Sain luettavakseni Petri Tammisen Muistelmat. Niitä lukiessa olo oli kevyt kuin ilmapallo jota syysmyrsky riepottelee kohti orapihlaja-aitaa. Viime hetkellä tuuli tarttuu palloon heittäen sen orapihlajan piikkien ulottumattomiin. Ja piikit jäävät janoamaan ilmapallon ilmaa.

Kotona on lennellyt argumentteja ja vasta-argumentteja niin, että niistä ei enää erota kumpi on kumpi. Ja siinä sivussa itse asia on kolhiutunut tunnistamattomaksi.

Nimittäin muna. Liina tuli koulusta normaaliin tiistaitapaansa kaksi ja puoli tuntia koulun loppumisen jälkeen. Tällä viikolla hänellä on ollut myös tapana käydä heittämässä reppu sisään ja huutamassa eteisessä: “kanalan avain!”

Tänään se kauan odotettu ensimmäinen muna oli sitten tullut. Nököttää nyt onnellisen vaaleanruskeana ja pienenä suurten valkoisten tehomunien vieressä samassa kennossa. Varmaan sitä vähän ujostuttaa olla erivärinen kuin muut, mutta toivon, että puolen vuoden päästä suurin osa kananmunistani olisi ruskeita. Viime lauantaina meille tulivat neljä kanaa ja kukko Pasi Einari. Leevi antoi ensin kukollensa yhden toisen pas -tavulla alkavan nimen, mutta sitä minä en hyväksynyt, joten Leevi sanoi että se tarkoittikin Pasi Einaria. Kolme kanoista on vasta nuorikoita, jotka eivät muni, mutta yksi on jo kaksivuotias muniva Klaara jonka uusia omistajia ovat vanhempani. Kanojen myyjä kyllä sanoi, että Klaara voi pitää muuton takia pienen munintatauon, mutta siitä huolimatta Liina kavereineen on seurannut silmä kovana kanalassa joka päivä munan ilmestymistä pesään.

Sain joululahjaksi (viime jouluna siis) mieheltäni kanalalahjakortin. Paketti sisälsi lahjakortin lisäksi kaksi kirjastosta lainattua kananhoito-opasta. Nyt lahjakortti on lunastettu, ja kanalassa kuopsuttaa onnelliset Suomen maatiaiskanat, Alhon kantaiset. Suomessa on kymmenen vuotta säilytetty aitoja maatiaisia virallisen säilytysohjeman avulla. Suomalaiset maatiaiset ovat tottuneet aika hyvin kotimaamme oloihin, ovat vaatimattomia, hyödyntävät hyvin luonnosta saamaansa ravintoa ja ovat innokkaita hautojia. Maatiaiset elävät pidempään kuin tehotuotantoon jalostetut hybridit. Muuten, asiasta puheen ollen, voisin syyttää erästä ystäväpariskuntaa tästä kaikesta maatiaishörhöydestä, vaikka eihän se heidän syytään loppujen lopuksi ole. Mutta kuitenkin, päivänä muutamana muutettuamme tänne Ervastinkylälle, he toivat tupaantuliaisina Kirsti Hassisen kirjan Maatiaisten matkassa. Siitä sain alkuinnostuksen ja rupesin etsimään asiasta ja asian vierestä lisää tietoa. Tuo kirja on mukava kirja, enemmän tarinointia, ei niinkään eläintenhoito-oppia. Siinä on kauniita, hullaannuttavia kuvia ja sitä voi lukea vaikka lapsille. Suosittelen!

Meillä on tapahtunut myös muuta. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Kun on kerran eläimen hankkinut, niin on valmis hoitamaan sitä sen sairastuessa ja saattamaan se jopa viimeiselle matkalleen. Sunnuntaina en ehtinyt nauttia kanoista kovinkaan paljoa, kun Titanic-Tiina-uuhemme sairastui. Mitkään tropit eivät auttaneet, ja oli niin hirveää katsella maassa sätkyttelevää kärsivää lammasta, että lopetuspäätöstä ei tarvinnut kauaa miettiä. Todennäköisesti jäykkäkouristus. Ihmiset rokotetaan jäykkäkouristusta vastaan, mutta eläimet vain suurissa tuotantoyksiköissä. Jossain vaiheessa Tiina on saanut pöpön jostain haavasta tms. Eläinlääkäri ei ehtinyt paikalle, mutta lohduttavaa on se, että jäykkäkouristuskohtauksen ollessa käynnissä mikään apu ei enää ehdi ajoissa perille.

Nyt on Lulu-uuhi toistaiseksi yksin karsinassaan, ja laumaeläin kun on, kärsii selvästi yksinäisyydestään. Onneksi huomenna on tulossa jo uusi karsinakaveri. Tällaista se on kuin on eläinpölhö.

