PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATNysse tuli
Nimittäin muna. Liina tuli koulusta normaaliin tiistaitapaansa kaksi ja puoli tuntia koulun loppumisen jälkeen. Tällä viikolla hänellä on ollut myös tapana käydä heittämässä reppu sisään ja huutamassa eteisessä: “kanalan avain!”
Tänään se kauan odotettu ensimmäinen muna oli sitten tullut. Nököttää nyt onnellisen vaaleanruskeana ja pienenä suurten valkoisten tehomunien vieressä samassa kennossa. Varmaan sitä vähän ujostuttaa olla erivärinen kuin muut, mutta toivon, että puolen vuoden päästä suurin osa kananmunistani olisi ruskeita. Viime lauantaina meille tulivat neljä kanaa ja kukko Pasi Einari. Leevi antoi ensin kukollensa yhden toisen pas -tavulla alkavan nimen, mutta sitä minä en hyväksynyt, joten Leevi sanoi että se tarkoittikin Pasi Einaria. Kolme kanoista on vasta nuorikoita, jotka eivät muni, mutta yksi on jo kaksivuotias muniva Klaara jonka uusia omistajia ovat vanhempani. Kanojen myyjä kyllä sanoi, että Klaara voi pitää muuton takia pienen munintatauon, mutta siitä huolimatta Liina kavereineen on seurannut silmä kovana kanalassa joka päivä munan ilmestymistä pesään.
Sain joululahjaksi (viime jouluna siis) mieheltäni kanalalahjakortin. Paketti sisälsi lahjakortin lisäksi kaksi kirjastosta lainattua kananhoito-opasta. Nyt lahjakortti on lunastettu, ja kanalassa kuopsuttaa onnelliset Suomen maatiaiskanat, Alhon kantaiset. Suomessa on kymmenen vuotta säilytetty aitoja maatiaisia virallisen säilytysohjeman avulla. Suomalaiset maatiaiset ovat tottuneet aika hyvin kotimaamme oloihin, ovat vaatimattomia, hyödyntävät hyvin luonnosta saamaansa ravintoa ja ovat innokkaita hautojia. Maatiaiset elävät pidempään kuin tehotuotantoon jalostetut hybridit. Muuten, asiasta puheen ollen, voisin syyttää erästä ystäväpariskuntaa tästä kaikesta maatiaishörhöydestä, vaikka eihän se heidän syytään loppujen lopuksi ole. Mutta kuitenkin, päivänä muutamana muutettuamme tänne Ervastinkylälle, he toivat tupaantuliaisina Kirsti Hassisen kirjan Maatiaisten matkassa. Siitä sain alkuinnostuksen ja rupesin etsimään asiasta ja asian vierestä lisää tietoa. Tuo kirja on mukava kirja, enemmän tarinointia, ei niinkään eläintenhoito-oppia. Siinä on kauniita, hullaannuttavia kuvia ja sitä voi lukea vaikka lapsille. Suosittelen!
Meillä on tapahtunut myös muuta. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Kun on kerran eläimen hankkinut, niin on valmis hoitamaan sitä sen sairastuessa ja saattamaan se jopa viimeiselle matkalleen. Sunnuntaina en ehtinyt nauttia kanoista kovinkaan paljoa, kun Titanic-Tiina-uuhemme sairastui. Mitkään tropit eivät auttaneet, ja oli niin hirveää katsella maassa sätkyttelevää kärsivää lammasta, että lopetuspäätöstä ei tarvinnut kauaa miettiä. Todennäköisesti jäykkäkouristus. Ihmiset rokotetaan jäykkäkouristusta vastaan, mutta eläimet vain suurissa tuotantoyksiköissä. Jossain vaiheessa Tiina on saanut pöpön jostain haavasta tms. Eläinlääkäri ei ehtinyt paikalle, mutta lohduttavaa on se, että jäykkäkouristuskohtauksen ollessa käynnissä mikään apu ei enää ehdi ajoissa perille.
Nyt on Lulu-uuhi toistaiseksi yksin karsinassaan, ja laumaeläin kun on, kärsii selvästi yksinäisyydestään. Onneksi huomenna on tulossa jo uusi karsinakaveri. Tällaista se on kuin on eläinpölhö.
Samulilla se rankka viikonloppu vasta on ollutkin. Lauantai meni koko päivä kanalaa rakentaessa. Sunnuntaina hän sai olla lähes täysipäiväinen yh-iskä, jonka tehtävänkuvaan kuului kaiken lisäksi poissa tolaltaan olevan, ulos ja sisään ryntäilevän ja käsiään vääntelevän vaimon katseleminen ja rauhoitteleminen. Kaikkeen se mieskin voi joutua kun pahaa aavistamatta taluttaa alttarille neitosen, joka ensi alkuun tuntuu ihan kesyltä ja tavalliselta. Niin on raukka jo tilanteeseensa lamautunut, että väittää, että on saanut elämältä jopa ehkä parempaa mitä osasi toivoakaan. No, en minäkään olisi silloin parinkympin kynnyksellä uskonut, että meillä on muutaman vuoden päästä punainen tupa ja tunkio pihan perällä.
