysin mieheni lukemasta tuota nimenomaista kirjaa. Tunsin itseni hiukan syylliseksi, ja en niin iloiseksi ensi alkuun. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä nyt on kaikki hyvin. Ja älkää luulko, etteikö nyt olisi loppukin, sillä on ihan sama, nimeääkö tämän hetken lopuksi tai aluksi, koska oikeastihan aikaa ei ole olemassa. Ei siis ole loppuja eikä alkujakaan. On vain tämä hetki tässä, ja eihän tämäkään keskustelu varmaan tähän lopu.

Ja tämä viimeinen kappale on teille, jotka ette ymmärtäneet edellisestä mitään. Jotta ymmärtäisitte edes jotain, niin kerron, että söimme tänään intialaista mausteista kanacurryä, ilman mitään valmismausteseoksia. Merkittävää oli se, että kokkasimme yhdessä Sampan kanssa. Sitä tapahtuu aika harvoin. Siitä ehkä johtui, että uusi ruokalajikin onnistui ja jopa Sohvi-sihtikurkkumme söi kolme annosta. Ja me vanhemmat vielä vähän enemmän. Maha on siis vieläkin täysi. Suosittelemme rohkeasti kokeilemaan uusia reseptejä, vaikka ei olisikaan mikään mestarikokki. Jos epäonnistuu, niin aina voi lohduttautua sillä, että kukaan ei joka kerta onnistu.

Joskus elämä menee sillä viisiin, että tulee sanottua tavallista useammin, että “voi kissalanharjun…”. “Katit!”, huutaa Martta perään jos sattuu olemaan lähistöllä. Useinhan Martta onkin lähistöllä, ja niin on totta totisesti turvallisinta.

Martta on tällä hetkellä läheisin kanssaihmiseni. Yöllä hän kyllä yleensä luovuttaa lähimmän paikkansa vähäksi aikaa, mutta yleensä aamuyöstä siinä ollaan ja potkitaan taas lähimpänä. Toisella sijalla on Leevi ja sitten perässä tulevat Samppa, Sohvi ja Liina. Tarkoitan siis sitä vyysistä läheisyyttä enimmässä määrin (joka toki on riippuvuussuhteessa muunkinlaiseen läheisyyteen ja kiintymyspuoleen), enkä yritä mitään tärkeys- tai rakkausjerjestystä tässä teille tyrkytellä. Kaikki ovat rakkaita, niin paljon että eihän niitä voi laittaa minkään maailman järjestykseen. Minulta ei ainakaan onnistu, mutta enpä saa kovin kummoiseen järjestykseen mitään muutakaan.

Järjestys- ja järkiasiat kuitenkin sikseen, kun puhutaan läheisyydestä. (Puhutaan sitten järki-ihmisistä toisella kertaa.) Läheisyys on ihanaa ja siihen jää koukkuun, mutta ottaahan se välillä pannuun, sitä ei voi kieltää. Kun toinen on enintään metrin päässä koko ajan. Tai ei nyt ihan koko aikaa, mutta ei sitä muuta aikaa voi ottaa lukuun, koska niinä aikoina olen niin suurten tunnekolkutusten vallassa että aika menettää merkityksensä. Kun Martta on valveilla ja tuon metrin ulkopuolella, niin sydämeni alkaa nykiä kuin uutta tikkua ihmettelevän kanan pää ja hermot alkavat pullistella sykäyksittäin. Jalat tulevat ääniefektin perässä, kun huhuillen ja huudellen säntään kahden metrin päässä olevan Martan perään. Sydämen valtaa ihana rauha, kun tilanne on hallinnassa, tyttö sylissä, shampoopullo takaisin paikallaan ja shampoo huuhtoutumassa käsisuihkusta tulevan veden mukana lattiakaivoon. Pää tietysti pyörittelee ja suu käy, mutta ne tulevatkin aina sydämen perässä. Tämä riippuvuus toimii toisinkin päin. Kun äiti yrittää karata legoleikkien lomassa makuuhuoneen hämärään vaivihkaa, niin Martan stressitaso kohoaa välittömästi ja äiti-huudot valtaavat äänimaiseman. En aio ryhtyä kuvailemaan, miltä nuo huhuilut äidistä tuntuvat. Jokainen äiti kyllä tietää, ehkä isikin.

Me ollaan saatu olla perheen kanssa omalla tontilla aika mukavasti ja pitkään. Äiti ja isä ovat alkaneet ehkä  kärsiä jo jonkinlaista läheisyyden yliannostusta. Lapset eivät ole, kumma kyllä, ilmoittaneet vielä kärsivänsä vastaavasta. Kun pääsisi vähäksi aikaa vaikka johonkin karkuun. Parin kolmen tunnin karkumatkoja olemme silloin tällöin tehneet, ja minä sellaisia puolen tunnin pikaiskuja kanalaan, lampolaan tai vaikka kompostille. Ihmeesti auttavat aina seuraavaan pakoyritykseen asti. Syitä, miksi tällainen tilanne on päässyt kehkeytymään, löytyy useita, ja suurin osa ihan katu-uskottavia. (Sairastelu, remontti, eläimet, mökkimäinen koti jne.) Ja turha katsella taaksepäin, siitähän lähdetään, että tähän on tultu. Niin on kummisetäni opettanut. Niin, tähän on tultu, ja tässä ollaan, ja aika tukevasti vielä. Jos katsoo kahdeksan ja puoli vuotta taaksepäin, niin aika repaleiselta, stressaavalta ja kiireiseltä se aika näyttää. Me vasta opettelemme tätä rauhallisempaa, hitaampaa ja staattisempaa elämää.

Sillä nimittäin, jos muistelee erästä noin kymmenen vuoden takaista kirjeenvaihtoa, niin voi huomata, että tästähän sitä ollaan unelmoitu. Rauhallisesta lauantai-illasta rakkaiden läheisten, oman perheen seurassa. (Noista kirjeistä puuttui vain se, että lapset ovat villejä ja äänekkäitä ja välillä jopa päällekäyviä.) Ja punaisesta talosta ja omenapuista puutarhassa. (Taas on jäänyt mainitsematta, että iltakävelyllään perheen isä katsoo stressiä tuntien vanhaa vuorilaudoitusta ja jo uusittuja maalaamattomia kohtia, ja emäntä vilkaisee omenapuihin omantunnon pistos sydämessään, lumi on jäänyt tallaamatta puiden ympäriltä.) Joka tapauksessa noiden kirjeiden (tai oikeammin tulostettujen mailien) toiseksi päällimmäinen ajatus on se, että elämä olisi ulkoisesti luonnonläheistä, vaatimatonta ja yksinkertaista, sanalla sanoen harmaata. Kuitenkin kaikkein suurin toive on ollut, että elämä olisi sisäisesti rikasta, täynnä väriä ja tunnetta, lämpöä ja läheisyyttä. Eikä noissa kirjeissä laitettu mitään kriteeriä esimerkiksi vaikkapa läheisyyden määrälle. Sitä saa olla niin paljon kuin on. Ja onhan sitä ollut.