Samulilla se rankka viikonloppu vasta on ollutkin. Lauantai meni koko päivä kanalaa rakentaessa. Sunnuntaina hän sai olla lähes täysipäiväinen yh-iskä, jonka tehtävänkuvaan kuului kaiken lisäksi poissa tolaltaan olevan, ulos ja sisään ryntäilevän ja käsiään vääntelevän vaimon katseleminen ja rauhoitteleminen. Kaikkeen se mieskin voi joutua kun pahaa aavistamatta taluttaa alttarille neitosen, joka ensi alkuun tuntuu ihan kesyltä ja tavalliselta. Niin on raukka jo tilanteeseensa lamautunut, että väittää, että on saanut elämältä jopa ehkä parempaa mitä osasi toivoakaan. No, en minäkään olisi silloin parinkympin kynnyksellä uskonut, että meillä on muutaman vuoden päästä punainen tupa ja tunkio pihan perällä.

Tämä joululoma on ollut ruhtinaallinen. Yli kaksi viikkoa Samulillakin vain lomaa! Ehkä loma tuntuu tänä vuonna pitkältä sen vuoksi, että tavoistamme poiketen emme ajelleet Pernajan perukoille ollenkaan. Ja minä en ole ollut töissä.

Loma on ollut läheisyyttä perheen kanssa. Kun on jälleen kerran käyty yksi mahatauti läpi, ja olemme olleet blokattuina tänne Ervastinkylä kahdeksaan, niin läheisyys lasten kanssa on kasvanut suhteettomiin mittoihin. Martan vatsan toiminta on esimerkiksi ollut ikään kuin suuren valonheittimen alla. Ja Martta muutenkin on valokeilassa, hän nimittäin oppii kovasti uusia sanoja, jotka kuulostavat hyviltä Martan suussa, kuin pieniltä makeilta herkkupaloilta. Martta on nyt puolitoistavuotias, voimakastemperamenttinen ja aurinkoinen lapsi. Ja osaa sanoa ässät ja ärrät aivan oikeaoppisesti.

Elämämme on siis yhtiä lapsia, ja Marttaa erityisesti, näin voisi asian kiteyttää. Aamulla kun heräämme, tai siis kun Martta herää, hän ryhtyy monilla taidokkailla keinoilla kampeamaan äitiään ja isäänsä ylös sängystä. Kahden sanan jatkumot ovat olleet näiden päivien uutuus. Martta herää välistämme, jonne on aamuyön tunteina päässyt jonkun väsyneen ja laiskan ihmisen avulla. Hän vääntäytyy paikalla poikittain ja heiluttaa käsiään toiselle puolelle ja potkii toiselle. “Isä äiti isä äiti isä äiti.” Isä kääntää selkänsä. Äiti vetää tyynynsä reunaan ja hautautuu siihen niin syvälle kuin sängyn jouset antavat myöten. “Eenkeelii taaii” -laulunpätkä on seuraavana vuorossa hartaana ja pontevana. Isältä katoaa rypyt otsalta hetkeksi mutta äkkiä hän nukahtaa uudestaan. Perheemme toinen aamuvirkku (Liina) kömpii väliimme tässä vaiheessa. Hän nukahtaa vielä hetkeksi, mutta silloin äskeinen herättäjä lähtee äidin hetken helpotukseksi leikkimään jollain lelulla varmaan, toivon. Sitten sänkymme nukkujaimisto lisääntyy vielä yhdellä tai kahdella puoliksi heränneellä lapsukaisella. Äidillä ja isällä uni siltikin vielä riittää. (Tämä on joka vapaapäiväinen aamukilpailu: kumpi ilikiää esittää nukkuvaa pidempään, niin että toisen on noustava. Molemmat ovat tällä lomalla ihan hyvästi ilenneet, tunnustan sen.) Kohta Martsi-Martan ääni kuuluu ja pienet askeleet lähestyvät sänkyämme. “Pierettää. Pierettää!”, komentaa pieni pellavapää. “Kuka sille on tuon opettanu”, kysyn minä hymyillen suivaantuneesti. Nousen istumaan ja tajuan heti, että kyse ei ole siitä sopimattomasta vaan piirtämisestä. Martalla on vakuutuslasku toisessa kädessä ja toisessa sininen permanent kalvotussi.

Näin ne päivät sujuvat, kunnes illalla on saatava pienet myöhään heränneet iltavirkut nukkumaan. Silloin jomman kumman vanhemman suusta voi vielä edelleenkin lipsahtaa uhkaus siitä, että joulupukki voi tulla. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa eikä tee minkäänlaista vaikutusta muihin kuin Marttaan, joka tekeytyy pelokkaan ja salaperäisen näköiseksi ja vetää hartiat korviin ja silmät selälleen ja pistää sormen suunsa eteen ja kuistaa nopeasti: “Kuppi, hui, kuppi!”

No nyt tämä kirjoittaminen ei oikein suju, joten jatkan ensi numerossa. Kuitenkin toivotan oikein hyvää alkanutta vuotta Sinulle!