20.1.2009 klo 16:12
Saara Kolehmainen kommentoi:
Nyt vihdoin minäkin tunnustaudun lukijaksesi! Ajatuksesi arjesta vastaavat varmasti monen kokemuksia. Mutta kanalaa ei meille tule, eikä varmaan muitakaan eläimiä. Tässä asiassa olemme onnekseni miehen samaa mieltä, monessa muussa emme. Olemme allergisia. :)
20.1.2009 klo 19:29
Maarit kommentoi:
Onneksi olkoon, kanalan pitäjä! =o)
Kävin heti lukemassa ihanan juttusi kanojen kotiutumisesta. Kivalta kuulostaa ja kuvissa näyttää niin mahtavan puhtaalta ja viihtyisältä! On varmasti Pasi Einari haareminsa kanssa tyytyväinen.
20.1.2009 klo 20:15
Emppu kommentoi:
Kiitos!
Vielä näyttää puhtaalta, mutta ajateltiin Sampan kanssa että valkoisissa seinissä x-tahrat tulevat näyttämään aika mojovilta… Saa nähdä, miltä kuukauden päästä näyttää. (Tietysti pesen seinät aina ennen kuvauksia) ;o)
20.1.2009 klo 20:36
frost* kommentoi:
En voi minäkään enää jäädä piileskelemään hiljaisena lukijana. Ihan pakkohan tuota on kommentoida. Siis onnea ensimmäisen munan johdosta! Sinä sitten kirjoitat mukavalla tavalla. Tunnustaudun faniksi!
20.1.2009 klo 21:50
i-s kommentoi:
Onnea munalan omistajille! Teidän pitäisi rakentaa pihapiiriin vielä aitta, jossa voisitte kesäisin majoittaa maatilamatkailijoita. Vaikkapa jostain vanhat hirret löytäisitte halvalla? Kanojen ja lampaiden myötä mieleen muistuu takautumia lapsuudesta. Se kesä, kun munia etsittiin ja etsittiin ja viikon päästä löytyi 40 munan “pesä”. Sitten arvuuteltiin, mitkä olivat vielä syöntikelpoisia.
21.1.2009 klo 10:51
Eltsu kommentoi:
Kylläpä oli elämänmakuinen kirjoitus. Onnittelen uudesta kanalasta ja toivon teille hyvää munasatoa.
Olen myös koukuttunut tähän hurjan hauskaan ja taidokkaasti kirjoitettuun blogiin, joka uskaltaa raapaista myös pintaa syvemmältä. Ei pelkkiä sivuseikkoja siis. Onnellista uutta vuotta kaikille ihmisille ja eläimille Ervastinkylän punaisessa talossa!
21.1.2009 klo 11:01
Anna K. kommentoi:
Onnea muun muassa munasta! Olen iloinen siitä, että saat ja pystyt toteuttamaan intohimoasi maatiaisiin. Syytä en ota niskoilleni. Kaikki ansiot voin kyllä ottaa, jos sellaisia tarjotaan. Nähdäkseni se on niin, että innostuminen pitää ihmisen terveenä, kohdistuipa se sitten mihin tahansa. On kyllä helppo kuvitella, että elukat innostuttaa. Itselläni on innostumisen kohde vielä löytämättä, kuumeisesti etsin.
21.1.2009 klo 11:14
Samuli Sorvari kommentoi:
Anna K: Kiva kommentti, allekirjoitan sen täysin. Olen viime kuukausina ollut kovasti onnellinen, kun olen huomannut vaimoni nauttivan ja innostuvan näistä eläintouhuista. Myönnän kuitenkin, että välillä olen mielessäni kateellinen. Itsellä kun ei samalla tavalla ole mahdollisuutta toteuttaa omia “innostumisia”. Mutta täytynee ajatella kokonaisuutta kuitenkin…
21.1.2009 klo 11:26
Anna K. kommentoi:
Samuli, minäkin olen vähän kateellinen, mutta aidosti vaimosi puolesta onnellinenkin. Ja toisaalta se myös rohkaisee minua ihan yksinkertaisesti uskomaan, että innostuminen on mahdollista. Ajattele, kun saisi posket punaisina tehdä itselleen mieleistä asiaa!
Toki vaimon onnellisuudesta riittää koko perheelle. Silti se into olisi varmaan kiva kokea itsekin.
21.1.2009 klo 14:54
Viena kommentoi:
Ah, ensimmäinen kanamuna! Tässähän muistuu elävästi mieleen se, kun tuollaisena Liinan ikäisenä löysin sen ensimmäisen, pienen ja vaaleanruskean kanamunan kanalastamme. Voi sitä onnea. Olimme juuri lähdössä katinkultaan, ja kun asiaa juoksin muille autoon kuuluttamaan, ei kukaan tietenkään uskonut. Tämä kaiketi johtui siitä, että jo viikkojen ajan pojat olivat piilotelleet kanojen pesiin niitä suuria kaupan valkoisia tehomunia, yrityksenä kenties vetää meitä pienempiä nenästä..
Onnea siis! Mitä ensimmäiselle kanamunalle tehtiin/tehdään?
22.1.2009 klo 10:38
Emppu kommentoi:
Ensimmäinen muna: Täytyihän siitä saada tähän juttuun hyvä kuva. Samppa haki kameran ja asetin munakennon munineen keskelle olohuoneen pöytää. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt ruveta tsuumailemaan, oli myös Martta keskellä olohuoneen pöytää. Hän otti erilaisen munan käteensä ja ihmetteli sitä. Äitinsä ja isänsä häärivät innoissaan takapuoli pitkällä munan ja Martan ympärillä ja ottivat kuvia (joista mikään ei onnistunut), kunnes Martta ajatteli että tylsä esine ja heitti sen pyötään. Siitäkös äkkipikaisten vanhempien (oikeammin äkkipikaisen isän) riemu repesi. Onneksi munan kuori oli vain murtunut vähän, ja se saatiin paistinpannulle oikein mukavasti. Äiti lohdutti isää että huomennakin voi tulla muna. Se auttoi. Ja paistettu muna oli herkullista, ja se auttoi vielä enemmän.
Muna numero kaksi: Seuraavana päivänä lapset kävivät ovella raportoimassa että nyt ne munii, kukko motkottaa pesän suulla ja kana motkottaa pesässä. Leevi intoutui että muniiko minunkin kukko? Se jäi arvoitukseksi, mutta kymmenen minuutin kuluttua tyttöklaani ryntäsi sisään huutaen “Muna! Muna!”. Oli Sohvin vuoro hakea muna, ja hän juoksi olohuoneeseen ulkovaatteissa, käsi ylhäällä ja kädessä muna. Isä istui kiikkustuolissa ja Sohvi teki pikku kiepin siinä edessä ennen kuin aikoi harhauttaa ja jatkaa keittiöön. Mutta muna ei koukannutkaan mukana vaan lipesi ja lensi kauniissa kaaressa tuvan lattialle leviten kuin kokkeli. Isän riemu repesi taas, kunnes se muisti hyvissä ajoin että ai niin, nuo munat eivät olleetkaan katoava luonnonvara, huomenna olisi taas uusi mahdollisuus.
Näinhän sen kuuluu mennäkin, eikö vain?
22.1.2009 klo 11:20
Eltsu kommentoi:
Hei, tää Empun jatko-osa oli vielä parempi :-))
22.1.2009 klo 22:36
mummu ja pappa kommentoi:
Ihanaa, Emppu! Kannattaa kuunnella sydämensä ääntä ja uskoa unelmiin! Koko maailmankaikkeus auttaa sitten löytämään sen unelman, näin Paulo Goelhoa kömpelösti siteeraten…
23.1.2009 klo 13:17
Jeremias kommentoi:
Jaa’a, melkosta meininkiä. Särkyvää tavaraa nuo munat, lapset varmaan huomaaki että niitä on varsin mukava paiskia aina sinne tänne.
23.1.2009 klo 15:03
matti m. kommentoi:
Kuulostaa kyllä niin hauskalta tuo munalan pito että pitää laittaa meidänkin lasten ja aikuisten iloksi :D
27.1.2009 klo 8:42
Samuli V. kommentoi:
Paulo Coehlo, muistaakseni. Suomalainen versio tietysti Pauli Kohelo.
Sieluni silmin tosiaan näen, miten perheenisällä kuohahtaa, kun lapsi heittää sen huomion keskipisteenä olevan munan pöytään. Ja jotenkin Sohvin profiiliin sopivaa on koheltaa tuolla tavalla, kovalla innolla ja vähän varomattomasti, hyvää tarkoittaen ;)
Mutta kuten tutussa joululaulussa lauletaan, “jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus”.
Mutta miettikää vielä, voisitteko jostain hankkia sellaisen korvavaikun imemiseen tarkoitetun vehkeen, joita sairaaloiden päivystyshuoneissa on aina. Jos näitä munia tipahtelee vielä jatkossakin, imurilla voi olla näppärää korjata niitä talteen.
Ps. Kerran eksyin jonkun sisustuslehden tai -kirjan ääreen, jossa näkyi pöytä, keittiön pöytä. Sen yllä oli iso lamppu, 70-luvulta peräisin oleva söpö leikkaussalin lamppu, jossa oli monta pientä aukkoa. Ajattelin, että jos tuollaiseen törmään, voisin yrittää hankkia itsellenikin.
Seuraavana aamuna menin tutustumaan töissä erääseen lääkäriasemaan, joka oli uudistanut tilojaan. Kävi ilmi, että uudistavat myös leikkaussalin lamput, ja lupasivat pohtia, voisiko käydä niin, että vanhat lamput siirtyisivät minun omistukseen. Ihmeiden aika ei vielä ole ohi.